Viimeisen päivän valinta on jokaisen koiranomistajan painajainen


Koiravauvamme Nera kohta 16 vuotta sitten.

Kun koiran hankkii, tietää että se on jonain päivänä edessä. Mutta sitä ei ajattele, sen työntää mielestään. Sen että jonain päivänä on luovuttava, todennäköisesti on, sillä koiran elämä on niin lyhyt että ihmisen elämään niitä mahtuu keskimäärin viisi, kuusi, seitsemän.

Minä olen luopunut elämäni aikana kahdesta koirasta ja molemmilla kerroilla ajatellut nyt riittää, basta, ei koskaan enää tätä, ei yhtään luopumista enää, mutta mitään en ole siitä oppinut. Hankin kolmannen koiran vuonna 2005, kohta kuusitoista vuotta sitten, jolloin olin kaksikymmentäneljävuotias ja elin harhaisessa ja toivoa täynnä olevassa elämän vaiheessa jolloin luullaan, että elämä jatkuu lähestulkoon ikuisesti eikä sellainen kaukainen ikä kuin neljäkymmentä tai viisikymmentä saavu ikinä. 

Ja että yhtä kaukana on se hetki, kun pienestä pentukoirasta on tullut vanha ja vaivainen. Että luopumisen hetki tulee kuitenkin joskus. 

Muutamien vuosien ajan meillä oli kaksi koiraa yhtä aikaa, ja ennen kuin lapsemme syntyivät, he olivat meidän lapsiamme. Esikoisen syntymän jälkeen sain asioihin hiukan perspektiiviä ja tajusin, ettei koira koskaan voi olla sama asia kuin oma lapsi, ettei vanhemman rakkaudelle vedä mikään muu rakkaus vertoja, ei edes rakkaus omaan lemmikkiin. 

Mutta ymmärsin myös, että rakkaudessa lapseen ja lemmikkiin on myös jotain samaa. Koira saattaa olla melkein kuin yksi lapsista, ja lapset kiintyvät koiraan koko sydämestään ja heille siitä tulee täysvaltainen perheenjäsen. 

Nera viime lokakuussa Dolomiiteilla.

Vuonna 2014, kaksi ja puoli kuukautta toisen lapsemme syntymän jälkeen, vanhempi koirista kuoli. Jouduimme lopettamaan sen äkillisesti iskeneen yleistulehduksen takia - illalla normaali iltalenkki, yöllä alkoi kiljunta kuin sikaa olisi tapettu, aamulla kiireesti eläinlääkäriin ja lopetuspiikki saman tien, sillä mitään ei ollut enää tehtävissä. 

Se oli nopea, koiralle hetken aikaa tuskallinen mutta omistajan näkökulmasta armollinen loppu: äkillinen ja ja jossitteluille sijaa jättämätön. 

Pahinta on se, kun joutuu itse valitsemaan päivän. Kun koira pikku hiljaa vanhenee ja sen kärsimys kasvaa pikku hiljaa, niin että omistaja ehtii sille sokeutua. 

Neralla esimerkiksi on tulehtunut rasvapatti joka märkii ja haisee kuvottavalle, kyllä, mutta silti se vielä jaksaa kävellä ihan hyvin, ruokahalutkin on tallella, miten ihmeessä voisin viedä lopetettavaksi sellaisen koiran joka ahmii ruokansa, heiluttaa häntää ja kävelyllä ottaa juoksuaskeleita? 

Vaikka kun tarkemmin ja rehellisesti ajattelee, niin ei se niin mielellään enää lenkille lähde. Juoksuaskeleetkin ottaa silloin kun kotiin päin ollaan menossa. Ja milloin se on viimeksi heiluttanut häntäänsä? Ehkä se tosiaan saattoi pienesti sitä heiluttaa kun tulimme eilen kotiin, mutta mitä se oikeasti kertoo?

Voiko hännänheilautuskaan kätkeä väsymystä ja kärsimystä, joka vanhan koiran olemuksessa on? Kipuja joita se ei kerro, vaan kestää hiljaisuudessa. Karvaa joka hapsottaa kuivana, kylkiluita jotka törröttävät ihon alla vaikka koiran ainoa jäljelle jäänyt ilonaihe elämässä on runsas syöminen (se saa ruokaa ja herkkuja enemmän kuin koskaan elämässään). Lähes sokea ja kuuro, askeleiltaan yhä haparoivammaksi käyvä koira.



Juhannuksena se täyttäisi kuusitoista vuotta. Lapset pitävät tarkkaa lukua jokaisen perheenjäsenen syntymäpäivistä, merkitsevät ne seinäkalenteriin ja tietävät tarkkaan, milloin se on kenelläkin vuorossa. Neralle annetaan kymmenen nakkia lahjaksi, he ovat jo suunnitelleet. 

Mutta tämän kevään aikana olemme joutuneet sanomaan heille, ettei Neran seuraavaa syntymäpäivää enää tule. 

Mutta miten käy Neran syntymäpäivälahjan, keskimmäinen kysyy suupielet alaspäin kääntyneinä. Niin, miten ihmeessä, ajattelen mielessäni, ja edessäolevan vääjäämättömyys, kivuliaisuus ja murheellisuus lävistää minut. Me voidaan antaa ne nakit Neralle jo nyt, keksin viimein ja keskimmäisen, hänen joka kaikkein eniten koiraan on kiintynyt, huulilla käy hymy. Niinpä voimmekin, hän ilahtuu, katsoo koiraa ja näen hänen silmistään, että hän käy läpi sitä samaa mitä minäkin, luopumisen tuskaa. 

Emme ole vielä ostaneet etukäteissyntymäpäivänakkeja mutta pian ne ostamme. Päivä on koko ajan lähempänä, tuskallisen lähellä, vaikka vielä emme ole sitä päättäneetkään. Sellaista asiaa kuin oman koiran lopetus haluaa viimeiseen asti vältellä ajattelemasta. 

Monesti aamuisin kyykistyn sen pedin ääreen ja katselen mustaa karvaista kerää jollaiseksi se nukkuessaan muuttuu. Hengittäähän se, hengittääkö, vieläkö se hengittää? Ja salaa mielessäni, jos oikein rehellinen itselleni olen: voi kun se ei enää hengittäisi. Että välttyisin siltä tuskallisuudelta mikä minua odottaa, että me kaikki välttyisimme, ja voisimme vain sanoa: eräänä kauniina yönä se nukkui rauhallisesti pois.

Mutta joka aamu se on tähän mennessä hengittänyt, se herää uuteen päivää meidän kanssamme haisevine patteinensa ja kyltymättömän ruokahalunsa kanssa, ja tiedän ettemme tule säästymään siltä mikä pian on edessä: soitto eläinlääkärille, haluamme koirallemme eutanasian, päivä on päätetty ja viimeinen iltalenkki.

Koko kevään olen tehnyt luopumistyötä, me kaikki olemme, totutelleet kävelyihin ja metsäretkiin ilman koiraa sillä Nera ei ole enää vähään aikaan jaksanut kävellä kovin pitkiä lenkkejä. Tätä nykyä sen patti myös näyttää ja haisee jo niin pahalta, ettei sitä ilkeä ihmisen ilmoille viedä.

Joka kerta tuntuu yhtä oudolta lähteä metsään ilman koiraa, on kuin raaja meidän perheeltämme puuttuisi, mutta kun tulemme takaisin kotiin Nera odottaa meitä ja heiluttaa häntäänsä ja yhä voimme silittää sitä. 

Kuuntelen yöllä sen tassujen rapinaa kun se käy juomassa. Juomisen ääntä. Kaikkia ääniä joita kohta ei enää kuulu: haukuntaa kun se haluaa pihalta sisälle, koiranmuonan ropinaa metallikuppiin, kakkapussien toisistaan irrottamista rullasta, valjaiden kilinää. Ja kysyn itseltäni: Miten pystyn kohtaamaan sen päivän, tietäen etukäteen, että tämä on viimeinen ilta ja viimeinen aamu ja viimeinen päivä kun noita ääniä kuulen? Miten ihmeessä sellaisen päätöksen pystyy tekemään?

Dolomiiteilla viime syksynä Nera vielä
jaksoi reippailla monen tunnin lenkkejä
ja yli 2000 metrin korkeudessa.


Ja silti se on tehtävä. Järki tietää sen kyllä mutta sydän tulee perässä, kuten hyvä ystäväni, juuri itsekin kaksi koiraansa haudannut, minulle sanoi. Järki ja sydän, ah, milloin ne samaa tahtia kulkisivatkaan, voi kun edes kerran, mutta aina on jompi kumpi toistaan edellä ja toinen kulkee eri teitä. 

Valo lisääntyy ja kevät etenee kohti kesää, aika vähenee. Tuntuu oudolta että vielä syys-lokakuussa Nera matkasi kanssamme puolen Euroopan halki, oli mukana Calabrian rannoilla, Rooman kahviloissa, Pietarinkirkon aukiolla ja paineli innoissaan menemään 2000 metrin korkeudessa Dolomiiteilla. (Lue aiheesta postaus Matkalla parhaan ystävän kanssa - kuinka 15-vuotias koiramme pärjäsi Roomassa, rannalla ja 8000 kilometrin automatkalla?)

Puoli vuotta on vanhan koiran elämässä paljon ja siinä ajassa on tapahtunut lopullinen vanheneminen. Nyt ei jäljellä ole enää kuin päätös ja päivän valinta - se jokaisen koiranomistajan painajainen joka täytyy vain tehdä. 




Kommentit

  1. Ja sitten kunnon Nera siirtynyt ajasta ikuisuuteen, alattekin miettiä seuraavaa koiraa. Lyödäänkö vetoa että se tulee? ;D Jos olet kahdesti luopunut ja silti ottanut uuden, ei ole kyse siitä että et olisi oppinut mitään, päinvastoin, olet oppinut että se mitä se koira on antanut ei muutaman hetken surullisuus vie ja että sen kyllä kestää...kunhan on koira. Eli..?

    Vuhvuh

    Ja nyt: jos häpeät viedä koiraa kylille patin takia niin vieoäs nyt se kiltisti sinne piikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla että uusi koira jossakin vaiheessa taas tulee hankittua...Perhe ilman koiraa tuntuu niin ontolta, tosiaan kuin raaja puuttuisi. Tosin rotukoiraa ei meille enää tule, se on lähes varmaa. Jos hankimme, niin löytökoiran Italiasta. On alkanut tuntua älyttömältä nykyajan rotukoirabisnes ja jalostus, ja sitten kun vielä joka Italian-reissulla kuulemma tarinoita roskiksista löytyneistä koiranpennuista ja hylätyistä koirista...

      Ja vastaus tuohon toiseen: kyllä, todellakin nyt on piikin aika ja Neran päästä vaivoistaan...=(

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Green pass voimaan Italiassa 6.elokuuta lähtien: covid ei lakkaa koettelemasta italialaisia