Karu fakta Suomesta, joka on tänä talvena valjennut miehelleni 19 täällä vietetyn vuoden jälkeen

Aamukahdeksalta ikkunasta näyttää tältä...
Nyt kun olen saanut päivän kirjoitustyöt poikkeuksellisen aikaisin tehtyä eli tilaustyön toimitettua perille, voinkin siirtyä blogin puolelle kirjoittamaan tämänhetkisestä lempiaiheestani. Eli suomalaisen talven pimeydestä. Siitä miten siihen tottuu, ja miten siitä voi tehdä karun havainnon ensimmäistä kertaa 19 täällä asutun vuoden jälkeen, kuten miehelleni tänä talvena on käynyt. 

Aloitin päivän työt säkkipimeydessä seitsemän aikaan. Ja säkkipimeydessä ne yhdeksän aikaan lopetin. Ikkunan takana pimeydessä tuikki ainoastaan pihalyhdyn valo, ja niinhän se on, kuten olen täällä blogissakin tuonut esiin: kun pimeyteen sytyttää kynttilän, ei enää näe pimeyttä vaan siellä loistavan valon. (Lue aiheesta muutaman viikon takainen postaus täältä

Tänä syksynä ja alkutalvena on ollut poikkeuksellista se, että mieheni tekee koko ajan etätöitä kotona monien muiden suomalaisten tavoin. Pimeät aamut ovat siis vähän erilaisia kuin tavallisesti. Syömme aamiaisen 7-8 aikaan koko perhe yhdessä, ja sitten mieheni vetäytyy työhuoneeseensa, lapset kouluun tai kuka minnekin ja minä koneen ääreen keittiöön. Mutta aika ajoin mies tulee ulos huoneestaan päivän toiset tai kolmannet espressot keittääkseen tai muuten vain jaloittelemaan. 

Ja eräänä aamuna tällä viikolla hän teki havaintonsa: Onpa ulkona tosiaan pimeää vaikka kello on kohta jo yhdeksän! En ole aiemmin tajunnutkaan, että aurinko nousee talvella näin myöhään. Sama juttu iltapäivällä. Pimeähän tulee ennen kuin ehdin edes iltapäiväkahvitauon pitää.

Onnittelut havainnosta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö olekin kiva maa tämä Suomi, vastasin hänelle. Ihan tottako nyt vasta huomasit tämän pimeyden? Kyllä vain, niin se on. Etätyö kotona koronan takia on aiheuttanut sen, että mies havannoi pimeyttä eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin aamun myöhäiset pimeät tunnit samoin kuin iltapäivän aikainen pimeä on kulunut toimiston tekovalon alla, eikä edes ikkunasta juuri ole tullut katseltua ulos. 

Kotona tilanne on toinen. Mies tekee tauoillaan pieniä happihyppelyitä pihalla ja on ihan eri tavalla kosketuksissa vuodenaikaan kuin steriilissä toimistossa. Espressoa siemaillessaan hän usein tuijottaa ikkunasta ulos - sinne pimeyteen, ja nyt hänkin huomaa sen kaikennielevyyden. Tervetuloa tuijottelemaan iltapäiväneljän sysipimeyttä kanssani keittiön ikkunasta, toivotan hänelle ja sitten me katsomme sinne yhdessä. 

...iltapäiväkahdelta vielä juuri ja juuri tältä...
Miehelleni pimeys ei ole koskaan ollut ongelma, hän ei ole niin tiiviisti vuodenaikojen ja kehon yhteyttä elävä kuin vaimonsa, mutta tämä yhteinen pimeyteen tuijottelu on ollut tärkeä kokemus ja hetki parisuhteessamme. Oi, voiko olla että nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen hän saa tämän tärkeän kosketuksen vuodenaikojen vaihteluun täällä peräpohjolassa?

Ja jos ei mieheni pimeästä masennu, niin tässä vaiheessa vuotta olen minäkin pimeyden kanssa jo sinut. Tottunut siihen, sulautunut siihen, saanut sen ystäväkseni. Niin se aina menee. Aluksi sitä kammoaa, sitten pelkää, ja kun se tulee on vähän aikaa täysin puolustuskyvytön. Hukuttaako se, imaiseeko se mukaansa, selviänkö kaikesta siitä pimeästä mitä on tulossa? Koskaan ei muista, että päivä toisensa jälkeen kuluu ennen kuin huomaakaan, sitten onkin jo joulunaika ja päivän lyheneminen päättyy ja muuttuu hitaaksi pitenemiseksi. 

Eihän tämä olekaan niin paha, tämä pimeys. Tässä pisteessä vuotta ajattelen aina näin. Saa käpertyä sisälle, sisimpäänsä, olla rauhassa kotona eikä haaveillakaan muusta. Pitää mielensä matalana, hyvällä tavalla. Hengähtää, hengittää hämärää ja olla lähtemättä yhtään mihinkään, paitsi ajatuksissaan. Kesä tuntuu kaukaiselta ja uuvuttavalta, juhannus juhlalta jota ei millään jaksaisi. 

Ihminen tarvitsee tällaista luonnollista pimeyttä, joka saa rauhoittumaan. Talvea joka jäädyttää kaiken, pysäyttää kiireen ja tyynnyttää vedet. Jos vesi liikkuisi ja lainehtisi aina, kuinka voisimme koskaan nähdä sen pinnassa kuvajaisemme, itsemme sellaisena kuin todella olemme. Jos aina olisi valoa ja menoa, kuinka näkisimme ajatuksiemme varjoja ja kehoomme kätkettyjä hienovaraisia viestejä, jotka vain hiljaa kuuntelemalla kertovat mikä on hyvin ja mitä pitäisi korjata. 

Tarvitsemme myös tyyntä vettä ja hiljaisuutta. 

...ja kolmelta jo hämärtyy uudelleen.

Niin se aina on. Pimeyden huomaa lopulta ystäväksi, ei viholliseksi. Jouluna ei halua ajatellakaan valoa pursuilevaa juhannusta eikä juhannuksena huvita ajatella joulua, perin tunkkaiselta tuntuvaa juhlaa. Ne ovat toisensa pois sulkevia ja hylkiviä kuin samannapaiset magneetit; ne vetävät ihmistä puoleensa, mutta eivät toisiaan. Niillä onkin molemmilla oma, toisistaan mahdollisimman kaukainen paikkansa vuodenkierrossa. 

Nyt melkein tuntuu, että onneksi saamme vielä miehen kanssa tuijotella pitkään iltapäiväneljän ja aamuyhdeksän pimeyteen. Etätyökin kun mitä todennäköisemmin jatkuu vielä hyvän tovin. Ties vaikka siihen kesän valoon saakka. 


Terveisiä aamucappuccinon ja
bloginkirjoittamisen äärestä!
Keittiöstä tietokoneen näytön valosta.
Vähän toista kuin
kesän valoa tulvivina aamuina,
mutta ei se mitään! 



Kommentit

  1. Parhautta on nimenomaan se vaihtelu, ainakin minun luonteelle sopii paremmin kuin hyvin.

    Nyt kysymys, oletko syntynyt keväällä/kesällä? Syntymäajankohta vaikuttaa lempivuodenaikoihin ja miten niihin suhtautuu. Itse olen syntynyt tammikuussa, keskellä syvintä pimeyttä ja mutsin mukaan pakkastakin oli rapiat -36 astetta. Ensimmäinen kevät riuhtaisi minut hurjaan valoon joten kevät on aina väsyttänyt. Kesällä valoisa ajanjakso pitenee ja se on tuntunut olevan ihan ookoo mutta syksyllä alan taas hihkua onnesta kun pimeys valtaa alaa ja talvi onkin sitten se aika kun sielu lepää eli ensikokemus maailmasta: -tämä on kaikista tutuinta ja turvallisinta. Syntymäajankohta vaikuttaa muutenkin mielestäni aika paljon luonteeseen jne.

    Ikä on muuttanut suhtautumista aikaan ja en ole enää vuosiin kiinnittänyt huomiota vuodenaikoihin, hyvä kun huomaa vuosien vaihtuvan, tyyliin mihin ne katoo...

    Nautinnollista pimeyden aikaa, täytyy levätä paljon ja on lupa lihoakin kun kesällä, valon pakottamana täytyy/pääsee riehumaan senkin edestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuodenaikojen vaihtelu on hyvä asia, tykkään minäkin siitä vaikka pimeys iän myötä tuntuu painavan joka vuosi enemmän...ennen kuin siihen tottuu. Talven pimeyden kestämistä toisaalta auttaa se, että olen syvällisesti tajunnut kuinka ihminen elää luonnon kiertokulun mukaan ja talvella kuuluukin ottaa hiljaisemmin ja jopa olla vähän "maassa". Luonto on tarkoittanut niin täällä pohjoisessa ihmisten toimivan. Muuten oltaisiin ennen muinoin kulutettu kaikki voimat ympäriinsä riehuessa koko talven, ja vaarallistakin se olisi usein pimeään aikaan ollut. Puhumattakaan kylmästä.

      Ongelmia seuraa, koska ympäröivä yhteiskunta ei useinkaan anna mahdollisuuksia hidastaa ja käpertyä kotiin talven ajaksi, päinvastoin se on aikaa jolloin tuloksia pitäisi eniten takoa.

      Mulla taas toisin päin, että iän myötä tunnun kiinnittävän entistä enemmän huomiota vuodenaikoihin, huomaan uusia yksityiskohtia ympärillä luonnossa siihen liittyen. Ehkä johtuu siitäkin, että omien lasten kanssa on näitä huomioita alettu tehdä ja lapsethan tunnetusti elää hetkessä ja huomaa ympärillään asioita, joita aikuiset ei huomaa.

      Poista
    2. Ai niin, keväällä olen syntynyt, huhtikuussa, parhaimman kevään valon aikaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Seitsemän koronasyntiä - korona-aikana tekemäni asiat, jotka eivät siedä päivänvaloa

Suomen luonto 2100: sadetta, tuulta ja Keski-Euroopan kasvuolot. Uutuuskirja kertoo millainen on maailma, jossa lastenlapsesi elävät

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde