Vuosikymmenen ensimmäinen päivä: läpi aurinkoisen Rooman, läpi vuosien

Uudenvuodenkävelyllä Tiber-joen varrella.
Aurinko nousee Rooman ylle kello 7.36, alussa sen kajo on heikko eikä ole selvää, onko taivaalla erottuva vaalea harmaus pilvisyyttä vai pelkkää ilmansaastetta. Kun valo lisääntyy, sen voima pyyhkii harmauden pois, pilvistä ei taivaalla ole tietoakaan, ei edes pienen pientä valkoista hahtuvaa. On vuoden 2020 ja uuden vuosikymmenen ensimmäinen päivä. 

Autotiet ovat tyhjiä, näkymä parvekkeelta hiljainen. Ei merkkiäkään uudenvuodenyön rakettiryöpystä, ilotulituksesta joka lukitsi korvat ja häikäisi, joka sisäpihalla paukkui, joka piazzalta nousi rakettinäytös jonka rinnalla ilotulituksen mestaruuskisat kalpenisivat. Silmänkantamattomiin raketteja, eniten Rooman suunnalla, satoja ja taas satoja, lukemattomia, oli vaikea päättää mihin suuntaan katsoa. Vielä viisi, kymmenen minuuttia ennen puoltayötä oli tuntunut, ettei kukaan aamu, mutta sitten kaikki ampuivatkin yhtä aikaa ja silloin kun pitääkin, kellon lyödessä kaksitoista.

Muutama kahvila on uudenvuodenaamunakin auki. Käymme cappuccinolla alakerran kahvilassa, ei voisarvea tällä kertaa, sillä aamulla on avattu italialainen joulunajanherkku, pandoro, siitä josta kerroin tekstissä Kymmenen askelta italialaiseen jouluun.

Sitten lähdemme uudenvuodenajelulle Roomaan. On hiljaista ja tyhjää, sellaista on Roomassa harvoin, ikuisten liikenneruuhkien kaupungissa. Ahtaudumme autoon, nonnan pikkuruiseen cinquecentoon, ainoaan autoon joka perheessä enää on jäljellä. Nonnon isompi perheauto vietiin romuttamolle keväällä, se oli tullut tiensä päähän vaikka minusta tuntuu kuin se olisi ollut vasta vuosi tai pari sitten, kun mieheni tuli hakemaan minut lentokentältä isänsä uudella autolla (lue tästä enemmän tekstistä Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut). Auto oli niin uusi, että miestäni vähän lähes jännitti ajaa sillä ettei vain kolhiintuisi, italialaisessa liikennekulttuurissa kolhut ovat taitavallekin kuskille oikeastaan vain ajan kysymys.

Pari vuotta myöhemmin lähdimme sillä samaisella autolla Etelä-Italiaan, tarkoitus oli käydä Pompeijissa ja Napolissa, mutta selvisimme vain edelliseen, Napoliin emme koskaan löytäneet. Se oli aikaa ennen navigaattoreita, meillä oli vain vanha paperikartta autossa ja muuten olimme tienvarsikylttien varassa. Seurasimme niitä ja huomaisimme aina palaavamme samaan liikenneympyrään josta olimme lähteneetkin.

Liikennevalot joko vilkkuivat keltaisina tai kukaan ei noudattanut niitä, etuilu ja vahvimman ja nopeimman oikeus pätivät vielä enemmän kuin roomalaisessa liikenteessä, suuntavilkuista ei ollut puhettakaan. Emme ikinä selviä sinne ehjin autoin, mieheni tuskastui peläten koko ajan pahemmin isänsä auton puolesta.

Ja sitten puhkesikin rengas. Oli elokuu, kesä kuumimmillaan eikä viikkokausiin ollut satanut tai ollut edes pilvistä. Nyt taivaalle oli kuitenkin alkanut kerääntyä pilviä, ja juuri kun mieheni nousi autosta alkaakseen vaihtaa rengasta, pilvet repesivät kaatosateeksi. Istuin autossa ja katselin kuinka hänen hiuksensa ja paitansa kastuivat läpimäriksi, hän kastui aivan kokonaan, hän olisi aivan yhtä hyvin voinut käydä suihkussa vaatteet päällä.

Puhelimeni soi juuri sillä hetkellä. Isä soitti. Hän oli lukenut sähköpostini jossa kerroin että olimme menneet kihloihin Firenzessä paria päivää aikaisemmin. Isä onnitteli, kertoi kuulumisia kotoa, hyviä ja huonoja.

Puhuimme pitkään. Kun puhelu loppui, sateen rummutus auton kattoon oli loppunut ja aurinko pilkisteli taas esiin paistaakseen korkealta ja voimallisena kuten se vain Italiassa voi paistaa, mies sai renkaan vaihdettua ja tuhoontuomittu yrityksemme löytää Napoli jatkui vielä vähän aikaa. Nimettömissämme kiilteli, ja tunsin siitä häpeämätöntä onnea, joka järjenvastaisesti sai lähes omatuntoni kolkuttamaan, ikään kuin syy olisi ollut minun: miksi toiset eroavat, mutta me, etukäteisennakkoluuloissa eroamaan ennustetut, pysymme yhdessä ja sitoudumme entistä vahvemmin?

Uudenvuodenpäivän aamun hiljaiset kadut.

Nyt uudenvuodenpäivänä 2020 allamme on kasvaneelle perheellemme aivan liian pieni auto, olemme yhä yhdessä 19 vuotta sitten tapaamisestamme ja aurinko paistaa Italian yllä yhä tänäänkin. On talvi ja auringon voima on alentunut, mutta silti on kulunut viikkoja ja taas viikkoja siitä, kun olemme Suomessa päässeet nauttimaan yhtä kirkkaasta ja lämmittävästä auringonpaisteesta.

Vaivaton ja esteetön ajelumme katkeaa heti historialliseen keskustaan päästessämme. Circus Massimuksen kulmilta lähtien joka paikassa on polizia localen autoja, suljettuja teitä, autojonoja jotka yrittävät luovia erityisjärjestelyissä - mekin joudumme muuttamaan reittisuunnitelmaamme ja etsimään toisen tien Lungoteverelle - ja hirvittävät määrät turisteja, he eivät lepää uudenvuodenpäivänäkään.

Käy ilmi, että uudenvuodenpäivänä Roomassa järjestetään paitsi pari mielenosoitusta, myös uudenvuodenparaati, johon osallistuu kymmeniä soittokuntia ja yli tuhat muusikkoa eri puolilta maailmaa. Iso osa keskustasta on suljettu liikenteeltä.

Onneksi mieheni on armeija-aikoinaan toiminut päällystön autonkuljettajana (maailman tylsin homma, kuulemma, kuljetella kenraaleja pitkin kaupunkia ja odotella tuntikausia rakennusten edustalla heidän kokouksiensa ajan) ja tuntee Rooman kadut lähes taksinkuljettajan ammattitaidolla.

Puikkelehdimme Trasteverea sivuten Gianicololle ja siitä mutkaisia teitä pitkin kohti Vatikaania. Kapeita, nousevia ja laskevia pikkuteitä ihastuttavin maisemin, en ole koskaan ennen ajanut niillä seuduin. Rooma on sellainen kaupunki, että vaikka siellä on käynyt yli 30 kertaa, aina löytyy jotakin uutta.

Etsimme parkkipaikkaa parisenkymmentä minuuttia, se homma ei helpotu uudenvuodenpäivänäkään. Kerran, vuosia sitten, olemme jättäneet illallistamisaikeet keskustassa sikseen, kun parkkipaikkaa ei lopulta löytynyt ollenkaan. Emmekä luovuttaneet helpolla: ajoimme edestakaisin Lungotevereä eli Tiber-joen vartta ja siksakkia sen sivuteitä vapautuvan parkkipaikan toivossa ainakin tunnin ajan.

Lähestymme Pietarinkirkkoa etelän suunnasta, se nousee esiin valtavana aivan autotien kupeessa. Hetken ajan se näyttää aivan tavalliselta suurelta kirkolta, ilman totuttua piazzaansa edessä, tuota Berninin 1600-luvulla aikaansaamaa huipputaidonnäytettä 284 pylväineen.

Pietarinkirkko

Meillä on onnea ja löydämme parkkipaikan Tiber-joen varrelta melko läheltä Castel Sant`Angeloa, paavin turvalinnoitusta josta kulkee maanalainen suora yhteys Pietarinkirkkoon. Vihdoin pääsemme pois autosta ja kävelemään pitkin aurinkoista joenvartta, jalat ovat jo lähes puutuneet autossaistumisesta.

Ohitamme sillan jonka kaiteen koukeroihin on aseteltu pehmoleluja, punaisia ilmapalloja ja valokuva pienestä pojasta, joka 16 kuukauden iässä menetti henkensä isänsä jokeen pudottamana. Kun se tapahtui vuonna 2012, kaikki lehdet Italiassa puhuivat siitä, ja kun kävelin ensi kertaa paikan ohi samanikäisen tyttäreni kanssa, tunsin poikaa kohtaan niin suurta surua että hänen valokuvansa sumeni näkökentässäni. Isä heitti poikansa jokeen koska lapsen äiti oli ilmoittanut haluavansa erota. Mitä ääretöntä, järjetöntä hulluutta ja itsekkyyttä.

Lapset kysyvät syytä ilmapalloille ja pehmoleluille, kuka on tuo poika tuossa kuvassa? Kerron pelkästään sen, että hän putosi jokeen, ja annan lasten järkeillä, että poika varmaankin oli epähuomiossa kävellyt kaiteella ja liian lähellä reunaa, sellaista ei pidä tehdä, se on vaarallista, eivätkö hänen vanhempansa huomanneet.

Paikka josta yksivuotias poika pudotettiin jokeen.

Sitten lapset unohtavat asian, löytävät joenvarren puista pudonneita palluroita, ilmeisesti jonkinlaisia käpyjä, ja alkavat keräillä niitä rattaiden korin täyteen. Ponte Vittorio Emmanuele II - sillan kohdalta käännymme Pietarinkirkkoa kohti, mitä lähemmäs pääsemme sitä enemmän ihmisvirrat lisääntyvät.

Samalla voimistuu reipas marssimusiikki: koko Via della Conciliazione, Pietarinkirkon aukiolle johtava pääkatu, on soittokuntien valtaama. Näemme parahiksi Hampton Universityn soittokunnan ohimarssin tansseineen sekä pari muuta orkesteria, ennen kuin ne jatkavat matkaansa kohti keskustan marssikulkueen alkamispaikkaa.



Poikkeamme Vatikaanin seiminäyttelyssä. Sata erilaista seimeä, eri puolilta Italiaa ja maailmaa, kaikista kuviteltavissa olevista materiaaleista ja eri taustoille sijoitettuina: seimi hehkulampun sisällä, oliivipuun runkoon kaiverrettu seimi, kävyistä ja pähkinöistä tehty seimi, pastaseimi, rautalangasta väännetty seimi, lasiseimi, simpukkaseimi, helmiseimi, seimiastelmia eri aikakausien näkymään sijoitettuna: Jeesuksen ajan Israeliin, antiikin Rooman raunioille, barokkiin, 1700-luvun Napoliin.












Pietarinkirkon aukiolla näemme päivän 101. seimen ja sen jälkeen vielä muutaman lisää kauppojen näyteikkunoissa, kunnes pikaisen, kadulla nautitun pizza al taglio -lounaan ja kahvilassa nautitun jälkiruokakahvin jälkeen palaamme autolle ja ajamme ilman suurempia ruuhkia kotiin. Vähän ennen Il piramidea, roomalaisten aikoinaan Egyptistä sotasaaliina raahaamaa pyramidia, näemme jälleen poliisin vilkkuvaloja ja tiesulkuja ja kaukaa mielenosoittajajoukon, joka kulkee samaan suuntaan kanssamme rinnakkaisella tiellä. Onneksi meillä on eri suunta.

Lähiössä vallitsee sama uinuva tunnelma kuin aamullakin, aurinko on alkanut hiljalleen laskea. Kello viisi on jo aivan pimeää, taivaanrannassa kajastaa punertava valo. Tietää aurinkoista säätä huomiseksikin, sanoo nonno ja oikeassa hän olikin: myös seuraavana päivänä paistoi aurinko, kuten tähän mennessä joka ikisenä päivänä Rooman-lomamme aikana.

Lue myös muita postauksia tältä Rooman-matkaltamme, mm.:

Rooman parasta pizzaa Castel Gandolfossa, joulukauden juhlaa Italiassa ja yöllinen noita-akan vierailu

Maratontunnelmaa Villa Borghesessa, luksuskahvit Via Condottilla ja 200 000 askeleen Rooman-loma

Joulun viimeiset valot Aricciassa ja verinen pää ravintolassa

sekä hieman jälkitunnelmia:

Helsinki +5, Rooma -1. MInulle lumiset talvet ovat oikeaa lapsuutta - mitä lapseni tulevat muistamaan lapsuutensa talvista?





PAROLA DEL GIORNO: decennio (m) = vuosikymmen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kakkainen kotiinpaluu

Tapaninaamun sauna ja muita perinteitä sekä yksi ällikältä lyönyt lahja

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä

Elämää antibioottiresistentin E.colin kanssa ja ajatuksia italialaisesta isovanhemmuudesta