Jouluyön sielunmaisema


Lumilyhty valaisee jouluyötä. 

Jouluyö. Kello on hyvän matkaa yli puolenyön. Joulusaunassa on käyty, lahjat on avattu, jouluateria painaa yhä vatsassa. Uni ei tule. Saunaparven ikkunoista näkyy pelkkää pimeää.  Tai ei sittenkään, mitä oikein puhun, taas olin hukata oikean näkökulman ja unohtaa että pimeyttä ei ole jos siellä tuikkii pienikin valo. Kaiken lisäksi maassa on lunta, se valaisee. 

Ja vastarannalla palavat jouluvalot, niitä on monta valosarjaa ja ne loistavat siellä kuin kiitomadot tai kaukaiset tähtijonot. Oikeita tähtiä ei näy, vaikka niitä olen joka yö mökillä odottanut. Kaupunkilaisena en näe tähtiä juuri koskaan mutta täällä pimeydessä ne näkyisivät hyvin, ja on sääli että on niin pilvistä. Viimeksi tähtitaivas loisti ylläni Italian Rio di Pusteriassa lokakuussa, paluumatkalla kuukauden Italian-reissulta. (Lue niistä tähdistä halutessasi tekstistä Tähtiyö täysikuun aikaan, jäähyväisten jälkeen. Milloin näen rakkaani jälleen?

Lumipeite on ohut mutta silti riittävä tekemään yöstä vaaleamman. Kaikki näyttää sen valossa vastustamattoman kauniilta, hauraalta ja voimakkaalta yhtä aikaa. Äkkiä minulle tulee halua lähteä ulos. Käytän vessahätää tekosyynä kömpiäkseni lämpimän peiton alta ja parven portaita alas. Yritän liikkua niin hiljaa kuin voin etten herätä muita, nappaan takin ja pipon naulakosta äänettömästi. Ovi narisee antaumuksella kun sen avaan mutta yksikään pää ei nouse pedistä. 

Pakkanen tuntuu raikkaalta kun sitä hengittää. Kylmältä. Talvelta. Joltakin menneeltä jota nykyään harvoin enää kokee. Kylmältä ystävältä joka sanoo: etsi suoja, käperry taljan alle ja pidä itsesi lämpimänä, sytytä tuli, muuten olet kuoleman oma.  On aivan hiljaista, niin hiljaista että veren huminan suonissa voi kuulla. 


Sitten metsän takaa nousee tuuli, se laittaa korkeat kuuset huojumaan ja synnyttää ikiaikaisen huminan, yhtä aikaa tutun ja vieraan, kutsuvan ja uhkaavan. 

Humina hyväilee mieltä ja hiljaisuus koskettaa ajatuksia kuin rakkaan käsi ihoa. Kuuluuko jostakin ääni? Ääni joka syttyy pimeydessä, loistaa ja lämmittää hetken, häviää sitten kipinöiksi taivaalle. Sinun äänesikö se on, matkojen ja aikojen takaa? 

Ehkä kuvittelin sen, ehkä en. Mutta minun on lämpimämpi kuin vielä äsken. Lämpöä en kuvittele, en valoa joka hetken loisti ja sammui sitten pois. Kuten elämä tässä maailmankaikkeudessa syttyy, loistaa ja kipunoi pienen hetken hävitäkseen jonnekin taivaalle, ehkä tähtiin asti. 

Kenen elämä se oli, kenen ääni, kenen sielu?

Tuliko se toisesta maailmasta, rajojen takaa, vai ehkä sittenkin niemen toiselta puolen, sieltä lahdenpohjukasta jossa viimeksi vuosia vuosia sitten vietin joulua tällä paikkakunnalla, nuorena tyttönä? Sielunmaisemassani, siinä entisessä (lue aiheesta kolmen vuoden takainen postaus Osa mieleni maisemaa ja mökkipaikkakunnastamme esimerkiksi viime kesän postaus Maailman kaunein paikka ja tärkein asia, jonka lapsille voi siellä opettaa). 

Kynttilä jouluyön hämärässä.

Sielullani, vanhalla ja arpeutuneella, naarmuuntuneella kuin entisaikojen äänilevy, on nyt uudet maisemat enkä itsekään tunne niitä vielä hyvin. Sielu, voiko se vanhentua ennen aikojaan?  Haurastua kaikesta herkkyydestä, ruhjoutua ja repeytyä ristiriidoista joiden keskellä elää, on aina elänyt? Kipeytyä maailman julmuudesta, maailman jossa lapset kiduttavat toisiaan hengiltä aikuisten esimerkin perässä, viattomat kärsivät ja ihmiset hukkuvat kaikkeen tuottamaansa tavaraan, saasteeseen ja jätteeseen, ja samalla tuhoavat planeetan.

Katselen mökkirannalta järvelle päin. Siellä on ihan pimeää, vain lumi jäätyneellä järvenselällä erottuu vaaleampana kaistana tummaa metsänreunaa vasten. Rannassa lumen sisällä hohtaa kynttilän valo: teimme lasten kanssa päivällä lumilyhtyjä. 

Jouluyö ympärilläni, kylmä ja kaunis. Sen sylissä sielu saa pienen hetken levätä, katsoa ja nähdä tähtiin saakka ja muistaa sen, etten ole ainoa joka tänä iltana katselee taivaalle ja etsii sen kirkkainta tähteä. Ettemme ole täällä yksin: tänä yönä syntyi rakkaus. 

Ja maailmassa on sittenkin toivoa, sen jokaisella sielulla. Rakkaus yhdistää kaipaavat sielut ja puhdistaa ne kirkkaiksi kuin tähdet yötaivaalla, vie pinnalta viimeisenkin naarmun ja arven. 






Kommentit

  1. Olipas sulla kaunis ja syviä vesiä -hetki yössä. Toivottavasti näet vielä tähtiä tällä reissulla, jospa se pilviverho pikkuisen edes repeilisi, siellähän ne, taivaan täydeltä, piilossa katseelta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin oli... Tähtiä lopulta näkyi viimeisenä mökki-iltana, parin tunnin ajan ennen kuin taas pilvistyi. Mutta näinpäs niitä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Koronatestissä! 9 kuukautta sitten kiihkeästi toivomani asia toteutui vihdoin - miksi en osaa olla siitä iloinen?

Vesisynnytys, elämäni kauneimpia kokemuksia: unenomainen synnytyskertomus neljän vuoden takaa