Perhepedin plussat ja miinukset: kylkeen käpertyvät poikaset ja musta silmä

Perhepeti.


Jokin aika sitten heräsin keskellä yötä erittäin ikävään tunteeseen: jokin iskeytyi silmääni täydellä voimalla. Se jokin, tarkemmin sanoen pieni nyrkki, kuului vieressä nukkuvalle kuopukselleni. Tärsky oli kunnon mottaus, joka sai verkkokalvoni välkehtimään ja silmät vuotamaan, ja tietysti kipu oli kova. 

Silmä jatkoi vuolasta vuotamistaan kauan aikaa, eikä kipukaan ihan heti hälvennyt. Yön pimeydessä pohdin, heräisinkö aamulla mustan silmän kanssa ja mietin jo kaikkia tulevia kiusallisia tilanteita, jolloin naapurit tai vastaantulijat näkisivät sen, saisin selitellä asiaa ja silti he luulisivat ties mitä. "Syyllinen" vieressäni veteli sikeitä ilman aavistustakaan siitä, mitä oli tullut tehtyä. 

Kerta ei ollut suinkaan ensimmäinen, kun kuopus on mäiskinyt tai potkinut minua unissaan. Toisella puolellani puolestaan nukkuu, potkii ja huitoo toinen poikani keskimmäisemme, joka viimeistään aamuyöllä vaihtaa omasta sängystään siihen mukavampaan. Mutta ensimmäistä kertaa sihti osui suoraan ja näin kovalla voimalla silmään, eikä tunne todellakaan ollut mukava. 

Olen sanonut lapsilleni, että he saavat nukkua perhepedissä niin pitkään kun haluavat ja tulla omasta sängystä isoon sänkyyn keskellä yötä aina kun siltä tuntuu. Olen siis erittäin perhepetimyönteinen, joskaan en kuitenkaan fanaatikko, vaan nimenomaan annan lasten itse valita. Jos he haluaisivat omaan sänkyyn heti yksivuotiaina, olisin valmis siihenkin. 

Oma vakaumukseni asiassa on, että yhdessä nukkuminen on ihmiselle lajinomaista ja luontaista, ja koska monessa muussakin asiassa uskon lajinomaisuuteen ja pyrin toteuttamaan sitä niin paljon kuin mahdollista, niin totta kai myös nukkumisessa. 

Uskon että ihminen on "luotu" nukkumaan yhdessä pesässä poikastensa ja muiden ihmisten kanssa, mahdollisimman lähellä toisiaan. Se on tuonut elintärkeää lämpöä ja myös turvaa, sillä äkillisen yöllisen uhan ja pakenemistarpeen sattuessa on ollut tärkeää että jälkeläiset ja lauma ovat olleet silmienaukaisun päässä. 

Uskon myös että ihminen nukkuu parhaiten juuri näin, lähellä toista ihmistä, emojaan ja jälkeläisiään. Yhdessä on nukuttu luolissa ja torpissa, koko ihmiskunnan historiassa yllättävän pitkään, sillä vielä vajaa sata vuotta sitten ylivoimaisesti suurin osa kansasta esimerkiksi Suomessa eli köyhä talonpoikais- ja torppariväki, nukkui yhdessä pienessä pirtissä jopa monen perhekunnan ja sukupolven voimin, kylki kyljessä. 

Nykyaikana olemme tottuneet nukkumaan yksin ja tai korkeintaan puolison kanssa, ja ensin ylhäisöperheistä alkanut tapa erottaa lapset nukkumaan eri huoneisiin on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin. Nykyään monet jopa sanovat, etteivät he pysty nukkumaan samassa huoneessa lapsensa kanssa, puhumattakaan perhepedistä, sillä lapsi on levoton ja häiritsee unta. Tai sitten lapsi häiriintyy äitinsä (ja maidon)läsnäolosta, ja vain omassa huoneessaan rauhoittuu. 

Varmasti näin saattaa joskus ollakin.  Mutta nykyaikana hyvin moni muukin asia häiritsee yöuniamme ja unemme laatua, ja vauva siihen päälle voi olla vain ikäänkuin jatkoa eikä sinänsä pääsyy huonoon uneen. Meillä on vartalon muotoihin mukautuvat patjat, ergonomiset tyynyt, moottorivuoteet ja lämmönsäätelyymme personoidut peitot, tiedämme kaiken hyvästä unihygieniasta ja älykellot laskevat minuutin tarkuudella unemme pituuden ja analysoivat sen laadun. 

Ja silti monet nukkuvat erittäin huonosti ja liian vähän (ja yksin).

Hyvin nukutun yön jälkeen 
ajatukset ovat kirkkaita kuin auringonpaiste keväthangilla.


Nykyisessä elämäntyylissämme on lajinomaisuuden kannalta moni asia pahasti pielessä, ja se varmasti selittää univaivojen yleisyyttä. Vauva tai lapsi samassa sängyssä tai huoneessa saattaa häiritä unta, mutta voisiko olla niin, että hyvä uni on sellaisissa tapauksissa muutenkin hiuskarvan varassa? 

Stressi, vuorotyö, liiallinen ruudun tuijottelu iltaisin, kaikenlaiset elämän paineet ja vaatimukset - ne ovat kaikki kaukana siitä mihin ihminen on geeneiltään tottunut ja voivat kaikki häiritä nukkumista ja unen laatua. 

Ei tietenkään koskaan pitäisi lähestyä jotakin laajempaa ilmiötä vain oman kokemuksensa kautta, mutta teen sen nyt kuitenkin ja kerron oman tarinani. Olen hyvin nuoresta pitäen ollut herkkäuninen ja huono nukkuja, jopa uneton. Yö saattoi hyvinkin mennä kokonaan valvoessa, joskus toinenkin perään. Usein heräsin valvomaan keskellä yötä eikä ollut ollenkaan taattua, että olisin uudestaan enää nukahtanut. 

Kaikki muuttui, kun sain lapsen. Aivan alkuun toki valvoin sillä tilanne oli niin uusi, valvoin ja katselin nukkuvaa vauvaani ja vahdin että hän varmasti hengittää. Viikkojen myötä uskalsin kuitenkin antaa itselleni luvan nukkua - ja se on ollut hyvää nukkumista siitä lähtien, kohta yksitoista vuotta! 

Kun seuraava lapsi syntyi, uneni sen kun parantui. Ja kun sänkyyn ilmaantui kolmas nukkuja, uni parani yhä lisää. Olen nukkunut pitkiä, sikeitä ja autuaita yöunia lasteni kanssa vuoden toisensa jälkeen, herännyt toki välillä yöimettämään mutta nekin rutiinin myötä muuttuivat puoliunessa tapahtuviksi toiminnoiksi.

Lasten kasvaessa vauvoista taaperoiksi heistä toki tulee aikamoisia huitojia ja kääntyilijöitä, ja nykyisin välillä heräilen siihen kun jalka kiertyy selkäni päälle tai käsi tökkää päähäni  - tai nyrkki silmääni. Mutta nukahdan heti uudelleen, ja se kaikki on luonnollista heräilyä ja unta. Minulle yhdessä nukkuminen on ollut parasta unilääkettä ja samoin se, että nukkumisseurani on samalla elämälleni tarkoituksen tuoja, jotain minkä parissa toteutan lajinomaisimpia tarpeitani: lisäännyn ja hoivaan jälkeläisiäni.

En tiedä enkä tajua, missä muualla minun pitäisi nukkua kuin omien lasteni kanssa, kaikki muu tuntuisi oudolta ja omalla kohdallani luonnottomalta. Lapset ehkä mukiloivat minua unissaan, saan ehkä olla laittamassa heille peittoa paremmin, he herättävät minut aika ajoin tavalla tai toisella - mutta silti se on parempaa nukkumista kuin ikinä ennen heitä nukuin. Ja se on tehtäväni, olla heille läsnä yölläkin sillä sitä lapset kaipaavat: he tarvitsevat turvan tunnetta myös yöllä ja ehkä etenkin silloin. 

All you need is love -
voisiko tämä päteä hyvin nukkumiseenkin?


Jossakin vaiheessa yritin kyllä olla kunnon nykyaikainen vanhempi ja laittaa lapsen omaan sänkyyn niin kuin monet lapsenkasvatusasiantuntijat suosittelevat. Tarkemmin sanottuna yritin nukuttaa esikoista omaan huoneeseensa, kun hän oli reilu puolivuotias. Siinä sitten valvoin sängyssäni ja katsoin avonaisista makuuhuoneiden ovista lastenhuoneeseen (sinne oli suora näköyhteys), kun aiemmin niin hyväuninen lapseni heilui vimmatusti pinnansängyssä ja ellen ilmaantunut paikalle, alkoi itku. 

Viimeistään kun oli aika ryhtyä yöimetykseen, tajusin kuinka älytöntä se oli. Sekä omani että lapsen hyvät unet olivat tiessään, kun kumpikin kaipasi toisiaan. Jätin pinnasänkyajatuksen suosiolla sivuun ja otin lapsen takaisin viereemme. Kitinät ja turhat yöheräilyt loppuivat saman tien. 

Entä puolisoni sitten? Miten hän on sopeutunut lapsi-invaasioon sängyssämme? Hyvin! Mieheni tosin on sitä tyyppiä, joka nukkuu hyvin lähes missä vain, mistä käytän usein esimerkkinä hänen sikeidenvetelyjään, kun minä kääntyilin ja heiluin vieressä synnytyssupistusten kourissa esikoista synnyttäessäni. 

Häntäkään eivät lapset vuoteessa häiritse, vaan hän jakaa ajatusmaailmani koko perheen yhdessä nukkumisen luonnollisuudesta. Tosin tällä hetkellä perheemme yöelämä on sikäli kummallisessa tilassa, että jo lähes vuoden ajan olemme nukkuneet mieheni kanssa eri huoneissa. (Lue tästä halutessasi postaus Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?)

Ei, parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, meillä vain on kohta kuusitoistavuotias koiravanhus, joka kaipaa ulos pissalle monta kertaa yössä. 

Ja koska hyväuninen mieheni jostain kumman syystä on herkistynyt koiran yölliselle vessahätäviestinnälle eli hän herää siihen kun koira tulee sängyn viereen tuijottamaan (johon minä, maailman herkkäunisin taas en herää), olemme päätyneet tällaiseen väliaikaiseen nukkumisratkaisuun. Mieheni nukkuu ulko-oven viereisessä vierashuoneessa koiran kanssa ja heräilee öisin päästämään sitä ulos pihalle. 


Tässä kuvassa testaan sänkyä
luksusasuntolaiva Big Catissa viime
hiihtolomalla. Siellä eivät pikkupojat pyörineet
vieressä, mutta siitä huolimatta tyttäreni kanssa nukuimme 
oikein hyvin! 

Tämä on  minun pikkulapsiheräilyvaiheeni, hän alistuneesti toteaa, kun kysyn joko häntä väsyttää jokaöinen heräily. No, ehkä alamme kohta olla vähän enemmän tasoissa, totean hänelle ja viittaan niihin noin neljään vuoteen, jonka olen elämäni aikana harjoittanut yöimetyksiä. 

Ja sitten yhdessä toteamme, ettei kummankaan oikeastaan pidä valittaa: meidän lapsemme eivät ole koskaan yöheräilyjä harrastaneet. He ovat nukkuneet pienistä pitäen kuin tukki - perhepedissä. Kyljessämme, kainalossamme, kädet ja jalat kasvoillamme, niskassamme ja selässämme, potkien ja huitoen, asentoa vimmaisesti vaihtaen, mutta nukkuneet kumminkin.

Ja niin olemme me vanhemmatkin. Poikue vieressämme,  lämpö, turva ja koko elämän onni kaikki siinä yhdessä kasassa. 

Entä tuliko lapsen yöllisestä nyrkiniskusta musta silmä? Ihme kyllä ei. Vielä aamulla silmää särki ja se vuoti oudosti koko päivän, mutta ulkoisia merkkejä ei seurannut. Mutta en yhtään epäile, etteikö tällä vauhdilla ja tyylillä silmä ehdi vielä mustaksi mennä, ennen kuin kaikki kolme lasta ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät vanhempien sänkyyn enää halua tulla ja se ihastuttava ääni jota varmasti tulen vielä vanhana mummonakin kaiholla muistelemaan -  eli pienen lapsen tassujen uninen kipitys omasta huoneestaan vanhempien sänkyyn - on enää kaukaista muistoa.  

Lue myös toinen perhepetiaiheinen postaukseni viime keväältä:

10 vuoden perhepedin jälkeen nukun yksin. Mistä nautin eniten?




Kommentit

  1. Sattuipas sopivasti tämä kirjoitus, koska juuri olen lueskellut asiaa perhepedistä :). Löysin blogisi siis vastikään ja olen siitä asti seuraillut säännöllisesti. Meillä kotona 6kk vanha poika ja alusta asti hän on nukkunut pinnasängyssä, mutta olen sen kokenut jotenkin vieraana. Samaan aikaan kuitenkin joka paikassa toitotetaan sitä, että jos antaa lapsen nukkua alusta asti vieressä, niin se menee jotenkin pilalle. Nyt poikaamme on iskenyt eroahdistus ja annetaan nukkua kaikki unet meidän sängyssä. Tämä on rauhoittanut tilanteen ja koko perhe nukkuu hyvin. Huomaan kyllä itse kaipaavani vähän enemmän tilaa. Mitä enemmän luen perhepedin ja nukkumisen historiasta, niin sitä enemmän olen sitä mieltä, että se on paras ratkaisu koko perheelle. Kiinnostaisi tietää, että minkä kokoisessa sängyssä nukutte?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiva kuulla, että tykkäät lukea blogiani ja erityisesti tämä aihe kolahti! Minun neuvoni on -tietenkin, haha, että anna poikasi nukkua samassa sängyssä vaan, varsinkin jos lapsi selvästi sitä kaipaa ja se sopii kaikille nukkujille. Uskon, että lapsi menee pilalle aivan muista asioista (kuten tunnekylmästä kasvatuksesta, vanhempien henkisestä tai fyysisestä poissaolosta) jos on mennäkseen. Rakkautta, läheisyyttä ja turvaa ei voi olla liikaa. >3

      Tilan vähyys voi olla tosiaan ongelma, mutta luulisin että se on tottumuskysymys aika pitkälti. Ainakin itselleni oli. Sitten mulla on aina sellainen etukäteishaikeutta tunteva ajattelutapa asioihin, eli nielen lievät epämukavuudetkin mitä lasten kanssa eläessä tulee, koska ajattelen miten kauhean nopeasti kaikki vaiheet menevät aina ohi ja pian ne lapset jo muuttaa kotoa ja yhteinen arki on muisto vain. =)

      Meidän sänky on sellainen perusparisänky 160 cm, jonka vieressä on pinnasänky sivuvaunuratkaisuna. Nyt kun kuopus on täyttänyt neljä, pinnasänky varmaan kohta korvataan lastensängyllä. Meillä on myös makuuhuoneessa toinen lastensänky ollut parisängyn jalkopäässä esikoista varten, mutta nyt tosiaan kun tuo mies nukkuu koiranyöpissatusten takia vierashuoneessa, niin esikoinen voi halutessaan tulla parisänkyyn kesken yön tai milloin tahtoo. Joka tapauksessa parisängyssä on tällä hetkellä jopa tilavaa meidän mittapuulla!

      Poista
  2. Kirjoitat kauniisti siitä mitä hyvää perhepeti voi lapselle ja koko perheelle antaa! Itse ajattelen, että nukkuipa lapsi perhepedissä tai pinnasängyssä, sillä ei ole niin väliä. Tärkeintä, että lasta hellitään ja huolletaan rakkaudella (ja sitä läheisyyttä voi tarjota päivälläkin). Lapsi ei perhepedissä varmasti pilalle mene, eikä saa pinnasängystä traumaa tai en ainakaan itse ole saanut. Oma äitini oli hyvin tarkka yöunistaan ja siitä, että yö on nukkumista varten. En ole silti kokenut, että olisin jäänyt hellittelyjä tai rakkautta vaille.

    Nyt kohta 1-vuotiasta tytärtämme olemme nukuttaneet puolivuotiaasta lähtien pinnasängyssä lapsen omassa huoneessa. Palvelu yösyöttöineen on toki toiminut viereiseen huoneeseen. Lapsi on järjestelyyn tottunut ja on nukkunut jo pitkään täysiä öitä (jos ei ole joku hammasvaihe). Aamuisin sitten kun kaikki ovat saaneet kunnon yöunet ollaan köllitty yhdessä ja tankattu läheisyyttä. Päivisin sylitellään ja pusutellaan paljon ja tyttö on iloinen peipponen.

    Syy miksi lähdin tästä kirjoittamaan on, että nykyisin moniin vauvanhoitoon liittyviin kysymyksiin liittyy valtavia latauksia oli kyse sitten nukkumisesta tai ruokailusta: Jos teen näin, teenkö jotakin peruuttamatonta lapsen hyvinvoinnin kannalta... Jokaiseen perheeseen sopii omanlaisensa järjestely ja hyviä ihmisiä kasvaa monella tavalla! Rentoutta vanhemmuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hyödyllinen näkökulma tämä ja totta kirjoitat, se nukkuuko perhepedissä tai ei , ei ole mitenkään kynnyskysymys lapsen kasvulle. Postauksessa vaan valitsin näkökulmaksi historian näkökulmasta ja oman kokemukseni kautta asiasta kertomisen, mutta tarkoitukseni ei mitenkään ollut sanoa, että vain perhepedissä kasvaisi onnellisia lapsia. =)

      On totta, että moni lastenkasvatukseen liittyvä asia on hengästyttävän latautunut, ja hyvä/huono -vanhempi -vastakkainasettelun leimaama. Se on sääli, sillä kaikki vanhemmat varmasti tietävät, että niin vaikeassa asiassa kuin vanhemmuudessa täytyy vaan luovia eteenpäin usein oman intuition mukaan ja löydettävä omalle perheelle sopiva tapa ja rutiini - ja on monta tapaa tehdä oikein!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin