Vesisynnytys, elämäni kauneimpia kokemuksia: unenomainen synnytyskertomus neljän vuoden takaa

Kuopukseni täyttää tänään neljä.

Kun olin yhdeksäntoista, näin eräänä yönä oudon unen. Unessa vedestä kohosi luokseni lapsi, ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli. Hänen takaansa väreili voimallinen valo, se tuli jostakin veden pohjasta ja sieltä hän ui luokseni, saattajanaan mies joka oli ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli hänkin; heidän tummat hiuksensa leijuivat vedessä vesikasvien lailla. Sitten lapsi laski irti saattajansa kädestä ja molskahti pintaan. Otin hänen käsivarsilleni ja ajattelin, että miten ihanan lapsen olenkaan saanut.

Seitsemäntoista vuotta sen unen jälkeen, tasan neljä vuotta sitten elän toisenlaista hetkeä. Avaan silmäni ja näen, että verhojen takaa pilkottaa outoa valoa. Lumen valoa. Onko satanut lunta? En ehdi ajatella sitä, sillä se mikä minut on herättänyt, ei anna rauhaa. Kipu. Heikko ja varovainen, mutta kipu kuitenkin. Se on merkki. Tiedän sen heti. 

Potkaiset kerran, toisenkin. Muljahtelu mahassa tuntuu siltä kuin melonin kokoinen ilmakupla vaihtaisi paikkaa suolistossa. On ihan pimeää. Kello on kaksi nolla viisi, sydänyö. Kipu tulee taas, nyt vähän kovempana. 

Suljen silmäni, vedän syvää henkeä ja  minun tekisi mieli hymyillä hiukan vaikka jalkani ovatkin alkaneet täristä. Se alkaa nyt. On aika olla elossa enemmän kuin koskaan, ehkä viimeistä kertaa elämässäni, ja ajatus täyttää pääni huikaisevalla kirkkaudella. Tänään saan sinut syliini.

Tänään, kuten neljä vuotta sittenkin,
on Helsingissä todella kova lumipyry. 

Ja kuitenkin tahtoni pistää vastaan, kontrolloiva minäni ei tahdo antaa periksi. Tekisin mitä vain, jos voisin lykätä tätä hetkeä, eniten toivomaani. Ei vielä, huomenna vasta, kunhan ei juuri nyt tarvitse jättää tätä suloista unenlämpöistä sänkyä ja ryhtyä viimeisiäkin voimanrippeitä vaativaan ponnistukseen, rationaalisen minän täydelliseen hylkäämiseen ja sisällä piilevän eläimen esiintuloon. Kaikkien esiäitieni ja heidän esiäitiensä kohtaamaan hetkeen, jossa elämä ja kuolema ovat yhtä aikaa läsnä.

Mutta minulta ei kysytä, haluanko tai jaksanko. Sinä haluat nyt syntyä, juuri tänään. Kehoni on luotu tähän, kannustan itseäni.  Ja jos kaikki menee kuten edellisillä kerroilla, minua odottaa elämäni high, pilvi, olotila jossa lennän toiseen maailmaan ja takaisin, syntymättömien lasten maailmaan hakemaan omani. 

Mutta en siltikään voi vielä aavistaa, mikä minua odottaa. Voin vain työntää pelkoni pois ja kutsua sinua nimeltä, kuopukseni, pikkuiseni, syntymättömäni. 

Nousen ylös sillä alan olla levoton. Edessäni ole tänä yönä uni vaan äärimmäinen valveillaolo, aistien terävimmät hetket, humaltuminen kivusta, luopuminen jokapäiväisistä rutiineista ja  arkielämän latteuksista. Matka kauas, äärettömiin, tietoisuuden rajalle, sinne jonnekin aamuhämäriin josta olemme kotoisin. 

Sitten se on menoa. Kiireesti hakemaan mummu hoitajaksi lapsille. Kiireesti sairaalaan, vaikka en olisi muuta halunnut tehdä kuin jäädä olohuoneen hämärään, jossa mieleni vaelsi jo omia teitään. Automatka läpi lumisen Helsingin Kätilöopistolle, mistä muistan pelkästään sen että supistukset olivat rajuja mutta nukahtelin niiden välissä ja katselin lunta, johon kaupunki oli hautautumassa.

Sairaalassa tyrmäävä uutinen: kohdunsuu kolme senttiä auki. Vasta! Tulinko sittenkin liian aikaisin ja kaikki tyssäisi nyt täällä, sairaalan kolkossa steriilissä ympäristössä? 


Meillä olisi amme sinulle käytettävissä jos haluat, on kätilön ensimmäisiä sanoja. Oi kyllä haluan. En ollut haaveillut vesisynnytyksestä, mutta veden käytöstä kivunlievityksessä kyllä. Ajatus ammeesta on ihana. 

Mitä muuta haluat? kätilö kysyy. Hiljaisuutta, kuiskaan. Hämärää. Mutta avaa sälekaihtimia, haluan nähdä lumisateen. Pian kuulen, kuinka vesi alkaa valua altaaseen. Istun jumppapallon päällä, heilutan kehoani ja keskityn kestämään supistuksia, jotka tulevat tiheään. Niiden välillä nukahtelen. Vesi, valu nopeammin, haluan tulla jo. 

Veden pinta väreilee hiukan. Kaikkialla on violettia, vesi näyttää kuin värjätyltä. Onko heillä lilanvärisiä lamppuja altaassa, hämmästelen ihastuneena kun näen ammeen ensi kertaa. Mutta kun jälkikäteen katson mieheni ottamia kuvia ammeesta, näen että valaistus on aivan yhtä streriiliä ja väritöntä kuin kaikkialla muullakin sairaalassa.

Minun on odotettava että supistus menee ohi ennen kuin voi kömpiä portaita ammeeseen. Mutta kun sinne pääsen, saan aavistuksen siitä mitä tarkoitetaan sillä kun taivas avautuu. Se avautuu juuri silloin kun pääsee synnytysammeeseen. Vesi on suloisen lämmintä ja ympäröi kömpelön kehoni, tekee siitä kevyen ja painottoman.

Voima sisälläni kasvaa yhä mutta vesi tekee siitä toisenlaista, pehmeämpää. Silti kipu alkaa käydä sietämättömäksi ja kutistaa ajatukseni yhteen pieneen pisteeseen, paineeseen joka repii kahtia kaikkea mikä minussa on tai on ikinä ollut. 


Supistusten välillä vaivun kohti unta, käyn unen rajalla ja mieleni lepää samalla tavoin kuin pääni lepää ammeen reunaa vasten - epämukavasti mutta lepää kuitenkin, ja vesi, se pehmentää kaiken ympärillä, vie kivulta suurimman terän ja ajatuksiltani ylimääräiset rönsyt pois. Unettaa.

Mutta en ehdi nukkua, sillä tunnen sisältäni kohoavan uudenlaisen, kaikkia edellisiä voimallisemman kouristuksen. Harmoninen hiljaisuus särkyy ja levottomuus leviää tilalle. Voi olla että voihkaisen, vaikka muutoin koko synnytyksen ajan olen ollut hiljaa. 

Yritän vaihtaa asentoa, kohtaan liukkaan ammeen pohjan ja tasapainoni on vähällä järkkyä. Kouristus ottaa kaiken valtaansa, se ei kysy eikä kiertele, se on luonnonvoima jota ei voi vastustaa. Jokin jalkojeni välissä on aivan auki, tunnen sen, ja yhtäkkiä nautinnollinen kivuntunne kouristaa jostakin syvimmältä lantiosta läpi koko kehon. Kyllä, siinä todella on jotakin nautinnollista. Lapsihan syntyy nyt! tajuan riemastuneena.

Se on tuli joka täyttää mieleni ja kehoni äärilaitoja myöten. Seuraavan ponnistussupistuksen tullessa tunne vain kasvaa ja kouristaa yhä lujemmin, yhä polttavammin, eikä ruumiini ole enää vallassasi, edellinen on ottanut minut valtaansa ja jälkimmäinen tottelee sitä mihin se on yllytetty, en enää epäile vaan tiedän että se tulee nyt. 

Huuliltani purkautuu hiljainen voihke, hikipisarat huulillani ottavat ilmavirran ja äänihuulten värähtelyt vastaan ja putoavat suuhuni. Suolaista, lämmintä, kosteaa. Haluan tarttua johonkin, mihin vain, käteni haparoivat ilmaa ja ammeen laitaa ja ottavat kiinni mistä saavat, jotta en hukkuisi voimaan joka lantiostani kohoaa ja tyhjentää minut kaikesta muusta, mitään muuta ei ole. Kaikki minussa on auki, olen auki ja valun märkää, tunnen miten jotain purkautuu veteen, sen täytyy olla lapsivettä. 



Haluan ponnistaa, kuiskaan kätilölle joka rauhallisesti siirtyy lähemmäs ammetta huoneen nurkasta, josta hän on tarkkaillut tilannetta. Ponnista kun siltä tuntuu, hän vastaa. Onko se totta? kysyn hämmentyneenä. Olen varautunut vaivalloiseen nousemiseen ammeesta, sängylle kampeamiseen, sisätutkimukseen, vaikeuksiin hallita kipua pakotetuissa asennoissa. Näen sinusta, että vauva on nyt valmis syntymään, kätilö sanoo ja hänen sanoihinsa luotan. Tiedänhän itsekin, että niin on. 

Seuraava kouristus lähenee, tunnen sen äärettömän voiman nousevan. Kokoan voimani, ponnistan. Tunnen, kuinka vauva liikkuu auenneessa tilassa sisälläni, kuin itsestään se liukuu eteenpäin. 

Uusi supistus, uusi ponnistus. Vauva matkaa lantioni läpi, tekee viimeisen tarvittavan käännöksen synnytyskanavassa, raivaa vastustamattomasti tietää eteenpäin, täyttää lantioni ja jalkojeni välin niin kokonaisvaltaisesti että tunteeseen voisi räjähtää. Ehkä räjähdänkin, olen kuin transissa, kauempana ihmiselämän arkipäiväisyydestä kuin koskaan muulloin koko elämäni aikana.

Ponnistan taas, suljen silmäni polttavalta kivulta ja tunnen, että jotakin valtavaa tulee ulos sisältäni,  kurkotan katsomaan ja näen: musta päälaki. Kosketan sitä, se on liukas ja karkea, vedän syvään henkeä ja suljen silmäni sillä sattuu niin paljon, ponnistan vielä vähän, ja pää on ulkona. 

Sitten supistus hiipuu ja on odotettava seuraavaa, jännitys laukeaa ja huomaan huohottavani. Olen huonossa asennossa sillä polveni painaa ammeen pohjaa. Yritän vaihtaa asentoa, olen levoton kuten eläimet aina ovat synnyttäessään, en tahtoisi pysyä paikoillani. Kätilö ryntää tarttumaan käsivarteeni, painaa sitä alas. Älä vain nouse nyt, pää on jo ulkona, on tärkeää että se pysyy vielä veden alla!hän huudahtaa.


Haluaisin sanoa, että aikomukseni ei ole nousta ylös vedestä, en ikinä tekisi mitään niin hullua sillä vaikka en ollutkaan valmistautunut vesisynnytykseen etukäteen enkä lukenut ohjeita, vaistoni sanoo etten saisi nyt nousta. Minä osaan tämän, tämän asian minä osaan ja olen tässä täydellisen hyvä, tähän minut on luotu. Epävarmuuteni on poissa, se mikä kaikessa muussa elämässäni minua on aina vaivannut ja tulee ehkä aina vaivaamaan. Mutta en sano mitään, sillä en pysty, nyökkään vain. 

Uusi supistus tulee pian, se ei ole yhtä voimallinen kuin edellinen mutta se saa silti minut ponnistamaan. Mutta nyt ei rajuja ponnistuksia tarvitakaan, pää on on jo ulkona. Suljen silmäni, ponnistan, annan hengityksen virrata hitaasti ulos kitalakeni kautta, suljen silmäni kivulta joka yhä repii ja ponnistan. Hartiat, tunnen kuinka ne tulevat, sisälläni muljahtaa vauvan pehmeä olkaluu, pieni vartalo joka kääntyy liukuessaan ulos minusta.

Sitten vauva mäiskähtää ulos sisältäni, se tapahtuu lähes väkivaltaisesti. Otan hänet vastaan omilla käsilläni veden alla, näen kuin hidastetussa filmissä utuiset kasvot veden alla, napanuoran joka kiemurtelee likaantuneessa sameanpunaisessa vedessä. Lapseni, vielä vähän aikaa vedessä mutta jo sylissäni, mikä ihmeellinen, koskaan toistumaton hetki. Hän kohoaa syvyyksistä luokseni kuin ruskeasilmäinen kaunis lapsi unessani, hänen tukkansa on tumma unen lapsen lailla, ja unen lailla hän tulee lähemmäs pintaa, yhä vain lähemmäs, lähemmäs. 

Kohotan käsiäni ja loiskahtaen lapsi nousee pinnalle ja syliini, alkaa heti huutaa ja yhtä aikaa hänen kanssaan minä purskahdan vavahtelevaan, jännityksen laukeamisen aiheuttamaan hysteeriseen itkuun. Hän on tullut tähän maailmaan! Kolmas lapseni. Hänen tukkansa on tumma ja silmänsä tummat, ja ymmärrän nyt, että tämä on se uni. 

Lue myös toinen synnytysaiheinen postaukseni:

Synnyttämisen nautinto





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Green pass voimaan Italiassa 6.elokuuta lähtien: covid ei lakkaa koettelemasta italialaisia