Tilasin eutanasian itselleni




Se oli juuri niin vaikeaa kuin olin etukäteen ajatellut, vaikeampaakin. Pitkään tuijotin puhelimen näytölle näpyttelemääni numeroa, mutta en kuitenkaan saanut painettua vihreää luuria. Alkoi itkettää niin paljon se mitä aioin sanoa, ettei tullut mitään. 

En varmasti ollut ensimmäinen asiakas, jolla oli näitä ongelmia kotikäyntejä tekevälle eläinlääkärille eutanasia-asioissa soitettaessa. Silti harmitti ja suututtikin. Miksi en saa tätä tehtyä, eikö minusta siihenkään ole. 

Lopulta turvauduin nettiajanvaraukseen. Se on helppoa, kasvotonta, ja sallii ylitsekäyvimmätkin tunteilut.

Petmobiili-eläinlääkäripalvelun nettiajanvaraus olikin sujuvasti suunniteltu, ja varauksen tekeminen sinänsä kävi helposti. Valitsin ensimmäisen vapaan iltapäiväajan, tätä ei voi nyt enää yhtään pitkittää, ja kone täytteli automaattisesti tietojani. Enää piti vain klikata vahvista varaus. Tehdä tästä lopullisesti lopullista. 


Siitä tuli yhtä vaikeaa kuin soittamisen aikominen. Tuijotin päivämäärää ja kellonaikaa näytöllä, katsoin vieressäni kuorsaavaa koiraa ja ajattelin että niin sitä on ihmisellä valta päättää tällaisestakin asiasta. Ja onneksi on, sillä niin ihmisen kuin eläimen kuolema ja sitä välittömästi edeltävät ajat on usein aikamoista kärsimystä - koirilla ainakin on mahdollisuus välttää osa siitä kärsimyksestä, koska me ihmiset olemme niille armollisia. 

Lopulta vahvistin varauksen, enkä nähnyt päivämäärää ja kellonaikaa enää hyvin, sillä kaikki oli käynyt sumeaksi silmissäni. 

Varausvahvistus tuli tänä aamuna, ja oli hieraistava silmiä kun sen näin, vaikka silmät eivät sillä hetkellä sumeat enää olleetkaan. Varauksessa luki muiden tietojen ohella seuraavanlaisesti:

Asiakas: Anna Ferrante

Käynnin syy: eutanasia

Eläimen nimi: Anna Ferrante

Lomakkeen automaattinen täyttö oli näköjään temppuillut. Olin kyllä mielestäni kirjoittanut eläimen nimeksi Nera, mutta siinä vaiheessa kun sivusto herjasi väärään muotoon kirjoitettua puhelinnumeroa ja korjasin sen oikeaan muotoon, automaattisen täytön on täytynyt vaihtaa Neran nimen paikalle oman nimeni. 

Tulinpa siis varanneeksi eutanasian itselleni.  Eläin mikä eläin - eläimiähän sitä tässä me ihmisetkin ollaan biologian näkökulmasta. Itse jaksan säännöllisesti kirjoittaa täällä blogissakin siitä, että homo sapiens sapiens on eläinlaji siinä missä lupus lupus, canis lupus familiaris ja vaikkapa formica rufa.

 Jollei tilanne olisi niin surullinen ja olotila vakava, tälle voisi kyllä melkein nauraa. 

Eläinlääkärin päässä nimisotku tuskin aiheuttaa sekaannuksia tai epäselvyyttä siitä, kuka on eutanasian tarpeessa. Lähes kuusitoistavuotias cockerspanielimme on. Se hetki on nyt tullut, eikä auta paeta. Viimein lenkki on jo tehty ja viimeiset ateriat edessä. 



Kaavimme papanalaatikon pohjalta viimeiset kuivamuonat, paistamme loput nakeista ja kaadamme lasten ylijääneet pastat kuppiin, varmaan vielä munakkaankin Neralle paistan ja muutaman kinkkuviipaleen se saattaa myös vielä saada (laske vain, kuinka monta). 

Ja sen ajan jota Nera ei käytä syömiseen ja nukkumiseen, rapsuttelemme, halimme, annamme sille rakkautta. Se on ansainnut ihan sen kaiken, rakkautta viimeiseen asti. Se on antanut meille niin paljon, ollut perheemme uskollinen jäsen koko lastemme elämän ajan ja jo kauan sitä ennen. 

Se on ollut mukana joka hetkessä perheemme elämässä,  erottamaton osa sitä, touhottanut vieressä ja se on otettu huomioon joka asiassa. Se on muun muuassa matkustanut kanssamme lukuisat kerrat Euroopan läpi Italiaan ja Italiaa ympäri niin rantalomilla, vuoristolomilla kuin kaupunkipäivissäkin, olemme tehneet matkat autolla jotta olemme voineet ottaa sen mukaan matkoillemme. 

Ilman Neraa tulemme olemaan torso perhe; meiltä puuttuu heiluva häntä. 

Meidän viimeinen palvelus sille on eutanasia, jota olemme varmaan turhankin paljon pitkittäneet, me itsekkäät, pelkuruudessamme ja kiintymyksessämme sokeat ja ymmärtämättömät ihmiset. Anteeksi Nera, jos olemme. 

Viimeisiä kuukausia lukuunottamatta Nera kuitenkin on elänyt kelpo elämän, pitkän ja alkuvuosien sairasteluja lukuunottamatta terveen, seikkailujen, rapsutusten ja ruuan täyteisen. 


Siinä hän nukkuu kuorsaten ja
kielenkärki ulkona - tapa joka Neralla on
ollut pienestä pennusta lähtien.





Kommentit

  1. Oli ihan pakko nauraa ääneen, niin kuin sinä olisit muutoin tehnyt ellei... . Itsellä oli Welshin gorgi 12 vuotiaana, kuoli mun silmien eteen yks sunnuntaiaamu, 1½-vuotiaana, synnynnäinen sydänvika. Oli sen verran kova paikka että tulin allergiseksi kissoille ja koirille, kesti monta vuotta ennen kuin helpotti nuo allergiat. Joten tiedän mitä koette, voimaa koko porukalle ja teillä hieno asenne - kiitollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuten kirjoitin jos tilanne olisi eri, nauraisin itsekin.... Tosi surullinen tarina tuo sinun koirasi lyhyt elämä! Sen ikäiselle lapselle joka silloin olit, ihan kauhea paikka (ja tietysti muidenkinikäisille...) Ymmärrän hyvin että tuli koira-allergia semmoisen kokemuksen seurauksena. Mulla kuoli eka koira eläinlääkärin hoitovirheeseen 8-vuotiaana, olin silloin 17 ja kova paikka oli sekin. Silti oli jo seuraavana vuonna uusi pentu, sai isältä ylioppilaslahjaksi. Sain valita koiran, kannettavan tietokoneen ja autokoulun välillä lahjan, valitsin epäröimättä koiran!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta