Ravintolassa koronan aikaan - mikä on muuttunut, mikä oli samaa kuin 20 vuotta sitten eräissä italialaisissa häissä?

Aperitivo con un amica - alkumalja
ystävän kanssa. 

Ilman pientä yksityiskohtaa muutoksesta ei olisi ollut merkkiäkään. Kaikki näytti ja tuntui Helsingin keskustassa siltä kun se ennen vuotta 2020 aina kesän kynnyksellä näytti: ihmisiä sankoin joukoin kaduilla ja puistoissa, Esplanadin puisto oli tungokseen asti täynnä ja valkea paljas iho loisti, kun mikroshortseihin pukeutuneet tytöt  ja naiset ja t-paitasilleen heittäytyneet pojat ja miehet kansoittivat maisemaa. 

Vain se seikka että monilla oli maski kasvoillaan, paljasti että jotakin oli toisin. 

Katusoittaja loihti kitarallaan tunnelmaa joka toi tuulahduksen jostakin etelämmästä, lämpimämmästä, paremmasta maailmasta. Lokit kirkuivat sinisellä taivaalla, kärkkyivät makupaloja katugrillien liepeillä ja pitivät yllä illuusiota siitä että lokkeja on maailmassa aivan riittävästi, liiaksikin asti vaikka oikeasti esimerkiksi selkälokit ovat Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi; se että lokit hakeutuvat ihmisten lähettyville ravinnonhaussaan aiheuttaa ajatusharhan, ettei maailmanlaajuinen lintukato koskettaisi ainakaan lokkeja. 


Hetkeä myöhemmin istuin Kluuvikadulla helsinkiläisessä, skandidaavista satokausiruokaa tarjoilevassa ravintolassa (emo-ravintola.fi), tuijotin eteeni tuotua puukantista ruokalistaa ja ihmettelin, miten kummassa olin siihen joutunut. 

Ravintolaan syömään, sisätiloihin, sisätiloihin! Edellisestä kerrasta oli yli vuosi, varmaan vuoteen 2019 asti täytyy mennä että edellinen ravintolaillallinen tulee vastaan. Korona-aikana ravintolassa istuminen on ollut lähellä utopiaa ja kirjaimellisesti mahdotonta pitkän aikaa, sillä ravintolat ovat olleet kahteen otteeseen suljettuina epidemian takia.

Viime kuussa ravintoloita alettiin taas hiljalleen avata, ja niinpä rohkenimme ystäväni kanssa alkaa suunnitella pyöreiden vuosien juhlimista illallisen merkeissä ravintolassa. 

Hetken ajan tuntui ettei siitä tule mitään vaikka ravintolat sopivasti avautuivatkin, sillä koirani kuolema vei hetkeksi kaikki voimani, ne vähätkin jotka vielä olivat jäljellä kaikesta muusta uuvuttavasta jota neljänkymmenenen korvilla ihmiselämässä ja tässä maailmanajassa muutenkin on meneillään.


Mutta saimme kuin saimmekin järjestettyä tapaamisen toukokuiseen Helsingin keskustaan. 

Kaikkien säätiedotusten vastaisesti illasta tuli aurikoinen ja lämmin, sekoitus loppukevään ja alkukesän parhaimpia elementtejä: linnunlaulua, vasta puhjenneita vihreitä lehtiä, viileään ilmaan sekoittuvia lämpimämpiä tuulahduksia jotka tuntiessaan ihminen aina hetken ajan tuntee ääretöntä epäuskoa: voinko tosiaan riisua takkini, onko täällä niin lämmin että tarkenen sääret paljaina?

Ravintolan ovella epäröimme hetken: täytyykö laittaa maski kun astumme sisään? Mutta mehän joka tapauksessa syömme aivan pian ja maski on otettava silloin pois, mitä järkeä on sitä ollenkaan laittaa?

Näitä tyypillisiä kysymyksiä joista pari vuotta sitten ihminen ei olisi vielä osannut uneksiakaan; asioita joita olemme joutuneet kohtaamaan pandemian myötä ja jotka ovat sitä absurdimpia, mitä tarkemmin niitä ajattelee. Maskeja, aerosoleja, turvaetäisyyksiä, mitä vielä?

Henkilökunta Emossa oli pukeutunut maskeihin ja se olikin sitten ainoa asia, joka muistutti koko illan ajan siitä ettei kaikki ollut sittenkään niin kuin ennen. Muuten olisimme harhautuneet niin ajattelemaan. Ravintolassa riitti asiakkaita, ilman täytti kotoisia puheensorina. Tosin lähin pöytäseurue oli selkeän turvavälin päässä meistä (turvaväli ravintolassa, mikä ihmeellinen, aikaisempina aikoina täysin omituinen käsite) eikä paikkaa missään tapauksessa voinut luonnehtia täydeksi: vain muutamissa pöydissä oli asiakkaita.

Olen koko viimeisen vuoden vältellyt ravintolaan menoa ja viime syksyisellä Roomanreissullammekin istuimme joka kerta ulkona terassilla kun kävimme ravintoloissa syömässä. Se että nyt istuin sisällä ravintolassa nauttimassa illallista oli jotakin niin outoa ja harvinaista etten ollut alkuun tottua siihen ollenkaan.


Alkupala Emossa: parsaa, lohenmätiä ja smetanaa.

Mistä päästä aterimet pitikään aloittaa? Mitä viinejä osaisin tilata? Olo oli kuin kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisellä Italian-reissullani, jolloin jouduin puolivahingossa tulevan mieheni aveciksi hienoimpiin luksushäihin joissa olen ikinä ollut 

Kaksikymppisenä tytönhupakkona minulla ei ollut etiketeistä hajuakaan enkä muutenkaan tiennyt kuinka käyttäytyä ravintolassa, jossa kulta ja kristalli säihkyivät ja jokaisen suupalan kalleus oli käsinkosketeltavaa - shampanjaa, kaviaaria, tryffeliä ja kullalla hunnutettuja jälkiruokaleivoksia.

Loppuikäni muistaisin sen "hirvittävän" erheen jonka tein, kun menin ensimmäisenä pöytäseurueesta aloittamaan väärästä aterinrivistön päästä. Pöytäseurueeni alentuva huvittuneisuus tämän erheen johdosta on syöpynyt mieleeni niin että muistan sen yhä vielä tänäkin päivänä. 

Muistan epävarmuuteni, joka kulminoitui tolppakorkokenkiini joiden huomasin olevan aivan liian arkipäiväiset muiden naispuolisten vieraiden kenkätyyliin nähden, muistan  nuoruuteni joka pöytäseurueessani loisti muusta seurueesta poikkeavana kuin pronssi poikkeaa kullasta. 

Samoin kuin muistan yhä sen tyytyväisyyden, että olin tullut ottaneeksi matkalle (reppureissu Italiaan) mukaan sentään edes säällisen juhla-asun, tyrmäävän kauniin, vartalomyötäisen ja silkkisen, Kookai-merkkisen unikkokuvioisen mekon, jota olin pari vuotta aikaisemmin käyttänyt veljeni häissä. 


Pääruoka: kuhaa, kauden kasviksia ja simpukkakastiketta.

Tiesin näyttäväni mekossa todella hyvältä, siitäkin huolimatta että tein etikettivirheitä ja sopersin epävarmana vastauksiani kysymyksiin mielipiteistäni antiikin filosofeista ja renenssanssin merkityksestä eurooppalaiselle kulttuurille (olin mennyt paljastamaan aikomukseni alkaa opiskella historiaa ja kiinnostukseni aatehistoriaa kohtaan).

Muistan epäilevän naureskelevat ilmeet kun kerroin olevani Suomesta, maasta joka italialaisten näkökulmasta nivoutuu yhteen (ainakin tuolloin kaksikymmentä vuotta sitten nivoutui) muun Itä-Euroopan kanssa ja josta kotoisin olevien naisten solmivat liitot italialaisten kanssa ovat niin surullisenkuuluisia tuomittuina päättymään ennen aikojaan. 

Olin nuori, olin oppimaton, olin poissa omalta maaltani, ja pahaksi onneksi menin aloittamaan aterimien poimimisen väärästä päästä (voi, miten paljon niitä olikaan siinä rivissä lautasen molemmin puolin!).

Ei auttanut, vaikka myöhemmin (tuleva)mieheni tunnusti, ettei hänelläkään ollut hajua moisista etiketeistä. Ja että hän oli pahoillaan pöytäseurueen alentuvasta asenteesta, siitä että oli tullut tuoneeksi minut keskelle sellaista kaikkea ja niitä pöyhkeitä, kateellisia keski-ikää lähestyviä ihmisiä, joille nuoruus ja hehkeys oli pakenevaa todellisuutta ja siksi helppo pilkan ja pöyhkeilyn kohde. 

Ahdistuin tilanteesta ja ajattelin etten koskaan siitä selviä, mutta tietenkin selvisin, tapahtuma sai vuosien myötä perspektiiviä ja nyt jo nauran sille hyväntahtoisesti itsekin - siitäkin huolimatta että yhä tunnen olevani se sama nuori ja epävarma ihminen, joka ei tiedä kuinka tässä maailmassa oletetaan käyttäydyttävän. 

En ole oppinut vieläkään eikä luksus ole tullut minulle tutuksi eikä aterimien aloitusjärjestys. Ikää on tullut puolet lisää ja soluni kiihtyvä vanheneminen on alkanut, mutta en vielä huomaa tai halua ajatella sitä. En ole vieläkään oppinut elämään ikäisteni tavoin, fiksusti ja filmaattisesti ja vastuullisesti. Ajelehdin yhä ja kaipaan jonnekin, mistä olen tullut tai ehkä olen menossa - en tiedä varmasti, vain kaipuun tunnen. 

Jälkiruoka: aidolla mintulla maustettua minttujäätelöä,
minttuvaahtoa keksin välissä ja suklaakrokanttia. 


Tämä kaikki tuli mieleeni eilen istuessani helsinkiläisessä semi-fine-dining -ravintolassa ja seuratessani ruokalajin toisensa jälkeen eteeni saapumista. 

Ja muistin että tällainenkin maailma on, jossa ruoka saapuu eteesi eikä sinun tarvitse tehdä mitään sen eteen muuta kuin maksaa lopuksi kolminumeroinen lasku jolla saisit vähintään viikon ruuat itsellesi ja perheellesi ruokakaupasta, mutta jossa maksat muustakin kuin pelkästä ravinnosta, maksat ympäristöstä, siitä että olet vapaalla, makujen sinfoniasta jota et kotona itse saisi koskaan aikaan, maksat tilanteen erityisyydestä ja siitä että voit käyttää kaiken aikasi parhaan ystäväsi kanssa jutusteluun ilman että yhtäkään keittiöaskaretta täytyy tehdä. 

Ilta oli kaunis, seesteinen, loppuelämäksi mieleen jäävä. Söimme paremmin kuin olimme osanneet kuvitellakaan, joimme vähintään yhtä hyviä ruokajuomia, palvelu oli ensiluokkaista: ystävällistä ja arvostavaa, juomat maistatettiin ennen hyväksymistä ja ruokalajien sisällöstä kerrottiin yksityiskohtaisesti. 

Ja ainoa mikä muistutti siitä etteivät asiat ole aivan tavallisesti oli tarjoilijoiden käyttämä maski ja se, että anniskelu päättyi kello 19 ja valomerkki tuli kello 20 - kesken parhaita keskustelujamme ystäväni kanssa. Tällä hetkellä koronarajoitukset ovat tätä: anniskella saa iltaseitsemään asti ja kello kahdeksalta illalta paika on mentävä kiinni. 






Havaitsimme valomerkin aikaan, että kello oli jo hyvän matkaa yli kahdenkymmenen, mikä kertoi että paikassa noudatettiin korona-ajan sääntöjä joustavasti. Ystäväni tiesi kokemuksestaan kertoa, että on myös paikkoja joissa anniskelu todella päättyy kello 19 eikä sen jälkeen edes saa nauttia tilaamiaan juomia loppuun vaan ne pitää kulauttaa kerralla kurkkuun ellei halua jättää jotakin lasin pohjalle. 

Poistuimme ravintolasta onnellisina, täysivatsaisina ja tyytyväisinä ulos toukokuiseen iltaan, jossa yhä tarkeni ilman takkia ja ilma tuoksui puhkeavilta lehdiltä ja lämpimiä tuulahduksia tuovilta merituulilta. 

Olisiko illalta voinut enempää toivoa? Hyvää, erinomaista ruokaa, melkein normaalilta tuntuvaa ajankuvaa ja parhaan ystävän seuraa. Ystävän joka on kulkenut vierellä yli puoli elämää ja josta tietää, että täydellä varmuudella tulee kulkemaan jatkossakin, tämän elämän hamaan loppuun asti. 

Ystävä joka ei jätä eikä petä, joka ei välitä siitä vaikka välillä tulisi vuosienkin taukoa yhteydenpitoon kuten meillä 2000-luvun alkupuolella tuli. Ystävä joka ymmärtää vaikken soittaisi joka viikko, kuukausi tai edes joka vuosi. 

Ystävä jonka kanssa yhteiset siteet ovat niin vahvoja ettei niitä mikään voi rikkoa. Jonka kanssa meillä on nyt yhteistä paitsi toisemme ja menneisyytemme, myös molemminpuoliset kummilapsemme, perheemme ja aviomiehemme. Olemme yhtä niin kauan kuin täällä maan päällä elämme.

Kiitos, ystäväni! Kiitos että patistit minut koiranmenetysikävästäni ulos auringonpaisteeseen ja Helsingin keskustaan yhteiseen tapaamiseen, 80 vuoden juhlintaan ja skoolaamiseen kaikelle sille mikä on elämämässä tärkeää: perheelle, lapsille, aviomiehille, yhteiselle menneisyyden muistoille, nykyhetken ilolle ja tulevaisuuden toivolle. 





Kommentit

  1. Mulla sama kuin sulla - en voi olla ravintolassa laskematta kuinka paljon saisin kaupasta, siksi en käy ravintoloissa syömässä. En kertakaikkiaan pysty laittamaan 20-30 euroa menemään, mikään ruoka ei ole niin hyvää että laittaisin siihen yhteen ateriaan viikon eväät kaupasta.
    Aterimet juttu on yllättävän helppo - ens ruokalaji, otetaan uloimmat aterimet, toinen, otetaan seuraavat, tai voidaan sanoa että otetaan aina uloimmat aterimet. ei vaikea? En ole koskaan fine dining eli sataa eri systeemiä ja ihmettelen muutenkin koko teattereia ruokailun yhteydessä, mulle ruoka on polttoainetta jolla järjestetään sitä mikä on tärkeää eli shöytä tai pohtimista. Äly ja komiikka, niillä pärjää;)

    Mutta ymmärrän toki jos on keskituloisen ihmisen rahat ja perhe ja arki ym niin ravintola on oikeasti paljon nautittavampaa kun tietää ettei tarvi tiskata, siivota jälkiä jne. Ulkomailla itsekin vapaudun tästä luomastani raha-ongelmasta ja istuskelen kahviloissa ja baareissa syömässä ja juomassa, kahvia enempi nykyään, ennen meni olutta.

    Hyvää kesää, koronavapaata toivotelevat mutta turhaan, mutatoituu niin nopeasti ettei päästä eroon, ehkä koskaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa ravintolassa syöminen on niin kallista että ei ihme jos tuntuu järjettömältä laittaa siihen rahaa. Olkoon minkätuloinen tahansa, mielestäni jos ravintolan loppulasku on monta sataa niin ei sitä kovin usein tee mieli tehdä. Italiassa on hinnat enemmän kohdallaan, siellä onkin mukavampi syödä ravintoloissa ja tietysti vielä lomamoodi siihen päälle. =)

      Juu tuo aterimien aloitusjärjestys on loppujen lopuksi aika helppo, ei mitään rakettitiedettä. Sitä vaan silloin nuorena meni vähemmästäkin sekaisin ja nykyisin en mielelläni hankkiudu niin hienoihin paikkoihin, että olisi väliä vaikka aloittaisikin väärästä kohtaa...

      Poista
  2. https://youtu.be/9mL6Cmkg2_A
    Mun ääni Italialle euroviisuissa!! Mistähän ne mahtaa laulaa? ;DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, en ole oikein seurannut viisuja mutta kun nopeasti katsoin Italian porukkaa niin kovin vihaisilta näyttivät ja jotain ne siihen suuntaan laulavat, että ovat "ollaan päästämme sekaisin". Siltä näyttääkin meno mutta hyvin kyllä vetävät!

      Poista
    2. Lienee postauksen paikka kun voittivat?

      Poista
    3. Ilman muuta, siellä se nyt on ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Lapin levottomat, lempeät yöt. Kuinka herkkäuninen nukkui kolme yötä teltassa?