Neljävuotisneuvolassa: Voihan rokotusreaktio!

 


Jos vanhemmuudesta pitäisi valita jokin yksittäinen inhottavimpiin kuuluva hetki, on se ilman muuta rokottaminen. Tuo välttämätön paha, inha piikki joka tuikataan lapsen ihoon ja joka saa hänet takuuvarmasti parkumaan.

Tai ainakin melkein takuuvarmasti. Omat lapseni ovat tuskin inahtaneetkaan rokotettaessa aivan vauvoinakaan. Silti olen joka kerta pidättänyt henkeä piikin annon hetkellä, lohdutellut jälkeenpäin kun lapsi on kysynyt miksi piti satuttaa ja selittänyt tutun tarinan kurjista ja vakavista taudeista, joita rokotteilla torjutaan.

Vaan eilenpä sitten tulikin ääntä jokaisen kolmen lapsen hiljaisen rokotustapahtuman edestä! 

Kuopuksella oli vuorossa neljävuotisneuvola ja tehostenelosrokote (DTaP-IPV), joka antaa suojaa kurkkumätää, jäykkäkouristusta, hinkuyskää ja poliota vastaan. 

Neuvolakäynti oli odotettu tapahtuma. Kuopus oli utelias tietämään pituutensa ja painonsa ja muutenkin säihkyväsilmäisen innoissaan siitä, että mentiin neuvolaan. 

Neljävuotisneuvola on hieman tavallista laajempi tarkastus, jossa käydään läpi koko perheen hyvinvointia. Käyntiin kuuluu myös se, että lapsi jää yksin ilman vanhempaa hetkeksi tekemään tehtäviä ja juttelemaan neuvolanhoitajan kanssa. 


Kaikki meni oikein hyvin, lapsi oli jännittynyt mutta innoissaan ja kun suljin oven takanani käytävälle, kuulin kuinka hän jäi puhumaan kuin papupata terveydenhoitajalle. 

Pituus, paino ja päänympärys saatiin mitattua, näkö ja ikäkauden mukaiset taidot testattua, ja erityiskehuja tuli siitä, että lapsella on ikäänsä nähden hyvät taidot piirtämisessä ja saksien käytössä. 

Mutta sitten oli rokotuksen vuoro. Olimme puhuneet rokotuksesta lapsen kanssa etukäteen ja olin yksityiskohtaisesti selittänyt, mitä rokottaminen tarkoittaa ja että se mahdollisesti sattuu jonkin verran. 

Mikään ei näköjään kuitenkaan ollut valmistanut lasta eikä totta puhuen minuakaan siihen, mitä sitten seurasi. Terveydenhoitaja tuikkasi piikin ihoon, ja samalla ilmoille räjähti mahtava itku, jota ehkä paremmin voisi luonnehtia kirkumiseksi ja karjumiseksi kuin itkuksi.

Lapsi koki rokotuksen ilmeisen kivuliaana, sillä karjunnan- ja kiljunnansekaista itkua kesti koko sen vartin verran, kun jouduimme turvallisuusohjeiden mukaisesti odottelemaan käytävällä mahdollisten välittömien, henkeäuhkaavien rokotusreaktioiden takia (anafylaktinen shokki). 

Joka paikkaan sattuu, lapsi valitti eikä halunnut itse edes kävellä rattaisiin, jotka kaikeksi onneksi olimme tulleet ottaneeksi mukaan lähellä kotoa sijaitsevalle terveysasemalle. 


Ei puhettakaan, että rokotteen saanutta kättä olisi voinut hipaistakaan, joten rattaisiin nostaminen oli varsin hankalaa ja aiheutti entistä kovaäänisempää kirkumista. 

Ihmettelen vieläkin, ettei mikään ovi avautunut terveysaseman käytävällä, sillä mekastus oli sen verran kovaa että kuulosti kuin joltakin olisi raajaa vedetty irti. Ehkä terveyskeskuksessa on totuttu tämänkaltaisiin ääniin, eikä kukaan jaksanut reagoida, minun onnekseni toisaalta sillä eihän tuo nyt varsinaisesti kuulunut niihin äitiyden tähtihetkiin. 

Huonoa tuulta ja au kun sattuu -voihkintaa kesti kotiin asti. Kun kotona saatiin lounas syötyä, potilas parani hetkessä kuin ihmeen kaupalla, josta ymmärsin kivussa olleen myös aimo annos nälkää ja ehkä myös protestointia kivan neuvolankäynnin samaa ikävää loppua kohtaan mukana. 

Kun lapsi lounaan jälkeen pomppi ja voimisteli sohvalla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, en voinut välttyä pohtimasta, oliko rokottaminen todella sattunut niin hirvittävän paljon kuin hän oli antanut ymmärtää, vai oliko asiassa osansa myös sillä, että hän nyt vain on, no, italialaisia geenejä omaava mies. 

Loppupäivän lapsi oli iloinen ja kivuton oma itsensä. Huh, ihanaa että se on nyt ohi, tämäkin rokotuskerta. Olen kammonnut niitä jokaista, aina kun ovat olleet ajankohtaisia. Esikoinen kun oli vauvana ja leikki-ikäisenä kova reagoimaan kuumeella ja nelosrokotteen jälkeen myös ikävän näköisellä kuumehorkalla piikitykseen, vaikka ei itse piikin saamisen hetkellä itkenytkään. 

Itsekin olen saanut kolmesta viimeisimmästä rokotteestani (hepatiitti, jäykkäkouristus ja sikainfluenssa) vuorokauden mittaisen kuumelihaskipuhorkan vaivoikseni. 

Muilla lapsilla ei rokotereaktioita ole ilmennyt, joten illalla melkein jo uskalsin huokaista helpotuksesta. 

Vähän puolenyön jälkeen havahduin kuitenkin siihen, että vieressäni voihki ja pyöri levottomana hehkuvan kuuma neljävuotias. Neuvolasta oli annettu ohjeeksi lääkitä rokotteesta mahdollisesti ilmenevää kuumetta vain jos se nousisi yli 38.5 asteen, sillä pieni kuume on vain hyvä asia rokotusreaktion yhteydessä ja osa kehon suojamekanismeja. 

En kuitenkaan ryhtynyt edes mittaamaan yöpimeässä lapsen kuumetta, sillä polttavan kuumista poskista päätellen lämpöä oli ihan riittävästi liikaa. Äiti sattuu joka paikkaan, lapsi myös valitteli ja omista rokotusreaktiokokemuksistani tiesin vallan mainiosti, että tällä kertaa hänen olotilansa oli ilman mitään epäilyksiä todella hirveä. 

Kuumelääkkeen annon ja jättivesilasillisen juomisen (hänellä oli järkyttävän kova jano) jälkeen lapsi nukahti puolessa tunnissa. Jossakin vaiheessa yötä havahduin kokeilemaan hänen poskiaan ja otsaansa: aivan viileät ja normaalit. 

Aamulla sängystä nousi kuumeeton ja kaikin puolin terve lapsi, joka on nyt puoli päivää leikkinyt ja touhunnut normaalisti. 

Siinä se taas oli, yksi rokotereaktio lisää meidän perheeseen. Se että rokote aiheuttaa jälkioireita, on sinänsä hyvä juttu: se kertoo että rokote toimii eli on aiheuttanut elimistön puolustusjärjestelmässä vasteen. 

Tämä tieto ei silti lohduta silloin kun näkee oman lapsensa kivuissa ja kuumeessa tai kokee niitä itse. Silloin täytyy vain purra hammasta ja ajatella, että niin moni muukin asia tässä maailmassa tuntuu oman järjen ja intuition vastaiselta mutta se on vain tehtävä ja luotettava asioista paremmin tietäviin, tässä tapauksessa lääkäreihin, rokoteasiantuntijoihin ja lääketieteeseen. 

Tapaus toimi hyvänä välinäytöksenä siihen, minkä edessä kohtapuoliin perheemme aikuiset ovat: koronapiikin kohtaamiseen. En uskalla ajatellakaan reaktioita, joita siitä tulen saamaan. Saatan hyvin jopa kuulua siihen pikku promilleen, joka potee näitä oireita päiväkaupalla kuten eräällä hyvälle ystävälleni koronapiikin jälkeen kävi.

Tai sitten kuulun siihen pikku promillen osaan, joka vammautuu tai kuolee koronarokotteesta. Joillekin nämäkin äärimmäisen harvinaiset haittavaikutukset aina osuvat, se on rokotteiden maailmassa kylmä fakta. 

Kuka tietää. Mutta mitäpä pieni ihminen voi tehdä, kun häntä isommat voimat liikkuvat ja liikuttavat maailmaa ja tässä tapauksessa ovat päättäneet, että koronaa vastaan on rokotettava koko ihmiskunta? Ei kai niin mitään. Muuta kuin mennä piikille, sulkea silmät ja ristiä kädet ja toivoa parasta.

Ja jos ikävästi käy, potea päivän tai pari rokotusreaktioita




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Parisuhdeaikavarkaissa kolmikerroksisessa huvilassa

Euroviisut, rock ja Måneskin - parempaa kuin seksi?