Uudenvuoden raketit sumussa - vuosi 2020 päättyi tyylilleen uskollisesti



Uuden vuoden ensimmäinen aamu. Aamucappuccino on juotu ihmeellistä kyllä päivänvalossa, sillä heräsimme myöhään tänä aamuna. Kun kymmenen korvilla silmät aukenivat, tiesin heti että on myöhä; huoneen täytti hämärä, pilvisen aamun valo. Valo kuitenkin. Vaikka juuri nyt tuntuu ettei valo koskaan voi loistaa ja lämmittää kasvoja niin kuin se kesällä tekee, aurinko ei koskaan lakkaa nousemasta. Sen valo tunkeutuu tiheimmänkin pilviverhon läpi, kylmään, kuihtuneeseen ja märkään maahan asti.

Sellainen maa on juuri nyt. On satanut niin paljon ettei ruohikko tunnu enää voivan imeä enempäänsä; jos vielä vähänkin sataa se muuttuu liejuksi. Piha on rapainen ja ruma. Eilen sytytin pihakiveykselle roihuja ja muistelin menneitä talvia, jolloin uudenvuoden roihut paloivat pakkasen keskellä ja sulattivat lunta ympäriltään, ja kun se sammuivat jäljelle jäi tumma, hapsureunainen läikkä hankeen. Ellei sitten uusi lumisade ehtinyt peittää niitä ennen kuin joku keräsi pois. 

Uusi vuosi vaihtui tänä vuonna sumussa, niin sankassa että harvoin näkee. Tuntuu enemmän halloweeniltä kuin uudeltavuodelta, lapset totesivat. Sumu toden totta oli aivan kauhea, se kietoi puut ja talot kosteuteensa niin tiiviisti että tuntui melkein kuin siihen olisi voinut tarttua ja muotoilla siitä haluamiaan asioita. Katulamppujen alla sumu värjäytyi oranssiksi tai kelmeän keltaiseksi. Hernerokkasumu.

Tietenkin. Sellaiselle vuodelle kuin vuosi 2020 oli, ei olisi mikään muu loppu sopinutkaan: samaa sumua kuin on koko vuoden ajan ollut, jotain mikä estää näkemästä hyvin eteen tai suuntaa mihin ollaan menossa. 

Sumussa tarpomista tämä on ollut, pimeässä haparointia. Vertasin keväällä täällä blogissa koronapandemian saapumista pimeään autiomaahan, johon ihmiskunta on pakotettu astumaan ja kulkemaan halki. Otetaan toisiamme käsistä kiinni ja lähdetään kulkemaan, kirjoitin naiivisti. Edessämme on yhteinen pimeys mutta niin kauan kuin meillä on toisemme ja pidämme yhtä, meillä ei ole hätää. Voimme olla valonlähteitä toisillemme, soihtuja pimeydessä. 

Uudenvuodenaaton rakettiaskarteluja
lasten kanssa.

Enää en kirjoita sellaisia. Nyt tiedän, että eripura ihmisten kesken on niin voimakasta, ettei sitä koronapandemia voi pyyhkiä pois. Emme voi muodostaa ketjua, jossa kaikki pitävät toisiaan käsistä kiinni, sillä ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan joku, joka sanoo ettei mitään pimeää autiomaata ole enkä halua ottaa kädestäsi kiinni koska - (lisää tähän jokin x määrästä ennakkoluuloja). 

Ainoa mitä voimme tehdä on ottaa kiinni niistä käsistä, jotka ovat lähimpänä meitä. 

On hyvä, että vuosi on nyt vaihtunut. Vuoden ensimmäisenä päivänä on aina jotenkin puhtaampi olo, kevyempi, kuin olisi heittänyt jotakin selästään pois. Uuden alun tuntu. Tai ainakin mahdollisuus uuteen alkuun. Vaikka sitten kaikki se taas laimenisi ja muuttuisi viikkojen ja kuukausien juoksuksi ja keräännyttäisi itseensä kaikkea raskasta selkään uudelleen painamaan, kuten jokainen vuosi aina lopulta tekee, niin ainakin tämän pienen hetken saa kuvitella aloittavansa alusta. 

Mutta vaikka ulkona oli sumuista, kosteaa ja kylmää, sisällä meillä oli lämmin. Teimme uudenvuodentaikoja ja ennustimme tulevaa tuikkukynttilöiden steariinista valamalla. Askartelimme rakettitaideteokset. Koristelimme pipareita. Poltimme tähtisädetikkuja. Ja tietenkin kuuntelimme rakettien pauketta ja katselimme niiden loistetta ikkunasta ja ulkona pihalla. 



Pauke alkoi jo hyvissä ajoin illalla ja voi, miten lapsista oli hauskaa joka kerta kun takapihan viereisellä kentällä paukahti oikein komea ja värikäs raketti. Keskiyön hetkellä äänet kävivät jopa liian koviksi kuopuksen korville, ja ymmärsin häntä hyvin. Vaikka räiske ei vetänyt vähääkään vertoja viime uusienvuosien metelille Roomassa, niin tämä oli kuitenkin kolmevuotiaalle ensimmäinen kerta kun hän jaksoi olla valveilla puoleenyöhön saakka. (Lue edellisvuoden uudestavuodesta Roomassa postauksista Vuoden viimeinen aamu Rooman kantabaarissa  ja Vuosikymmenen ensimmäinen päivä: läpi aurinkoisen Rooman, läpi vuosien)

Me muut emme pelänneet tai pelkäsimme vähemmän, ja juuri kun vuosi vaihtui takapihan hiekkakentällä alkoi mahtava tulitteiden sarja. Myös metsän takaa paukahteli raketteja, samoin etelän puolelta, kaikkialta. Sumu peitti niiden värejä alleen ja teki niistä epätarkkoja ja rakeisia, laimentuneita, leikkasi niiltä terän ja kirkkauden. Mutta ne olivat ilotulitusraketteja kuitenkin ja siinä hetkessä kun ne kaikki yhtäaikaa paukkuvat, on aina jotain erityistä. Nyt se tapahtuu, nyt vuosi vaihtuu! 

Katselin kaikkea sitä silmät suurina ja mietin, kuinka moni muukin ihminen maapallolla juuri nyt elää tätä samaa hetkeä, vuoden vaihtumista rakettien loisteessa. Juuri tässä missä minä seison on tämä kauhea, kaikennielevä sumu, tältäkö se tuntuu kun kerrankin aivan konkreettisesti kokee jotakin sumun läpi eikä vain vertauskuvallisesti


Katselin raketteja kaikista sisälläni vellovista tunteista täynnä enkä tiennyt olinko onnellinen vai surullinen; silmäni joka tapauksessa kostuivat. Katselin sumun läpi taivaalle singottuja valoja ja kävin pikakelauksella läpi mennyttä vuotta. Ajattelin varovasti tulevaa. Laskin aivan kotitalomme takaa ammuttujen, poikkeuksellisten hienojen rakettien lukumäärää ja mietin, montako kertaa ihmisen on erehdyttävä ennen kuin hän oppii ja miksi koko elämä on usein samojen virheiden toistamista. 

Tempoilua narussa niin että iho hiertyy kivuliaasti verille, vaikka parempi olisi pysyä aloillaan, tehdä niinkuin oletetaan tehtävän. Häkkiin suljetun eläimen odotettu käyttäytyminen, kuten jossakin mieleeni vuosien takaa jääneessä runosäkeessä sanotaan. Sitten ei kärsisi. 

Vai onko kärsimystä sittenkin se, että vain pysyy paikoillaan, elää kuten oletetaan ja tyytyy hengittämään, selviämään?


Katselin valoja taivaalla ja pohdin ikiaikaista filosofista dilemmaa, eli mistä voi tietää onko jokin asia todella niin kirkas ja värikäs kuin mitä sen olettaa olevan, jos sen näkee sumun takaa? Onko rakettien kirkkautta olemassa, vaikka en sitä sumun takia voi aistia? Luotanko siihen, että ne kirkkaat värit ovat siellä, vaikka en niitä näe?

Ja toisaalta: miten monia asioita katsommekaan sumun takaa ja vain oletamme, että jos ne saisimme kiinni ja lähemmäs itseämme, ne olisivat kirkkaita ja ihania kuin paratiisin puutarhan hedelmät? Mutta jos saisimme nähdä ne läheltä, huomaisimme että ne ovat aivan tavallisia omenoita. 

Sitten tajusin paukkeen intensiivisyyden asteesta, että kliimaksi oli käsillä. Minulla ei ollut kelloa eikä puhelinta enkä voinut tarkistaa asiaa, mutta ymmärsin sen muutenkin. Tunsin. Nyt se oli tapahtunut. Halasin vieressä seisovaa tytärtäni, hyvää uutta vuotta rakas lapseni, ja nyt tiesin että onnea se on eikä surua, se mikä silmissäni kimaltaa. 








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Seitsemän koronasyntiä - korona-aikana tekemäni asiat, jotka eivät siedä päivänvaloa

Suomen luonto 2100: sadetta, tuulta ja Keski-Euroopan kasvuolot. Uutuuskirja kertoo millainen on maailma, jossa lastenlapsesi elävät

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde