Hätähuuto

Kevät, cappuccino ja terassin maalaus.


Viime viikonloppu oli heräämisen hetki. Lämmintä, aurinkoa, t-paitakelejä. Lämpimän sään myötä elämä on sellaisilla pientaloalueilla joilla asumme alkanut vastustamattomasti vyöryä ulos pihoille. Ihmiset ryömivät ulos talvikoloistaan, räpyttelevät silmiään valossa ja venyttelevät talven aikana kangistuneita sosiaalisuustaitojaan. 

Vaihdellaan kuulumisia aitojen yli. Kuka korjaa kattoa, kuka öljyää terassia, kuka kaivaa grilliä esille ja kuka kuopsuttelee kasvimaata. Lapset juoksevat kasvun kynnyksellä keikkuvalla nurmikolla ja ilta vasta alkaa kuudelta, talviseen nukkumaanmenovalmisteluaikaan. 

Meidänkin viikonloppumme ja vielä tämä alkuviikko on kulunut tiiviisti ulkona, muun muuassa terassin ja terassikalusteiden pesussa ja öljyämisessä. Nyt olen saanut kaksinkertaisen öljyämisurakan valmiiksi ja katselen työni jälkeä porottavan tuntuisessa auringonpaisteessa. Lämpö heryttää puuöljyn löyhkäämään niin että olen saamaisillani siitä päänsäryn, ja oloni on muutenkin hiukan hapero sen jälkeen kun olen koko päivän hengitellyt öljyhuuruja. 

Punarinta lurittelee pihapuussa niin kuin se on tehnyt aamusta iltaan jo monta päivää. Lintu on palannut muuttomatkaltaan, sen laulu sykähdyttää, ja viime kesältä tuttu tunne siitä, että punarinta kantaa mukanaan jonkun tärkeän ja rakkaan sielua, on jälleen läsnä. (Lue aiheesta postaus Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Lähellä visertää myös peippo, ja takapihalta kuuluu mustarastaan tuttu laulu. Muuten on ihan hiljaista, mitä nyt lasten kiljahdus kantautuu silloin tällöin takapihalta. Juuri nyt kaikki naapurit ovat sisällä tai töissä, ja nautin hiljaisuudesta samalla kun syön pistaasipähkinöitä, joihin minulle on kehittynyt himo koska hikoilin niin paljon terassia öljytessäni ja kehoni huutaa suoloja.

Elämän siirtyminen enenevässä määrin ulkotiloihin asettaa minut joka kevät saman ajatuksen ääreen: nyt se metelikin siirtyy ulos. Nimittäin meidän perheemme pitämä meteli. Ei silti etteikö se oven ja seinienkin läpi kuuluisi talvisaikaan, mutta tietysti ihan toisella tavalla, kun ulkona ollaan.


Lastemme äänijänteet ovat kestäviä ja tuottavat väsymättä kovaa puhetta, huutoa ja kiljumista. Heillä on ilmeisesti myös jotain italialaista temperamenttia, sillä en ole koskaan kuullut muiden lasten huutavan niin kovaa kuin meidän. 

Saattaa tietysti olla, että olen epäonnistunut kasvattajana, koska he sillä tavalla huutavat ja usein vielä ihan normaalitilanteissa, eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla edes kiukkuinen tai satuttanut itseään johonkin. Ihan noin normipuhekin on usein kovaa, puhumattakaan jos vähänkään tulee kinaa - ja kolmen lapsen perheessä sitä tulee! 

Lisäksi me vanhemmat olemme kovia huutamaan jos riitelemme, suutumme tai innostumme. Siinä se kasvatusvirhe varmaankin on, eli lapset ovat oppineet äänenkäytön vanhemmiltaan. 

Kutsun perhettämme omituisella hellittelynimellä mölyapinaperhe. Vaikka riitely, huuto ja yleinen älämöly ei todellakaan usein naurata ainakaan kun tilanne on päällä, niin olen silti iloinen että lapset osaavat näyttää tunteensa ja ovat eläväisiä. Me olemme melkoisia mölyapinoita kaikki, tapaan sanoa heille kun desibelit oikein ovat kasvaneet.

Puolustelisin mielelläni pitämäämme meteliä sillä, että no, kun puolet meistä on italialaisia geenejä niin... Italialaiset toki ovat kovaäänisempiä kuin suomalaiset ja heidän temperamenttinsa ja elävyytensä on usein toista luokkaa kuin viileämpien Pohjolan asukkaiden, mutta ei Italiassakaan huutoa ja meteliä hyvällä katsota tai mielin määrin huudeta.

Hyvin kasvatettu lapsi ei Italiassakaan huuda ja mesoa. Hyvin kasvatetut ihmiset ja perheet elävät hillitysti ja hiljaisesti kodeissaan, ja huutavat vain kun oma jalkapallojoukkue tekee maalin. Köyhät, vähemmän sivistyneet ihmiset huutavat ja räyhäävät. 

Tämä kärjistetty kahtiajako on tullut tutuksi kaikille Elena Ferranten kirjoja lukeneille. Erityisesti Loistava ystävä - trilogiassaan eli Napolisarjassaan suosikkikirjailijani Ferrante kuvaa 1900-luvun loppupuoliskon napolilaisuutta ja toisistaan eroavia todellisuuksia Napolissa: yläluokan ja köyhemmän väen asuinalueiden välisiä eroja. 


Valmista on!

Leimaavaa Ferranten kirjojen työläiskorttelien asukkaiden käytöksessä on juuri huuto ja mekastus. Äidit jotka huutavat lapsilleen, naiset jotka kinastelevat tai sanailevat keskenään, riitelevät miehet, tarjouksiaan huutavat katukauppiaat, liikenteen melun yli toisilleen huutavat keskustelijat. 

Kaikki köyhät ja kouluttamattomat Napolissa huutavat, kiroilevat tai puhuvat muuten rumia, käyttäytyvät vulgaaristi ja pitävät ääntä. Napoli on kuuluisa huutavista ihmisistä, sen opin minäkin jo ennen kuin luin Elena Ferranten kirjoja.

Kun nimittäin luin näitä kohtia Ferranten kirjoissa, mieleeni tuli joka kerta eräs omakohtainen muisto. 

Muisto liittyy erääseen anoppilani naapuriperheeseen. Kun tapahtui se mikä tapahtui, perhe oli vastikään muuttanut anoppilani naapuriin Napolista. He olivat viileän oloisia mutta asiallisia ihmisiä, noin nelikymppinen tyylikäs lääkäripariskunta jolla oli kolme siististi puettua ja hyvin käyttäytyvää poikaa, nuorin noin kuuden vanha, vanhin ehkä yhdentoista, kahdentoista. He toivat taloon heti tuulahduksen Napolista ripustamalla parvekkeelle vastoin taloyhtiön sääntöjä pyykkinarut joissa heiluivat päivästä toiseen värikkäät pyykit. 

Eräänä sunnuntaiaamuna törmäsimme perheeseen rappukäytävän ovella. En ehtinyt edes huomenta sanoa, kun he alkoivat huutaa ja sättiä meitä. Olimme röyhkeitä, sivistymättömiä, piittaamattomia, välinpitämättömiä, mitähän vielä. 

Kesti hetken ennen kuin heidän meluamisestaan tajusin mistä on kyse: koiramme oli pissannut parvekkeellamme ja pissa oli valunut alas heidän parvekkeelleen. Emmekä me välittäneet lainkaan! Emme halunneet pitää koiraamme kurissa, annoimme sen kusta heidän parvekkeelleen, teimme sen tarkoituksella! Emme vieneet koiraa ulos vaan se joutui tekemään tarpeensa ties minne. 

Naapuririitamme tapahtumapaikka:
sisäpiha roomalaisella asuinalueella.

Kuuntelimme sitä häkeltyneinä jonkin aikaa, en ollut uskoa korviani vaan olin varma että kyseessä oli joko outo piilokamerapila. Olisin halunnut saada suunvuoron ja kertoa, että kuulimme pissaamisesta nyt ensimmäisen kerran. Että koiramme oli ollut sairaana, se oli vanha koira ja sillä oli ollut jonkinlainen halvaus (ampiaisen pistosta johtuva, myöhemmin selvisi), joka ilmeisesti oli saanut sen pidätyskyvyn heikkenemään. Että veimme sitä kyllä ulos viisi tai kuusi kertaa päivässä, ainakin. 

Mutta en saanut sanottua, koska he huusivat niin paljon. 

Lopulta naapurit hillitsivät raivoaan juuri ja juuri sen verran, että sain kerrottua koiran sairaudesta ja pidätyskyvyttömyydestä sekä siitä, että meillä ei ollut ollut aavistustakaan, että se oli käynyt salaa parvekkeen nurkalla tarpeillaan. Tietysti myös pahoittelin suuresti tapahtunutta.

Naapuririidan syy
päiväkävelyllä Vatikaanissa.


Selotus ei kuitenkaan tehnyt mitään vaikutusta naapureihin, he tuskin kuuntelivat sitä lainkaan vaan jatkoivat suu vaahdossa huutamistaan ennen kuin ehdin lausetta lopettaa. Siinä vaiheessa mieheni oli jo menettänyt hermonsa, hän on yleensä viilipytty joka tilanteessa eli siinä suhteessa epäitalialainen, mutta tällaista hän ei enää voinut viileänä katsella. 

Hän yhtyi huutamiseen alkaen syyttää naapureita, hehän tässä olivat sivistymättömiä ja epäkohteliaita, huomasi kyllä mistä he olivat kotoisin, juuri tämän takia kukaan ei halunnut napolilaisia naapureikseen. Ja monta muuta loukkaavaa asiaa hän sanoi, mutta pahin oli vasta tuloillaan. Appeni oli liittynyt joukkoomme sisäpihalle ja hän aloitti huutamisen saman tien. 

Hän päästeli suustaan pahoja loukkauksia suuremmalla raivolla kuin olin milloinkaan hänessä nähnyt, ja naapurit antoivat samalla mitalla takaisin. Helvetin typerykset, paskiaiset, stronzi e bastardi! Sanat lensivät ilmassa kuin ammukset, viha leiskui silmissä ja nyrkit puristuivat kiukusta yhteen. Se oli täyttä sotaa. 

Anoppini oli heti alkuunsa vienyt lapset yläkertaan, onneksi. En olisi halunnut joutua selittämään heille, mistä siinä oli kyse, miksi aikuiset saattoivat huutaa toisilleen sillä tavalla. Vaikka kyllä he sen yläkertaan asti kuulivat, he katselivat ihmeissään parvekkeelta ja myöhemmin jouduin kuitenkin lopulta selittämään.


Kivet rauhoittavat huutajaa...
Lue aiheesta postaus 
Itkukivi ja muita rauhoittumiskeinoja lapselle (ja aikuiselle)

Viimein tilanne meni ohi, yksi toisensa jälkeen riidan osapuolet jättivät taistelukentän, ja hiljaisuus laskeutui jälleen sunnuntaiaamua viettävän roomalaisen korttelin ylle. En halunnut edes ajatella, kuinka moni oli huvittuneena ja loukkaantuneena seurannut parvekkeeltaan riitaamme ja sitä, kuinka haukuin naapureita pahimmiksi italialaisiksi joita olin koskaan tavannut ja että ei meillä Suomessa erimielisyyksiä näin epärakentavalla tavalla ratkottu.

Niin, minäkin olin lopulta alkanut huutaa, en ollut pystynyt enää pysymään rauhallisena kun he jatkoivat loukkaavaa huutamistaan. Olin yrittänyt kaikkeni: pyysin anteeksi, annoin järkevän selityksen tapahtuneelle, tarjouduin jopa siivoamaan heidän parvekkeensa sillä totta kai tiesin, miten yököttävää oli joutua pesemään haisevaa, tahmeaa koiranpissaa.

Sillä että perhe oli kotoisin Napolista, ei välttämättä tietenkään ollut mitään tekemistä huutamisen kanssa. Olenhan esimerkiksi minä kotoisin Suomesta, ja huusin silti. Mieheni on roomalainen, ja hän huusi silti. Appeni asuu Roomassa, ja hän huusi silti. Mutta hänen juurensa ovat - Napolissa. Itse asiassa Ferrante on perinjuurin napolilainen sukunimi.

Kaikki meistä olivat korkeasti koulutettuja, toivottavasti ainakin melko sivistyneitä ihmisiä eikä kukaan meistä ollut köyhä, mutta yhtä kaikki huusimme kaikki kuorossa.

Miksi oikein huusimmekaan? Jokainen meistä varmaan eri syistä, juuri siitä omastaan. Mutta raja oli kaikilla meillä ylittynyt. Ihminen joka huutaa, on menettänyt muut keinonsa tehdä saada itsensä näkyviin ja kuuluviin, ja se mitä muita keinoja on käytettävissä ja kuinka paljon, vaihtelee ihmisillä suuresti. 

...samoin muiden luonnonmateriaalien
kanssa puuhailu.


Joillakin, erityisesti pikkulapsilla, keinot loppuvat kahdessa sekunnissa jos jäätelötötterö putoaa maahan tai jotakin muuta katastrofaalista tapahtuu. 

Aikuisilla keinoja pitäisi ainakin periaatteessa olla paljon enemmän ja pitempiaikaiseen mielenhallintaan, mutta ei se välttämättä aina niin ole. Kaikilla meillä on kipupisteemme ja heikot kohtamme, joihin osumalla huuto alkaa heti. 

Pahinta on jos tietää, ettei ulospääsyä katastrofista ole eli että jäätelöä ei saa takaisin, tai jos huomaa, ettei toinen ihminen, ei ehkä edes se läheisinkään, tajua miltä jäätelön menetys oikeasti tuntuu. Hirveintä on, jos nämä kaksi asiaa vielä yhdistyvät. Silloin vasta tekeekin mieli huutaa. 

Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, etenkin jos kokee joutuneensa epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi tai muulla tavoin kärsii. Koiranpissan valuminen naapurin parvekkeelta voi tuntua molemmilta, epäoikeudenmukaiselta ja kärsimykseltä.

Huutaminen kertoo hädästä; se on äärimmäinen, alkukantainen keino yrittää tulla ymmärretyksi, yleensä erittäin huonosti toimiva sellainen mutta ääritilanteissa ihminen muutenkin toimii usein vailla logiikkaa.



Mihinkä siis asiassa pääsemmekään? Paitsi Napoliin myös siihen, että joskus ihmiset vain käyttäytyvät kummallisesti, riippumatta siitä mistä ovat kotoisin tai mikä on heidän ikänsä, koulutus- tai sivistystasonsa tai yhteiskunnallinen asemansa. 

En missään nimessä väitä, että itse olisin parempi tai paremmin hermoni hillitsevä kuin kuumaverinkään napolilainen, huudanhan herkästi itsekin, lisäksi meidän mölyapinaperheemme täällä Suomessa pitää suurempaa meteliä kuin moni italialainen perhe Italiassa. 

Pääsemme lopulta myös takaisin keväisen kotipihamme unettavan lämpöiseen auringonpaisteeseen, vastikään öljytyn terassin päätäsärkevään tuoksuun ja siihen, että olen syönyt liikaa pistaasipähkinöitä. Suljen silmäni ja imen itseeni auringon elähdyttävää lämpöä kuin kuiva, halkeillut terassilauta puuöljyä eli loputtoman paljon ja suureen tarpeeseen. 

Ja olen ihan hiljaa, huutamatta. 



Kommentit

  1. Olipas rankka huutomuisto, olisin parvella nauranut huolella jos olisin ollut paikalla..tai pelästynyt ja luullut sodan syttyneen...tai osallistunut huutamalla aivan tolkun lujaa perisuomalaisen kirosanan ja perään silencio!!! :DD

    Taisi olla napolilaisissa naapureissa kertynyttä miinusta joka piti päästää ulos, se koiran pissa oli vain laukaisin, alkupala, tekosyy varsinaisella asialle ja kun niitä kerryttää niin huudoksihan se menee. Kyllä maailmaan meteliä mahtuu, tilannekohtaisesti pitää mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa myöhemmin saimme kuulla, että näillä uusilla naapureilla oli ollut ristiriitoja appivanhempieni kanssa jo jonkin aikaa, eli me tosiaankin varmaan vaan jouduimme ikävään välikäteen siinä tilanteessa ja pissavahingosta tuli sopiva riidanlaukaisin. Tapauksesta on useampi vuosi jo mutta vieläkin on melko ikävä hetki kun törmätään rapussa heihin. =) Sanon kyllä aina kohteliaasti buongiorno tai buonasera ja jotain nyökkäyksentapaista tulee heiltä vastaukseksi...

      Poista
  2. Kirjoitat kyllä aina monesta näkökulmasta asioita👌

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Tarina kahdesta perheestä italialaisella uima-altaalla