Uneton myrsky-yö meren rannalla - kestivätkö kattopellit, kaatuivatko puut?

Tuuli paukuttaa kattopeltejä ja ujeltaa ikkunoissa. On aivan pimeää. Makaan sängyssä peiton alla ja kuuntelen tuulta. Välillä se tuntuu rauhoittuvan, hiljentyvän, ja ehdin jo ajatella, nytkö se on ohi, kyllästyikö se pauhaamiseensa ja antoi viimeinkin olla. 

Mutta sellaista ajatusta seuraa joka kerta entistä kovempi puuska ja paukahdus, ehei, en todellakaan aio vielä lopettaa, keräsin vain voimia jotta voin heiluttaa puita vielä kovemmin, koetella kattojen kestävyyttä vielä enemmän. 

Varasimme mökkiyön espoolaisella merenrannalla jo viime syksynä. Juuri tämä huhtikuinen viikonloppu olisi hyvä yhden jos toisen syntymäpäivän juhlimiseen, valitaan juuri se. Ja kaikista mahdollisista  viikonlopuista juuri tänään se saapui, kevään mahtavin myrsky joka vihmoo sadetta ja puhaltaa lännenpuoleista tuultaan voimalla joka hipoo ihmisille ja rakenteille vahingollisen tuulen nopeuksia. Rannikolla puuskissa on mitattu yli 20 m/s tuulia, merellä jopa 27 m/s. 

Ja kuten myrskyistä jotakin ymmärtävät tietävät, 17-20 m/s sekunnissa liikkuvat tuulet kategorisoidaan tuuleksi, joka katkoo puiden oksia ja tekee ulkona liikkumisesta vaikeaa. 

21-24 m/s vahvuiset tuulet katkovat jo puita ja irrottavat kattotiiliä.

25-28 m/s nopeudella puhaltavat tuulet kiskovat puita juurineen ja aiheuttavat huomattavaa vahinkoa rakennuksille, mutta ovat onneksi harvinaisia sisämaassa.

Voimakkuudeltaan 29-32 m/s vahvuiset tuulet kaatavat metsää ja siirtävät rakennuksia, ja sellaisia tuulia koetaan erittäin harvoin sisämaassa. 

Yli 33 m/s puhaltavat tuulet rikkovat tieltään käytännössä kaiken. (lähde: foreca.fi) 

Siinä sängyssä maatessani en voi olla miettimättä, ovatko nämä puuskat nyt niitä 21-24 metriä sekunnissa viuhuvia tuulia vaiko laimeampia, vai yltävätkö ne sittenkin pahimmillaan 25-28 metriin sekunnissa. Metsänkaatolukemissa ei vielä olla, sen sentään tajuan, onhan tämä mökkikin kuitenkin vielä paikoillaan. 

Koko iltapäivä ja ilta on kulunut tuulen ujellusta ja sateen ropinaa kuunnellessa. Välillä sade taukosi, ja pääsin käymään saunassa ja pulahtamaan virkistävänviileässä huhtikuisessa merivedessä poutasään vallitessa. 

Rantasauna.

Ilta oli niin täynnä hyvää ruokaa, lasten leikkejä ja ikimuistoisia, koko loppuelämäksi mieleen jääväksi tunnistettavia hetkiä, ettei myrskyä juuri ennättänyt ajatella. Mutta yöllä, kun muut jo nukahtavat, jään yksin valvomaan. Ja kuten niin monesti ennenkin, en tiedä onko se siunaus vai kirous, ettei toisinaan saa unta vaan jää ajattelemaan kaikkea, aivan kaikkea, kuuntelemaan uuden paikan jokaista ääntä ja kun niitä nyt riittää myrskyn takia yllin kyllin, on unettomuus taattua. 

Myrskyn äänien kuunteleminen on toisaalta rauhoittavaa, kun niitä saattaa kuunnella lämpimässä mökissä vällyjen alla. Mutta toisaalta eläin sisälläni pysyy valppaana, se tietää että tuuli voi olla tappavaa, toisenlaista tuulta eikä vain vertauskuvallisessa muodossa. Elämmehän vertauskuvien aikaa juuri nyt, elämme myyttien ja legendojen todeksitulemisen aikaa jolloin maapallo on jättänyt geologisen nopeuden ja muuttuu ihmisen nopeudella, toisin sanoen silmänräpäyksessä ja katastrofaalisin seurauksin. Eikä sana katastrofaalinen ole tässä yhteydessä lainkaan liioittelua, ei turhaa pelonlietsontaa tai tarpeetonta dramatisointia, vaan kylmä, vääjäämätön todellisuus. 

Ilmasto ja koko maailma on muutoksessa. Se on jo hyvän aikaa ollut kaikkien tiedossa, tai ainakin tieto on ollut kaikkien halukkaiden ulottuvilla. Paljon halukkaita ei ole löytynyt, vaan suuri osa ihmiskunnasta pitää edelleen parempana olla tietämätön siitä, mitä on tapahtumassa. Meidän sukupolvemme, ydinsodan uhkan ja siitä seuranneet maailmanlopun pelon kokenut, ei halua palata pelkoon, kuten Andri Snaer Magnason kirjoittaa erinomaisessa teoksessaan Ajasta ja vedestä (Aula&co 2021).

Sen sijaan se haluaa elää, kuluttaa ja talouskasvaa kuin viimeistä päivää, ja viimeistä päivää tavallaan elämmekin. Viimeiset ajat ennen kuin on liian myöhäistä, ovat käsillä. Olemme viimeinen sukupolvi, jolla on vielä mahdollisuus pelastaa Maa peruuttamattomalta tuholta. 

Ehkä. Ei nimittäin ole takeita, että onnistuisimme, vaikka yhtäkkiä me kaikki seitsemän miljardia yksissä tuumin päättäisimme perinpohjin muuttaa elintapojamme, mikä olisi Maan pelastamisen edellytys. Monet mekanismeista ovat jo käynnissä, eikä niitä voi enää pysäyttää. 

Otetaan esimerkiksi Himalajan ja Hindukushin jäätiköt, jotka ovat kolmen tärkeimmän jäätikön joukossa Grönlannin ja Etelämantereen jäätiköiden lisäksi.  Niistä katoaa joka tapauksessa 30% vuoteen 2100 mennessä, vaikka päästäisiinkin Yhdistyneiden kansakuntien asettamaan alle 1,5 celciusasteen keskilämpötilan nousun tavoitteeseen. 

Eikä tämä tavoite edes ole tämänhetkisten arvioiden mukaan lainkaan realistinen vaan sen yli mennään niin että rytisee. Varsikin nyt kun koko maailma kiihkeästi odottaa paluuta normaaliin pandemian jälkeen, kun alkamassa ovat kaikkien aikojen kulutusjuhlat Kiinassa ja muualla, kun halutaan taas matkustella maailman joka kolkkaan, ostaa ja kuluttaa, kasvaa ja päästä pörssiin kiihkeämmin kuin koskaan. Mitä vain, jotta ei tarvitsi kohdata todellisuutta ja aivan lähitulevaisuudessa odottavaa muutosta, joka on niin suuri ettei sitä ihminen ymmärrä. 


Muutos on täällä jo. Se puhaltaa ulkona, piiskaa sadetta mökin ikkunoihin ja ujeltaa kattopeltien väleissä, kurottaa otettaan niistä ja yrittää saada kiinni. Tämän myrskyn aikana se ei varmaankaan vielä onnistu, kattopellit pysyvät paikoillaan ja rakenteet kestävät, mutta mitä tapahtuu parin vuoden, kymmenen vuoden, viidenkymmenen vuoden kuluttua? Miten kauan kattopellit kestävät, miten monta myrskyä, toinen toistaan vahvempaa? Miten kauan ikkunat ja seinät ottavat vastaan lännestä ja lämmenneestä Atlantin valtamerestä nousevia myrskytuulia murtumatta? 

Ajattelen esikoistytärtäni joka nukkuu mökin olohuoneen levitettävällä sohvalla yhdessä serkkunsa ja parhaan ystävänsä kanssa. Ajattelen sitä miten he illalla myrskyn ujellusta kuunnellessamme kysyivät meiltä aikuisilta, tarvitseeko pelätä että tuuli kaataa puita mökin päälle tai vie sähköt mennessään. Ei tarvitse pelätä, nukkukaa aivan rauhassa vain, me aikuiset sanoimme meille ja sydämessäni toivoin että se olisi totta, vaikka mitä takeita minä muka olisin pystynyt heille antamaan. 

Minulla ei ole valtaa siihen, mitä maapallolla tällä hetkellä tapahtuu, en voi antaa lapsilleni mitään takeita turvallisesta tulevaisuudesta. Ainoa mitä voin heidän turvallisuudentunteensa säilyttämiseksi tehdä, on valehdella ettei ole huolta, ettei tarvitse pelätä, nukkukaa rauhassa vain, lapset, äiti valvoo puolestanne ja katsoo ettei mitään pahaa tapahdu teille. 

Kunpa voisin luvata lapsilleni, ettei mitään hätää ole, ettei ole huolta eikä mitään tapahdu. Mutta niin pahoin pelkään, että sellaiset lupaukset ovat yhtä kaukana todellisuudesta kuin YK:n päästötavoitteet ovat toteutumisestaan. Silti tänä iltana heille sellaista lupaan, kehotan heitä nukkumaan yönsä rauhallisesti ja myrskyä pelkäämättä. Mitä muutakaan voin tehdä? 

En voi kertoa heille, kuinka aikuiset ovat töpeksineet asioita niin, että maapallo on vakavassa vaarassa. Että ihmisten tulevaisuus on epävarma ja horisontissa häilyvät monet uhkat, kuten kuivuus, tulvat, myrskyt, lajien joukkotuhon seuraukset ja homo sapiensin elämänedellytyksille liiallinen kuumuus. 

Vai voinko? Pitäisikö minun kertoa?



Kuinka voisin katsoa heidän kasvojaan, kun he kaiken sen kuultuaan kysyisivät minulta, olemmeko me aikuiset todella pilanneet maapallon niin perinpohjaisesti, aiheuttaneet niin paljon tuhoa ja haittaa? Mitä osaisin siihen vastata?

Tunti toisensa jälkeen kuluu, yö etenee ja yhä vain valvon ja kuuntelen tuulta. Pidän silmäni kiinni ja käännän kylkeä kerran toisensa jälkeen, vedän peittoa lujemmin päälleni sillä yhtäkkiä minun on kylmä vaikka illan talviuinti onkin saanut vereni kiertämään. 

Voisin tietenkin nousta ja kääntää mökin lämmitystä isommalle, mutta jos sellaista tekisin olisin hölmö ja tietämätön. Minulla on jo kaksikymmentäyksi astettani, yöpuku ja peitto, miksi tarvitsisin enemmän? Ja jos minua silti paleltaa, voin hakea toisen peiton ja villatakin ylle, mutta viimeinen asia joka minun tulee tehdä on vääntää lämmitystä isommalle. 

Jossakin vaiheessa nukahdan kumminkin, näen levottomia unia joista en aamulla muista enää mitään, ja herään siihen että on valoisaa. Säleverhot ovat kaikissa mökin ikkunoissa tiukasti kiinni mutta se ei estä päivänvaloa tulvimasta sisään, näkemästä taas kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten kun silmänsä avaa. Yön tummuus, varjot ja hämärtyneet ääriviivat ovat ohi. 

Avaan tupakeittiön säleverhot ja näen meren, joka velloo yhä kiivaasti mutta eiliseen iltaan verrattuna silti vähemmän. Idänpuoleinen taivas hehkuu vaaleankeltaisessa valossa, vain ohut pilvipeite pidättelee auringonpaistetta joka pilvisyydestä huolimatta onnistuu kimmeltämään aaltoilevan meren pinnalla.


Nautimme aamiaisen - voisarvia ja cappuccinoa totta kai mutta sen lisäksi myös muuta hyvää - ja lähdemme saman tien ulkoilemaan. Kierrämme mökin läheisen niemen, annamme lännenpuoleisen tuulen tuivertaa hiuksissamme ja täyttää keuhkomme, ihastelemme joutsenia joita näkyy idänpuoleiselle tyynemmällä merellä kymmenittäin. 

Kuuntelemme tuulta joka yhä puhaltaa, ja kun olemme taas lähellä mökkiä alkaa sataa räntää, rakeita ja lunta, kaikkea vuorotellen.

Mutta juuri kun teemme lähtöä kotiin, samalla kellonlyömällä aurinko tulee pilvien takaa esiin ja valaisee vastaansanomattomasti kaiken ja vähän lämmittääkin.  Niinpä tietysti! Tämä meni nyt näin, ensi kerralla parempi ilma, toteamme mutta jotenkin tiedän, ettei ole sattumaa että meille sattui juuri tällainen myrsky. Tämä on merkki, myrskyn merkki, ja meidän tehtävämme on ymmärtää se ja toimia sen mukaan. 

Eli unohtaa kaikki entinen johon olemme tottuneet ja ajatella elämämme ja kaikki siihen liittyvät asiat kokonaan uudelleen. Avata vihdoin silmämme. Lakata kuvittelemasta että kaikki olisi niinkuin ennenkin, että kaikki jatkuisi kuten aina on jatkunut. 


Sillä mikään ei ole niin kuin ennen. Koko maailma on uuden edessä, vaikka harva sitä vielä tajuaa. En edes minä, vaikka tätä postausta kirjoitankin. Mutta olen alkanut tajuta, pienen pientä reunaa siitä mitä tajuttavissa on, mutta jo se pieni reuna on niin suuri, että sitä on vaikea hahmottaa. 

Pieni askel kerrallaan hahmotan ja tajuan, kirjoitan siitä mitä tunnen esimerkiksi tänne blogiin ja vielä enemmän romaaniini joka parhaillaan on työn alla, ja kaiken aikaa ujostelen ja pelkään, että olen ylidramaattinen ja liioitteleva, että asiat eivät sittenkään olen niin pahalla tolalla kuin sanoillani annan ymmärtää.

Siitäkin huolimatta että sisimmässäni tiedän, että ne ovat paljon pahemmalla. Sellaisella, ettei kenelläkään ihmisellä ole siitä vielä aavistusta tai tietoa. 

Mitä voisin tehdä, kysyn itseltäni. Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Oman pienen osuutensa. Niinpä teen sen ainoan, jonka osaan tehdä ja vien lapseni luontoon, annan heidän kulkea metsäpolkuja ja myrskytuulen tuivertaa heidän hiuksiaan, annan heidän kerätä rannalta kuivuneita simpukankuoria ja aaltojen mukanaan tuomia puunkappaleita, katselemme yhdessä joutsenia ja kuuntelemme mustarastasta, joka yrittää laulaa ujeltavan tuulen ohi.


Annan lasteni halata puita ja katson sitä sydän sykähtäen. Huomaan kuinka heihin on juurtunut rakkaus luontoon ja olen siitä onnellisempi kuin mistään muusta kasvatukseni hedelmästä - jos nyt edes tämä on kasvatukseni ansiota, ei varmaankaan ole sillä lapsissa on luonnostaan sisällä rakkaus luontoon, ja vanhempi voi vain pilata sen jos on pilatakseen. 

Ehkä minä en ole ainakaan kokonaan pilannut, saatan toivoa kuten myös sitä, että se rakkaus vain vahvistuisi ja pysyisi heissä koko heidän elämänsä. 

Sillä mitä ihminen rakastaa, sitä hän haluaa kohdella hyvin ja suojella kaikelta pahalta. Ja lasteni tehtäväksi se jää, luonnon suojeleminen siltä pahalta jonka me edelliset sukupolvet olemme saaneet aikaan. 










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Tilasin eutanasian itselleni

Hätähuuto

Lapsivapaa ravintolaillallinen Roomassa ja sen tylysti katkaissut puhelu: "Pelkään että ukki tappaa meidät."