Kaksikulttuurisesti yhdessä, onnellisesti Suomessa

Joulukalenterissa itsenäisyyspäivän kohdalla on tietysti Suomen lippu.
Olen aina ollut ihan varma, että sinä tulet ottamaan ulkomaalaisen miehen, eräs sukulaiseni sanoi minulle kerran. Oli hauskaa, että hän oli nähnyt asian niin, varmaankin siinä oli aina ollut vinha perä ja ihan oikeassahan hän lopulta olikin. Jaan elämäni ulkomaalaisen miehen kanssani, jaan ajatukseni ja vuoteeni, mutta on yksi asia jota ei ole koskaan mahdollista hänen kanssaan jakaa: itsenäisyyspäivän merkitys. 

Kun tutustuin tulevaan mieheeni, olin aikamoinen patriootti, sanan hyvässä merkityksessä, olin ollut pienestä pitäen ja olen sitä vieläkin. Jo alakouluikäisenä kirjoittelin haikeita tarinoita isien sotaanlähdöstä ja perheistä, jotka jäivät kotiportaille itkemään. Sota-ajat saivat minut itkemään, en voinut lakata lukemasta aihetta käsitteleviä kirjoja. Lukiossa sotahistoria oli mieliaiheitani.

Olen aina ollut suomalainen isolla S:llä. Arvostan sotasukupolvea, liikutun itsenäisyyspäivän paraatissa, Tuntematonta sotilasta katsoessani ja jopa aivan tavallista Talvisodasta kertovaa lehtiartikkelia lukiessani.

Valkoiset hanget, sininen taivas ja siintävät järvet herättävät minussa vaikeasti kuvailtavaa herkistymistä, nostalgiaan vivahtavaa, jotain mitä isänmaallisuudeksi kai kutsutaan. Meidän maa, meidän rannat, yhteinen historiamme, yhteiset koettelemukset, yhteinen hyvä jonka eteen tehdään töitä. Pimeässä ja kylmässä vaeltava korpikansa, turpeesta ja torpasta noussut, usein epäonninenkin, työn raskauttama, mitään ilmaiseksi saavuttanut, ylivoimaisen vihollisen voittanut.

Voiko tällaista ymmärtää muu kuin toinen suomalainen? Suhteen alkupuolella jouduin tosissani miettimään, voisinko jakaa elämäni ihmisen kanssa, joka ei tule koskaan ymmärtämään täydellisesti näitä tunteita, näitä vivahteita ja näitä perinteitä. 

Linnan juhlien tasaisentylsää kättelyvirtaa (hohhoijaa, mutta eihän sitä vauhdin ja jännityksen vuoksi katsotakaan, vaan siksi että voi arvostella juhlapukuja). Suomen lipun pyhyyttä lähentelevää arvostusta (Italiassa yleisesti nähdyt tricolorin riekaleet ympäri vuoden tangoissa tai ikkunanpielissä aiheuttaisivat meillä suunnilleen virkavallan puuttumisen asiaan).

Sotilasparaatien suosiota ja lähes harrasta tunnelmaa, joka niissä vallitsee, katsojien äänetöntä isänmaallisuutta. Sitä joka saa käden nousemaan lippaan ja ajatuksiin nousemaan kiitollisuuden sodan veteraaneja kohtaan ja toivon, ettei näitä panssareita ja aseita ja mitään muutakaan koskaan enää tarvittaisi.

Mieheni ulkomaalaisuus ei lopulta noussut esteeksi yhteiselle elämälle, tietenkään. Hänen myötään omaan elämääni on avautunut uusi ulottuvuus, Italia ja italialainen kulttuuri.

Italiassa on oma isämaallisuutensa, se puolestaan minulle tuntematon. En pääse sisään italialaisiin itsenäisyyspäivän vastineisiin eli fasismista vapautumisen juhlaan (Festa della Liberazione 25. huhtikuuta) tai tasavallan juhlaan (Festa della Repubblica 2. kesäkuuta), tosin monet italialaiset eivät itsekään pääse, hyvä jos oikeat päivämäärät muistavat. Mieheni ei muista, että heidän perheellään olisi milloinkaan ollut mitään perinteitä kansallisiin juhlapäiviin liittyen. Eikä hän muista noita päivämääriäkään, paitsi sitten kun lehdestä lukee.

Mutta Suomen itsenäisyyspäivän hän muistaa, aina.




Kaksikulttuurinen avioliitto on rikkaus eikä ulkomaalainen mies ole minulle ongelma muutoin kuin hetkellisesti isänmaallisten tunteideni hetkellä ja silloinkin vain suruna siitä, että suomalaisuutta emme koskaan voi täydellisesti jakaa. Mutta siihen minusta ei olisi, että muuttaisin pois Suomesta. Olemme asettuneet onnellisesti Suomeen, nykyään todistetustikin maailman onnellisimpien ihmisten maahan. Eikä meillä ole mitään halua pois.

Italiassa on ihana käydä lomalla, mutta arjessa ja jokapäiväisessä elämässä Suomi on ykkönen. En tiedä, olemmeko onnellisempia koska asumme Suomessa, tiedot suomalaisten ykkösasemasta onnellisuustilastoissa lähinnä huvittavat. Miten se on mahdettu mitata, ei ainakaan ilon ja naurun ja myönteisen elämänasenteen määrällä, sehän on jo tilastollinen mahdottomuus täällä pimeän ja kylmän keskellä. Suomalaisten onnellisuus on meille valikoituneen yhteiskuntajärjestelmän ja sosiaaliturvan ansiota, on eräs näkökanta asiaan ja minusta se kuulostaa tavallaan ihan järkeenkäyvältä.

Mutta on vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat onnellisia vain siksi, että meillä on hyvä sosiaaliturva ja terveydenhoitojärjestelmä (tai ainakin on joskus ollut ja luulemme että on yhä) tai että taloudellinen ja sukupuolten välinen tasa-arvo on pitkällä.

Onnellisuus tulee jostakin ihan muusta. Suomalaisuus voi toki sitä lisätä, uskon että lisääkin, mutta muuta kautta. Se että tuntee isänmaallisia tunteita maataan kohtaan, on monelle varmasti iso onnellisuutta nostava tekijä. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin, heimoon, perheeseen, kansaan, sukuun. Sankaritarinat yhdistävät ja ulkoinen uhka, ja meillähän on sellaisia parhaimmasta päästä, Talvisota ja suuri arvaamaton Venäjä aivan naapurissa. On onnellista tietää, että on osa jotakin itseään isompaa, että ympärillä on ihmisiä jotka jakavat samoja arvoja. Niin se on isossa ja pienessä mittakaavassa. Siksi ihminen on niin onnellinen perheensä ja läheistensä keskellä, itsenäisyyspäivän paraatissa ja perinteisentylsiä Linnan juhlia katsellessa.

Niitä asioita taas tänään teemme. Karjalanpaisti on uunissa, hautausmaalla on käyty, harmiteltu että Tampereen sotilasparaati jäi telkkarista näkemättä kun en muistanut sen alkamisaikaa. Illalla kun lapset nukkuvat, jos aikaa jää ja jaksan, aion katsoa jakson tai pari Tuntematonta sotilasta C Morelta, ihan vain siksi koska on itsenäisyyspäivä. 



Ja mieheni, niin, vaikka hän on italialainen eikä voi koskaan täysin päästä sisään itsenäisyyspäivän merkitykseen ja perinnekylläiseen melankolis-hartaaseen tunnelmaan, tekee kyllä kaikkensa, että pääsisi edes vähän. Hän katsoo kiltisti kanssani Linnan juhlat, ymmärtää sotilasparaatitunteiluni ja ostaa kiltisti karjalanpaistilihat juhla-ateriaa varten.

Tänä vuonna hän yllätti minut vielä kukillakin. Pyysin häntä pari päivää sitten tuomaan kaupasta joulutähden, ja hän tulikin kotiin kahden kukan kanssa. Joulutähden lisäksi hän oli ostanut kolmikukkaisen valkoisen hyasintin sinisessä ruukussa. Itsenäisyyspäiväksi, tietenkin.

Onkohan hän koskaan ostanut Italian tricolorin väreissä kukkia Festa della Repubblicana tai Festa della Liberazionin aikaan? Voin laittaa vaikka pääni pantiksi että ei ole.

Itsenäisyyspäivän kukka. 

PAROLA DEL GIORNO: La festa della Indipendenza = itsenäisyyspäivä Il sei dicembre in Finlandia si festeggia la festa della Indipendenza. = Joulukuun kuudes Suomessa juhlitaan itsenäisyyspäivää.


Kommentit

  1. Eikö teillä ole koskaan ollut vaihtoehtona, että asuisitte Italiassa? Kiva teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olla tosissaan koskaan harkittu, välillä kyllä palloteltu ajatusta Italiaan muutosta. Viihdytään niin hyvin täällä! Jos Italiaan joskus muutamme, niin todennäköisesti vain "pakon edessä" kuten jos mieheni vanhempia on pakko mennä hoitamaan heidän vanhentuessa tai vaikka töitä ei löytyisi Suomesta tms.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia