Koronan vaikutukset kulutuskäyttäytymiseeni ja ymmärrykseeni ympäristöasioista. Millä summalla ostin vaatteita viime vuonna?

Ostoskeskus Sello

Eilen tein jotakin poikkeuksellista - nykyään poikkeuksellista. Kävin ostoskeskus Sellossa ostoksilla. Ensimmäisen kerran tänä vuonna, kolmannen kerran vuoden sisään. Viime kerta menee niinkin kauas kuin toukokuulle, jolloin piti käydä ottamassa passikuvat lapselle. 

Korona on muuttanut kulutuskäyttäytymistäni radikaalisti, ja ostoskeskuksissa käyntien tiheys on siitä hyvä mittari. Eilen olo ihmisvilinässä kauppojen valojen keskellä oli outo ja vieras: mitä oikein täällä teen, miten olen joskus voinut viihtyä tällaisissa paikoissa? 

Hoidin välttämättömät ostokseni nopeasti eli ostin uudet kumilenksut kuopuksen talvihaalarin lahkeisiin sekä muutaman vaatteen esikoiselle, jonka jalat ja kädet ovat kasvaneet ulos kaikista hänen vaatteistaan nopeammin kuin ehdin kierrätysvaatteita löytää. Aikaa ostoksiin meni reilun vartin verran, eli en todellakaan jäänyt jahkailemaan ostoksieni kanssa. 

Toivottavasti ei tarvitse pitkiin aikoihin palata.

Mitä oikein on tapahtunut minulle, entiselle shoppailuholistille? 

Viime vuosi oli mullistuksien vuosi - niin maailmanlaajuisesti yleisellä tasolla kuin monelle henkilökohtaisestikin. Yleisen ja yksityisen mullistuksen välillä on tietenkin selkeä yhteys. Korona, eläintenkohtelun ala-arvoisimmasta paikasta (märkätori) ihmisten luonnontuhoamisvimman takia liikkeelle lähtenyt tartuntatauti, on saanut monen tajuamaan millaisessa tilassa ympäristö on.

Ainakin minulle koronapandemia on toiminut silmien avaajana, enkä pysty enää näkemään maailmaa sellaisena kuin näin sen ennen - enkä kuluttamaan entiseen malliin, sillä ymmärrän nyt paremmin, millaista ympäristötuhoa esimerkiksi vaateteollisuus jättää jälkeensä, muiden kulutushyödykkeiden kuten elektroniikan tuotannosta puhumattakaan.

On kuin jokin verho olisi riisuttu pois todellisuuden edestä, ja näen nyt paremmin millaisessa maailmassa elän ja mitä tulevaisuudessa suurella todennäköisyydellä odottaa yhä lisää. Ne näyt eivät useinkaan ole kovin kauniita tai rohkaisevia: lajien sukupuuttoaaltoa, pölyttäjien kuolemaa, puhtaan makean veden puutetta, ilmastopakolaisuuden kasvua, sään ääri-ilmiöitä, lisää tartuntatauteja, eripuraa ihmisten välillä kaikista näistä syistä johtuen...

Tutkijat ympäri maailmaa ovat varoitelleet näistä kehityskuluista jo kauan, ja muun muuassa tartuntatautipandemian todennäköisyys lähitulevaisuudessa oli tutkijoiden tiedossa jo kauan sitten. Suuren yleisön tietoisuuteen ne eivät koskaan kiirineet, sillä uutiset tutkijoiden varoituksista ovat hukkuneet päivänpoliittisten uutisten, talousuutisten ja julkkisjuorujen alle. 

Koronavirus ei tutkijoiden mukaan suinkaan tule jäämään viimeiseksi pandemiaksi, joka ihmiskuntaa uhkaa. Voi jopa olla, että koronan suhteen olemme olleet onnekkaita, kun se ei ole tämän tappavampi. Tämä on ollut hyvää harjoitusta, jos joskus joudutaan vielä totisempiin toimiin.



Kuuluin itsekin siihen sokeaan enemmistöön, joka ei pandemiauhkista tai muistakaan ympäristöuhkista aikaisemmin paljon perustanut. Toki huolestuin vähän joka kerta kun luin jonkun ympäristön tilaa koskevan uutisen ja muutenkin olin periaatteessa tietoinen monista katastrofin aineksista, joita maapallon tilassa on jo pitkään ollut kehkeytymässä. 

Esimerkiksi Italiaan, toiseen kotimaahamme liittyen, muistan jo ainakin viidentoista vuoden takaa tutkimusartikkelin, josta luin Italian sijaitsevan sillä maantieteellisellä paikalla, jossa ilmastonmuutoksen ensi merkit tuntuvat kaikkein rajuimmin. Rankkasateita, tulvia, lämpöaaltoja, lumikaaosta... Ajattelin Italiaa, ja mieleeni tuli silloin vain ihana lämmin aurinko ja Dolomiittien valkoiset vuoristohanget. Mistä artikkeli oikein puhui, se kuulosti utopistiselta ja kuin toiselta maailmalta, ei meidän Italialtamme.

Nyt se toinen maailma on täällä. Ei ole kulunut kuin vähän toistakymmentä vuotta, niin artikkelin maalaamat uhkakuvat ovat jokavuotista uutisvirtaa. Rankkasateiden paheneminen on ollut todellisuutta Italiassa jo pitkään. Tästä sain omakohtaista kokemusta Genovassa vuonna 2011, jolloin jouduin lapseni kanssa keskelle ligurialaista talvirankkasadetta

Muutamassa tunnissa vettä satoi yli 500 mm, ja sen aiheuttamien maanvyöryjen seurauksena päivän aikana kuoli kuusi genovalaista. Vertailun vuoksi sanottakoon, että Helsingissä saman vuoden ennätyssateisen syyskuun aikana satoi yhteensä 149 mm. (lue aiheesta postaus Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa

Vaaralliset lämpöaallot ovat niinikään tulleet Italiassa säännöllisiksi ilmiöiksi. Vuoristoalueilla lunta voi tulla talvisin parin päivän aikana metrikaupalla, kuten tänä vuonna on Dolomiiteilla käynyt. Myrskyt ja sateet aiheuttavat mittavia vahinkoja ja vievät jopa ihmishenkiä. Viime kesänä "kaikkien aikojen" myrskytuuli, kuten 84-vuotias appeni sitä kuvaili, kaatoi Rooman-anoppilan teräksisen, painavia puutarhavälineitä sisältävän parvekekaapin ensimmäistä kertaa sen 30 vuoden aikana, kun se on paikallaan seisonut. 

Olen siis ollut jo pitkään tietoinen ympäristön tilan pahenemisesta ja jopa seurannut sen ensi reunaa Italian kautta läheltä, mutta käyttäytymistäni tai kulutustottumuksiani en juurikaan silti muuttanut, joitain pieniä kosmeettisia muutoksia kuten jätteiden lajittelua lukuunottamatta.

Olen tiennyt, että monen asian pitäisi muuttua, mutta en siltikään tehnyt mitään. Ja olen tiennyt myös sen, että yksi ensimmäisistä asioista jonka tulisi muuttua, on ihmisten kulutuskäyttäytyminen. Sanovatpa talousgurut mitä tahansa, jatkuvaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä eli ihmisten kulutushalun jatkuvan ruokkimisen on loputtava. On ajateltava asiat kokonaan uudelleen, perustettava olemassaolon mielekkyys muuhun kuin haaveiluun jälleen uudesta merkkilaukusta tai yhä uusista kännyköistä, statussymboleista tai sisustusesineistä ja elintason jatkuvasta kasvattamisesta. 

Olen tiedostanut tämän jo joitakin vuosia, mutta silti olen ostellut vaatteita kuin viimeistä päivää, kiertänyt alennusmyyntejä ja ostanut täydelläkin hinnalla, jos vaate tai asia on sattunut miellyttämään riittävän paljon. 

Näin olen toiminut teini-iästä asti. Juuri tuon tai tämän ostettuani olen onnellinen, olen erehtynyt ajattelemaan kerran toisensa jälkeen, en välttämättä tietoisesti mutta kyseinen ajatusharha nimenomaan onkin tiedostamaton, meihin mainonnan ja kapitalismiyhteiskuntaan kuuluvan, jatkuvaan kuluttamiseen kannustavan ajattelun aikaansaama toimintamalli. Hetken aikaa ostoksen jälkeen mieli usein onkin onnellinen, mutta tunne menee yleensä nopeasti ohi. Ja sitten nousee halu ostaa jälleen jotain uutta. 

"Välttämätön paha", kassillinen
vaatteita kasvavalle lapselle.


Olen ostanut kaupoista vaatteita lapsille siksi että ne olivat kauniita ja kivan näköisiä, en siksi että lapset niitä tarvitsivat. Varastomme natisee liitoksistaan pahvilaatikoita, joissa on lapsille, erityisesti esikoistytöllemme pieniksi jääneitä ihania tytönvaatteita, siitäkin huolimatta että olen lahjoittanut paljon niitä myös pois. Kun tyttö syntyi, saatoin ostaa hänelle esimerkiksi villaponchon ihan vain siksi, että se oli niin kaunis ja näytti hänen päältään niin ihanalta, vaikka vaatekappaleena se oli mitä epäkäytännöllisin ja ennen kaikkea turha. 

Vauvavuosina olen sortunut kaupoissa yhä uudelleen pikkuruisiin söpöihin vauvanvaatteisiin, vaikka periaatteessa vauva pärjäisi koko vauvavuotensa vaipat ja unipussi -tyyppisissä ratkaisuissa tai sitten isommissa vaatteissa, joista vain kääritään hihoja ja lahkeita ja jotka mahtuvat lapselle kuukausikaupalla. 

Puhumattakaan siitä, että maailma pursuaa vähän käytettyjä ja kuin uusia ihania vauvanvaatteita, sillä harva vauva saa parissa kuukaudessa (jonka verran yksi vaatekoko maksimissaan vauvalle menee) vaatteen sellaiseen kuntoon, että siitä edes huomaa vaatetta käytetyn. 

Pelkästään meillä on pahvilaatikkokaupalla hyväkuntoista vauvanvaatetta, joilla ainakin kymmenen  vauvaa pärjäisi vauvavuotensa. Lapsillani on yhteensä kymmeniä päähineitä, itselläni peräti 17 talvitakkia (lue aiheesta oma postauksensa Minulla on 17 talvitakkia ja ostin yhden uuden - miksi ihmeessä?), kenkieni lukumäärää en viitsi edes laskea, mutta tiedän että lukema liikkuu jossakin lähellä sataa paria. 

Tällä tavalla olen siis elänyt lähes koko elämäni, aina siitä lähtien kun sain omaa rahaa käyttöön. Kaikki mikä on tullut ja mikä pakollisista menoista on jäänyt, on mennyt vaatteisiin, kenkiin, koruihin tai tavaroihin joita olen luullut tarvitsevani, lasten leluihin totta kai sen jälkeen kun olen lapsia saanut.

Olen tiennyt jo vuosia, että jatkuva turha kuluttaminen on yksi pahimpia asioita, joita ympäristön kannalta voi tehdä. Tarvitseeko jotakin uusia tai tarvitseeko jotakin uutta vain siksi, että on kyllästynyt vanhaan? Ei. Mutta silti moni luulee, että tarvitsee. Tämä ajatusloukku on yksi pahimpia ympäristön kannalta. Eihän siinä mitään, jos pelkästään minä ostan uuden ja isomman television joka vuosi, mutta jos kaikki maailman miljardit ihmiset joilla on mahdollisuus uuteen televisioon joka vuosi (kaikilla ei ole) sen hankkivat, maapallo tuhoutuu jo siihen. 

Jo pelkästään yhden farkut ja t-paita -kokonaisuuden valmistamiseen menee kymmeniätuhansia litroja vettä. Television vaatimista vesi- ja muista luonnonvaramääristä en uskalla juuri nyt edes ottaa selvää. Montako paitaa minulla on kaapissani? Ehkä noin sata niitäkin. Farkkuja? Nopealla laskulla viisitoista paria, tällä hetkellä. Niitä kymmeniä, joita olen elämäni aikana ostellut, hajottanut, heittänyt roskiin tai myynyt pois kirpputoreilla, ei enää siellä ole, mutta niidenkin tuottamiseen on muutamia miljoonia litroja vettä kulunut. 

Veden- ja muiden luonnonvarojen kulutus on tietenkin vain yksi huono puoli vaatteiden tuotannossa. Iso osa maailman vaatteista tuotetaan maissa, joissa työolot ovat kurjat ja vaaralliset ja lapsityövoiman käyttö yleistä. Ostamalla (halpis)vaatteita osallistuu väistämättä tämän riiston tukemiseen. 

Viime vuosi oli todella poikkeuksellinen vuosi. Ostin vähemmän vaatteita kuin koskaan ennen. Asiaa helpotti tietysti se, että ostoskeskukset muuttuivat epäilyttäviksi ja epämiellyttäviksi virushautomopaikoiksi. Vanha tapa mennä muuten vain kauppoihin kiertelemään jäi kokonaan pois. Olimme sitä paitsi aina kotona (ja enimmäkseen yhä olemme), eihän vaatteilla ole edes väliä! Sitä kautta kuitenkin tajusin, kuinka mainiosti tuli toimeen ilman ostoskeskuksia. En kaipaa sitä osa-aluetta elämässäni hiukkaakaan.

En silti siirtynyt nettikauppoihin, kuten monet tällä hetkellä tekevät. Kaikesta vaatteiden ostelusta tuli yhtäkkiä kovin merkityksetöntä.

Huomasin, että minullahan on jo kaikki mitä tarvitsen, liikaakin. Kaappimme pursuavat vaatetta. Niitä on minulle koko loppuelämäkseni! Kasvavat lapset toki tarvitsevat uutta vaatetta, mutta loppujen lopuksi hekin pärjäävät vähällä. Ei tarvitse olla kymmentä asukokonaisuutta eikä varsinkaan kauden uusista mallistoista tai jollakin tietyllä merkillä varustettua. Maailmassa on valmistettu niin paljon lastenvaatteita, ettei yhtään uutta tarvittaisi ja silti pärjättäisiin varmastikin aivan hyvin. 

Käytettynä saa melkein kaiken, mitä tarvitsee. Samalla voi omat tarpeettomat vaatteet laittaa kiertoon, ja kaikki hyötyvät. Kun vielä saataisiin käyttöön kaikki ne miljoonat vaatekappaleet, joita jatkuvasti menee polttouuneihin tai muualle lumpuksi suoraan halpisvaateketjujen kuuden viikon välein vaihtuvien mallistojen ylijäämätuotannosta. Parempi tietysti olisi, jos se älyttömyys loppuisi että uusia mallistoja täytyy tulla kuuden viikon välein.

Vaatteita tarvitsemme kaikki. Ja tietenkin uusi vaate saattaa myös piristää, sitä en kiellä. Piristyn itsekin usein kun saan uuden kivan vaatteen, mutta tätä pohjimmiltaan melko tyhjää ja ohimenevää piristysruisketta olen yrittänyt korvata toisenlaisella ajattelulla: pengon vaatekaappiani ja yllätyn (ja piristyn), kun löydän sieltä vanhoja kivoja vaatteita, joiden olemassaolon olen ehtinyt unohtaa. Tai sitten teen ystävän kanssa vaihtokauppoja, ja hänen vanha mekkonsa piristää minua ja oma käyttämättä jäänyt paitani saa uuden elämän hänen yllään. 

Viimeksi piristyin vaatekaapin äärellä, kun otin pitkästä aikaa esiin yli kaksikymmentä vuotta sitten tädiltä saamani 60-luvun vintagemekon. Kokeilin sitä - lempimekkoani 17-vuotiaana - ja totesin että se on yhä erittäin hyvässä kunnossa ja oikein kiva. Ehkä uusi lempimekkoni ensi kesänä? 


Uudempiakin unohtuneita vaatteita olen löytänyt vaatekaapeistani ja todennut, että pidän niistä yhä. En tarvitsekaan jatkuvasti uutta. Uusi kaupasta ostettu vaate ei tee onnelliseksi; muut asiat tekevät. Olen viimeinkin ymmärtänyt sen. 

Olen ymmärtänyt, että elintapojeni on muututtava perustavanlaatuisesti. Minun on tingittävä elintasostani ja halustani ostella esimerkiksi vaatteita (mielelläni ostaisin myös vähemmän kodinkoneita ja kännyköitä, harmi vain että ne tehdään tarkoituksella niin huonolaatuisiksi että uusi on ostettava muutaman vuoden välein ja kulutuksen ylikuumenneet pyörät pysyvät pyörimässä). Jos joskus ostankin uuden vaatteen koska todella sitä tarvitsen, minun tulee valita todella laadukas ja kestävä vaate ja maksettava siitä enemmän. 

Muutos on meillä kaikilla edessä, jos haluamme maapallolla olevan toivoa säilyä ihmiselle kelvollisena asuinpaikkana. Kulutusyhteiskunta on tulossa tiensä päähän, mutta voi olla ettei minun sukupolveni ymmärrä sitä vielä syvällisesti - minäkään en todennäköisesti ymmärrä vaikka tätä postausta kirjoitankin, vaan olen ymmärtänyt vasta pienen siivun kokonaisuudesta. Kokonainen ja syvällinen ymmärtäminen jää seuraavan sukupolven hartioille, kuten moni muukin "velka", jonka edelliset sukupolvet ovat heiltä ottaneet (ja jota koko ajan otetaan lisää) eli ryövänneet uusiutumattomia luonnonvaroja, tuohonneet silmittömästi luontoa ja aiheuttaneet ilmaston lämpenemisen ja kuudennen sukupuuttoaallon arvaamattomine seurauksineen, joiden laajuudesta tällä hetkellä ei ihmisillä vielä ole aavistustakaan. 

Tämän alkuperäistä aietta pidemmän, paasaavamman ja vakavasävyisemmän tekstin lopuksi listaan vaatteita, joita viime vuoden aikana ostin:

Tammikuu: Roomasta lapsille vaatteita yhteensä noin sadalla eurolla.

Toukokuu: kevättakin lapselle nettikaupasta 44,90

Kesäkuu: kesämekon itselleni alennusmyynneistä 9 eur

Syyskuu Italiassa: pojille 3 paria housuja markkinoilta 10 eur, tytölle 2 t-paitaa, yhden topin, yhdet shortsit ja housut kaupasta yhteensä 35 eur. Niin ikään tytölle lämmin pusakka kylmän yllätettyä vuoristolomalla Dolomiiteilla, 19,90. Vuoden ainoa "ostospaheeni", kengät itselleni Roomasta 60 eur ja villatakki 15, 90. 

Marraskuu: talvikengät lapselle kaupasta 69 eur. Talvitakki itselleni netistä käytettynä 10 eur.

Joulukuu: lapsille 2 toppahousut (netistä käytettynä) à 20 eur ja talvitakki (käytettynä)25 eur. Yöpuku lapselle joululahjaksi kaupasta 19.90. 

Lisäksi olemme saaneet ystäviltämme ja tutuilta yhteensä säkillisen poikienvaatteita ja kassillisen vaatteita tytölle. Olemme laittaneet omia lastenvaatteitamme suurinpiirtein saman verran kiertoon. Ystävältäni olen saanut kassillisen hänen vanhoja vaatteitaan ja olen antanut kassillisen omiani hänelle. 

Uusia vaatteita siis on viime vuonnakin piisannut ja niiden tuomaa piristystä. Mutta tähän ei ole vaadittu kovin monia satoja tuhansia vesilitroja. Joukossa on toki muutama ostos halpisvaatteita, jotka ovat juuri niitä pahimpia ympäristön ja kulutusnoidankehän kannalta. Verrattuna entiseen kauppavaateostokset ovat kuitenkin kuin varjo vain; "entisessä elämässäni" saatoin ostaa tuon verran vaatteita kuukaudessa ja jopa enemmän! 

Nyt kun olen havahtunut asiaan, edessä on tiedon etsintä siitä, mistä löytää laadukkaita, eettisesti tuotettuja ja kestäviä vaatteita niiksi kerroiksi, kun jotakin todella tarvitsee ostaa. Ja opettelu siihen, että tavallinen vaateostoskin voi muuttua sijoitukseksi, jota varten täytyy ehkä jopa hiukan säästää

Rahaa kului viime vuoden aikana vaatteisiin jotakuinkin 400 euroa, joista siitäkin neljäsosa tammikuun Rooman-alennusmyyntien satoa eli aikana ennen koronaa. Ei paha, muutoin kuin kulutusyhteiskunnan periaatteiden näkökulmasta. "Vain" neljäsataa, kun ihanne olisi että jokainen kuluttaisi satumaisia summia, mitä enemmän sen parempi. Yksityinen kulutus on se, jonka harteilla lepää talouskasvun ajattelussa paljon. Anteeksi vain, mutta emme halua olla enää mukana siinä. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa