Iltauinnilla Kaitalammella - mitä opin uidessani auringonsiltaa liian pitkälle?

Auringonsilta Kaitalammen pinnassa.
Iltakuudelta oli eilen yhä niin kuuma, että hiki valui kävellessä kaikkialta - ja valui vaikkei olisi kävellytkään. Sellaisina iltoina ei voi muuta kuin lähteä uimaan. Varsinkin kun tietää, että vedet ovat nyt lämmenneet ja hetken aikaa vielä on tämä lämpö täällä. Matalapaine on lähestymässä, mutta aurinko ei vielä tiedä siitä mitään eikä sellaista voi uskoa, ennen kuin sen ihollaan tuntee. Niin kauan kuin on lämmintä ja valoisaa, ei haluakaan tietää muusta.

Kaitalampi kimmelsi auringossa kun kävelimme sen rantaa. Metsä oli rutikuivaa, tuoksui korventuneille havunneulasille, kellastuneelle heinälle ja aluskasvillisuudelle. Helteelle. Jollekin joka odottaa sadetta mutta ei itsekään sitä tiedä.

Voiko mikään olla suloisempaa kuin kahlata virkistävänviileään mutta heti ensikylmyyden ohi mentyä linnunmaitoisen lämpimäksi osoittautuvaan järviveteen hikisenä kesäiltana? Järvellä oli muutama muukin, tällaiset illat eivät jää ihmisiltä huomaamatta ja koska kaikki nyt vaan ovat pääosin kotona, suositut uintipaikat täyttyvät. Jos meillä ei olisi ollut lapsia mukana, olisimme ilman muuta leiriytyneet johonkin alueen suojaisista, kallioisista rantakielekkeistä, mutta koska oli löydettävä kahlaamiseen sopiva ranta, päädyimme toiseen Kaitalammen laitureista, siihen joka on vähän kauempana autotiestä ja jonne päästäkseen saa kävellä pienen matkan polveilevaa metsäpolkua.

Esikoinen ryntäsi veteen saman tien, eikä häntä sitten kuivalle maalle saanutkaan ennen kuin vasta kotiinlähdön hetkellä. Hyppäsin veteen itsekin heti kun sain miehen, koiran ja pienemmät lapset omille paikoilleen, eli koiran varjoon, pojat rantaveteen kahlaamaan ja miehen viereen heitä vahtimaan. Eikö mieheni sitten halunnut uida? Ei, hänelle vesi oli vielä aivan liian kylmää... Onko lapsena italialaisiin luonnonvesiin tottuminen todella aiheuttanut sen, ettei hänelle mikään suomalainen lämpö riitä, eikä hän vieläkään huomaa ja osaa arvostaa kun se kohdalle osuu: helteessä lämmenneet luonnonvedet? Sitä pohdin kun itse uin ihastuttavan lämpöisessä vedessä vedon toisensa jälkeen, aina vain kauemmaksi rannasta.

Ilta-aurinko paistoi vastapäiseltä rannalta, se muodosti veteen kimaltelevan, häikäisevän sillan johon vesi sekoittui ja hukkui, näytti pinnastaan samettiselta ja öljyiseltä yhtä aikaa niin, että sitä olisi tehnyt mieli silittää. Rakastan sitä näkyä. Italian rannoilla olen monet kesät ihaillut näitä auringonsiltoja meressä, uinut niitä kohti niin pitkälle kuin olen uskaltanut mutta koska kyse on merestä, en ole koskaan uskaltanut uida kovin kauas. (Italian rannoista olen kirjoittanut mm. tekstissä Päivä muovimerenrannalla)

Postauksen kuvituksena auringon loistetta Kaitalammella. 

Meren ulappa pelottaa minua, on aina pelottanut, ehkä koska en ole siihen pienestä pitäen tottunut. Olen enemmänkin sellainen, että tyydyn seisomaan meren rannassa ja antamaan sen huuhtoa jalkojani, korkeintaan uin lähellä rantaa ja rannansuuntaisesti. Meri on niin levoton, etten tiedä miten siihen suhtautua. Ehkä vähiten siksi, että joskus tuo levottomuus tuntuu suoraan resonoivan oman sisimmässäni vellovan levottomuuden kanssa, halun suunnata juuri sinne, avomerelle ja isoihin aaltoihin.

Järveen olen tottunut, sen tyyni ja tasainen pinta rauhoittaa minua. Eilen hämmästyin, kuinka samanlaiselta auringonsilta järven yllä näyttikään merellä kimaltavan auringonsillan kanssa. Nyt uskalsin uida hyvin pitkälle sitä kohti. Uin ja uin, aina vain kauemmas rannasta ja se oli ihanaa. Juuri niin kuin olin aina Italian rannoilla haaveillut: uida pitkin auringonsiltaa, poispäin rannasta ilman pelkoa.

Sitten yhtäkkiä huomasin olevani jo puolivälissä vastarantaa. Iski hetkellinen paniikki. Mitä jos saan nyt jalkakrampin? Mitä jos keuhkoni, jotka yhä vieläkin ovat kapasiteetiltaan heikot kevään koronaoireilun jälkeen, lakkaavatkin nyt jaksamasta? Selkääkin vähän vihlaisi, tuota ikuista murheenkryyniäni ja heikkoa kohtaani. Jos se menisikin kramppiin juurin nyt, vaikka se viime aikoina kaikesta  tästä lämmöstä on ollut täysin kivuton. Mutta eikö kylmä vesi voisi aiheuttaa vaikka minkä noidannuolen tässä keskellä järveä? Tai sitten minua alkaisi pyörryttää, palaisi se niinikään koronaoireilun jälkeinen sitkeä vaiva eli huimaaminen. Ja tällä kertaa oikeasti pyörtyisin. Ja painuisin pinnan alle ja hukkuisin.

Ja vain sen takia että olen saanut päähäni lähteä uimaan auringonsiltaa pitkin. Sitä joka pakenee kauemmas aina kun uit sen kiinni. Alussa kaikki kimallus on kasaantuneena veden horisontissa, Kaitalammen tapauksessa vastarannalla, koska se on niin kapea järvi. Mutta valo hajoaa käsiesi alla kun kauhot siihen ja häviää, ja sitten se kaikki on taas siinä mihin juuri ja juuri et yletä.



Äiti, äiti, kuului huuto jostakin kaukaa takanani. Esikoinen oli hätääntynyt huomattuaan minun uineen niin kauas, ja tuli uimapatjallaan minua kohti. Jaksathan sinä uida takaisin, hän kysyi saatuaan minut kiinni. Voit ottaa kiinni tästä patjasta, jos et jaksa. 

Jaksan minä, ihan varmasti, ei tarvitse olla huolissaan, sanoin tytölle enkä halunnut enää ajatella selkäkramppeja ja pyörtymisiä. Sellaisia ei pidä ajatella, kun on uimassa keskellä järveä ja alla on metreittäin syvää tummaa vettä. Mikään maailman kimallus järven pinnalla ei sinua pelasta, jos voimat loppuvat tai kroppa pettää, eikä uiminen enää onnistu eikä pinnalla pysy.

Saavuin rannalle lopulta ilman suurempia vaikeuksia. Keuhkot jaksoivat eikä jalka krampannut, mutta tunsin kyllä että olin uinut kauan. Kellosta katsottuna aikaa oli kulunut lähes kolme varttia. Kun ui ilman mittatikkuja ja kiintopistettä luonnonvedessä, ajantaju katoaa hyvin tehokkaasti.

Paluumatkalla autolle tuli taas hiki, ja iltauinnin fyysinen virkistävyys oli tiessään. Mutta muisto auringonsillassa uimisesta ei hävinnyt. Nyt tiedän miltä se tuntuu, uida sitä niin pitkälle kuin mieli tekee. Tiedän että se on kauniimpaa ja nautinnollisempaa kuin mikään. Mutta tiedän myös että kun rannat ovat tarpeeksi kaukana, alkaa pelottaa. Tiedän ettei kimallusta saa ikinä kiinni.


Ja kun saavuimme vastarannalle jossa auto sijaitsi, tajusin vielä yhden asian: Toisin kuin uidessa näytti, vastaranta oli aivan varjoinen. Kaikki se kimallus jonka aurinko veteen sai aikaan, oli pelkästään - heijastusta veden pinnalla. Oikeasti aurinko valaisi sen rannan, josta olin lähtenyt uimaan. Ja se oli lämmintä, pehmeää ja lempää illan valoa, oranssista ja lämpimänkeltaista, jossa on miellyttävän lämpöistä, ei liian kuumaa, juuri sopivan hyvä olla. Ääripäät ovat kaukana, on vain lempeän turvallinen lämpö. Siihen ei varmasti sokaistu eikä se pakene pois, kun sitä yrittää tavoittaa.

Jos ja kun vielä ennen tämän helleaallon päättymistä käymme iltauinnilla luonnonvesissä, taidan sittenkin uida rannansuuntaisesti kuten aina tähänkin asti. Pelkään syvyyksiä aivan liikaa jotta minusta olisi suuntaamaan pois päin rannasta, vaikka ulapalla kuinka kimaltelisi.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus