Voin sittenkin sukeltaa! Vedenalaisen maailman lumo Italian Calabriassa ja kala, joka melkein johdatti vieraalle rannalle

Meri joka kimaltelee aamuauringossa.

Aamuni alkaa täällä Trevi Villagen lomakylässä Calabriassa aina samalla tavalla: kuopus herättää minut liimautumalla hikisenä kylkeeni, äiti herätään jo, huomaan valon verhojen raosta ja kuulen aaltojen kuohun kun ne lyövät rantaan, erehdyn joka kerta hetken ajan luulemaan sitä autojen hurinaksi mutta sitten muistan, että ne ovat jotakin aivan muuta. Välimeri avautuu aivan loma-asuntomme oven edessä, aamuaurinko kimaltelee sen aalloissa ja turkoosinsini ulottuu taivaanrantaan asti, jossa se sekoittuu utuisensiniseen taivaaseen. 

Käymme lomakylän ravintolassa aamiaisella, täällä on se ylellisyys että kokata tai siivota ei tarvitse lainkaan vaan kaikki katetaan valmiiksi eteen ja sotkut siivotaan heti kun tuskin ne ehtii tuottaa.


Elämässäni ei paljon tällaisia hetkiä ole. Tavallisesti laitan ruokaa joka päivä, siivoan kaikki jälkeni ja perheeni sotkut itse, en haaveile kotisiivouksesta tai mistään muustakaan avusta koska mitä minä sitten tekisin, kotiäiti, ellen siivoaisi ja laittaisi ruokaa? Se on minun työni ja nautin siitä, mutta en kiellä ettenkö nauttisi tästäkin, yhden ainoan viikon verran.

Aamiaisen jälkeen suuntaamme rannalle, kiirehdimme sinne mahdollisimman aikaisin sillä aamut ovat merenrannalla parasta aikaa. Ei vielä ole liian kuuma, auringon paiste on lempeää ja lämmintä ja ranta on tyhjä muista ihmisistä. Kaikki nukkuvat vielä sillä he ovat valvoneet pitkälle yöhön lomakylän iltaelämäkaberee-esityksiä seuraten. Me katsomme niitä korkeintaan noin yhteentoista  asti jos siihenkään, eilen se olin minä joka vetäydyin ensimmäiseksi nukkumaan kuopuksen kanssa (yhdeksän jälkeen) ja muut tulivat perässä sitten joskus.

Kaikki se musiikki ja meteli tosin kantautui korviini huoneeseen asti, täällä ei äänenvoimakkuuksissa säästellä kun iltaohjelma alkaa eikä muutenkaan. Myös rannalla musiikki ja juonto raikuu koko päivän, mutta vasta noin puoli kymmenen jälkeen aamulla. Sitä ennen on hiljaista ja vain aaltojen ääni pauhuu korvissa. Ne aamutunnit kahdeksasta kymmeneen ovat ne parhaimmat.

Niin tänäänkin. Pienimmät jäivät varjon alle leikkimään hiekkaleikkejä (ja autoilla, he ovat täysin hullaantuneet autoleikkeihin tällä hetkellä), mies pulahti tapansa mukaan vain hetkeksi veteen mutta esikoisen kanssa painuimme sinne saman tien eikä meitä sitten pois saanut ennen lounasaikaa. Niin on ollut kaikkina päivinä tällä Calabrian-lomalla Trevi Villagessa.

Uimme ja uimme, sukellamme, uimme taas ja sitten taas sukellamme. Ihailen lastani joka pyörii ja tekee kuperkeikkaa vedessä tuosta vaan, hän on oppinut sukeltamaan ilman nenästä kiinni pitämistä jo ajat sitten ja olen niin onnellinen hänen puolestaan. Itse pidän tiukasti nenästä joka kerta kun menen veden alle ja sitten olenkin sen asennon vanki, toinen käteni on kiinni nenässä enkä voi koskaan liikkua veden alla niin vapaasti ja taitavasti kuin lapseni liikkuu. Onneksi hän osaa, ja kunpa hänen rohkeutensa riittäisi oppimaan ja uskaltamaan vielä monia muitakin asioita elämässä, jota hänen äitinsä ei ole koskaan oppinut ja uskaltanut! Se on toive joka jokaisella vanhemmalla kai on, ainakin luulen niin. Minulla ainakin, suurin kaikista. Kunpa lapseni uskaltaisi enemmän kuin minä, ymmärtäisi heti eikä vasta elämän ehtoopuolella, että tärkeintä mitä elämässä voi oppia, on uskaltaa, lakata pelkäämästä. (Lue aiheesta postaus täältä)

Tällä lomalla olen kuitenkin oppinut jotakin suurta: aina voi käyttää apukeinoja. En osaa sukeltaa ilman että pidän nenästäni kiinni, mutta onneksi on olemassa sukellusmaski! Se kapine, jota viimeksi käytin joskus viisitoista vuotta sitten mutta sitten jostakin ihme syystä unohdin koko esineen olemassaolon. Nyt kaivoimme sen esille ennen ex tempore- calabrianmatkaamme ja onneksi kaivoimme. Maskin kanssa voi todella sukeltaa, molemmat kädet vapaina!

Koko vedenalainen maailma avautuu eteeni ja voin kauhoa eteenpäin, sukeltaa pohjaan asti, ottaa vauhtia molemmilla käsillä ja poimia kiviä merenpohjasta. Ojentaa kättäni ja koskettaa kalaa joka ui ohi, kääntyä ympäri ja tehdä kuperkeikan. Näen kaiken selvästi ja kirkkaasti ja kunhan vain pidätän hengitystäni, selviän veden alla aivan mainiosti, en olekaan niin avuton ja kankea kuin olen aina luullut olevani.

Näen nyt kaikki ne lukemattomat vaaleat, valkoiset ja veden liikeen pyöreiksi hiomat kivet, joita tyttäreni on aikasempina Italianlomavuosina yksin meren pohjasta sukeltanut. Näen miten kivet kimmeltävät vihreän, keltaisen, kullan ja valkoisen eri sävyissä ja minun tekisi mieli kerätä niistä kauneimmat, mutta kun sitten kerään ja vien kiven pintaan, huomaan että vedestä pois joutuessaan ja kuivuessaan kivi menettää puolet loistostaan ja väreistään, siitä tulee samea ja sammunut. 

Ja sitten heitän kivet takaisin veteen, ymmärrän että ne kuuluvat niihin elämän asioihin asioihin joiden kuuluu antaa olla paikallaan siinä missä ne ovat. Niitä ei voi siirtää muualle ilman että ne menettävät hohtonsa ja elinvoimansa, vaan niiden kauneus perustuu juuri siihen että ne ovat juuri siinä missä ne ovat, paikassa joka on he synnyttänyt ja hionut ja tehnyt niiden pintaan kuvioita, jotka vain auringonpaisteissa vedessä voivat näkyä ja hohtaa.

Olen yrittänyt myös opetella sukeltamaan ilman maskia, tyttäreni koittaa neuvoa parhaansa mukaan ja nauraa äidilleen, jonka sisäänhengitysrefleksi laukeaa heti kun nenä uhkaa upota veden alle. Tee niin kuin uimakoulussa neuvottiin (joskus kuusi vuotta sitten kun tyttäreni uimakoulunsa aloitti…), laita nenä aivan veden pinnan tuntumaan ja puhalla koko ajan ulos niin että vesi kuplii. Sitten vain pikku hiljaa alemmas, kyllä sinä pystyt siihen äiti, hän kannustaa. Ja minä niin haluaisin onnistua! Mutta en vain onnistu, vaan minusta tuntuu että kuolen siihen paikkaan jos en voi pitää nenästäni kiinni kun menen veden alle. Se on pelko joka istuu tiukassa, eihän oppiminen muuten niin vaikeaa olisikaan vaan olisin jo ajat sitten ymmärtänyt kuinka sukelletaan.

Mutta nyt snorkausmaskin kanssa olen viimeinkin voinut sukeltaa. Ja sitä olen tehnytkin! En muista milloin viimeksi olen ollut näin paljon vedessä, ehkä joskus lapsuuden päättymättöminä kesinä uimarannolla jos silloinkaan. Uin lomakylän rantaviivaa edestakaisin, tutkin rantakalliota ja merenpohjaa, enkä koskaan kyllästy. Vasta kun olen ollut vedessä niin kauan että ihoni on kauttaaltaan kananlihalla, menen rannalle lämmittelemään.

Mitä kaikkea veden alla avautuukaan! Täysin toisenlainen, ihmeellinen maailma, loputtoman avara ja hiljainen, vain veden paineen kuohunta kuuluu korvissa kun sukeltaa pinnan alle. Vesi on täällä kristallinkirkasta, eteensä näkee pitkälle, pitkälle asti. Auringonsäteet jotka tunkeutuvat veden pinnan läpi ja lankeavat viivasuorina, värisevinä viivoina kohti pohjaa. Pikkukalojen parvet jotka uivat edessäni, allani, ympärilläni, kaloja on satoja ja taas satoja ja kaikki ne uivat koronaturvavälien päässä toisistaan, eivät niin kuin kalaparvien yleensä olen ajatellut uivan, tiukassa sumpussa.

Siellä täällä isompia kaloja, aina jostakin tulee uusi, erilainen kala jollaista en ole vielä nähnyt. Pikkukaloilla on pyrstössään musta piste kahden valkoisen viivan ympäröimänä, ja seassa näkyy myös muutamia isompia ja keltasävyisiä kaloja. Mustaraidallisia harmaita kaloja, jotka tulevat näykkimään ihoasi heti kun pysähdyt, ja ellet pidä varasi, se tekee kipeää! Viivamaisia kynäkaloja jotka seurailevat veden pintaa, pohjalla monnikaloja jotka lymyävät hiekalla tai rapsuttavat pohjakiviä, kivien välissä puikkelehtii teräväeväisiä hopeakylkisiä kaloja jotka muistuttavat hieman ahventa, ehkä jotain Välimeren ahvenia ovatkin ja ties vaikka niitä juuri eilenillalla olisin illallispöydässä syönytkin. Rantakiviä laikuttavat merisiilit, niitä saattaa olla yhdessä ryppäässä kymmeniä. Jossakin mönkii rapu kiireesti kohti kivenkolon suojaa.

Tänä aamuna törmäsin ensimmäistä kertaa täysin uuteen kalaan, se oli värikkäämpi kuin mikään vielä näkemäni. Se uiskenteli rantakallioiden lomassa, lempipaikassani, lomakylän rannan laidalla josta alkaa kallioinen rantaosuus joka päättyy vasta parinsadan metrin päässä siihen mistä alkaa uusi, silmänkantamaton hiekkarantaviiva. Rantakallioiden lähellä on upeaa sukeltaa, siellä aallot lyövät paiskautuen kallioita vasten ja veden alla nähtynä se on henkääsalpaavaa katseltavaa, on kuin tuhat suurta poreallasta olisi yhtä aikaa käynnissä ja kaikki niiden auringon valossa kimmeltävät miljoonat kuplat tanssivat vedessä joka kelluu, tyrskyy, vyöryy eteen- ja taaksepäin, pyörteilee ja laineilee, etsii reittiään ja muotoaan mihin kulkea.

Sieltä kuplien keskeltä se kala ilmestyi, pienehkön hauen kokoinen litteä kala joka oli niin värikäs että aluksi luulin sen olevan muovinpalanen. Sen vartalo oli kirkkaan oranssi ja reunoiltaan se oli kauttaaltaan sininen, ja pää oli keltainen kuin sitruunankuori. Mistä siihen tulit, kala, minun olisi tehnyt mieli kysyä siltä. Haukkasin välillä pinnalla ilmaa sillä keuhkoja jo pakotti, pelkäsin että kadottaisin kalan näkyvistäni sillä aikaa mutta siellä se yhä oli kun sukelsin uudelleen, kallion vieressä ja näytti aivan kuin tuijottelevan takaisin.

Sitten se lähti uimaan kauemmas kallioiden viertä pitkin, haukkasin taas pinnalla ilmaa ja lähdin perään. Kala ui eleettömästi pyrstöään heiluttaen ja minä uin perässä, yritin edetä niin varovasti kuin pystyin jotta en olisi pelästyttänyt sitä. Se oli niin kaunis! En ollut koskaa nähnyt sellaista kalaa. Ja aivan yksin. Missä sen lajikumppanit olivat? Missään ei näkynyt samanlaista kalaa, kaikki muut kalat ympärilläni olivat niitä tavanomaisia mustapilkkupyrstöisiä tai näykkiviä raidallisia kaloja.

Lasten mieliharrastus tällä lomalla on kivien keräily. Kauniita ne ovat kuivalla maallakin!

Haukkasin taas ilmaa pinnalla ja sukelsin taas, värikäs kala eteni pysähtymättä ja epäröimättä enkä osannut muuta kuin seurata. Kalliot ympärillä muuttuivat yhä isommiksi ja vedenalaiset maisemat upeammiksi, vasemmalle aukeni kymmenien metrien syvyys ja oikealla aallot tyrskähtelivät yhä jyrkempinä kohoavia kallioita vasten, jättimäinen poreallas kupli ylläni kun sukelsin yhä vain uudelleen veden alle.

Sitten tulin nostaneeksi pään kunnolla pinnan yläpuolelle ja katsoneeksi missä olin. Todella kaukana lomakylän rannasta, näin perheeni pienenä pisteenä rantahiekalla johon he olivat jääneet kiviä keräämään. Ja sitten vedessä siinä missä kalliot alkoivat, pieni tumma piste joka huusi: äiti, älä mene vieraalle rannalle! Se oli tyttäreni joka tapansa mukaan oli alkanut huolestua heti kun näki minun uivan liian kauaksi, se on hänen tapansa joka tulee olemaan hänelle sekä taakka että siunaus elämässään: loputon toisista huolehtiminen ja huolestuminen asioista (tiedän sen koska hän on perinyt sen suoraan minulta itseltäni…)

Vieras ranta on se joka alkaa kivikko-osuuden takana, olemme teroittaneet hänelle ettei sinne asti pidä uida koska kallioiden edessä aallot lyövät kovina suoraan avomereltä, siellä eivät aallonmurtajat anna suojaa kuten lomakylän rannassa. Ja nyt olin itse uimassa juuri sinne kovien avomeren aaltojen kalliorantaan, olin jo niin kaukana että lomakylän rannan aurinkovarjot olivat pelkkiä pieniä keltaisia hippuja kaukana, kaukana.

Sukelsin vielä kerran pinnan alle ja näin että oranssi-sinikeltainen kala jatkoi uimistaan kohti vieraita rantoja, mutta en enää voinut seurata sitä. Se oli jo sitä paitsi niin kaukana etten olisi saanut sitä kiinni. Käännyin takaisin ja kohtasin tyttäreni, jonka huolen takana paljastui toinenkin syy, miksi hän oli niin kiihkeästi halunnut minun tulevan takaisin: hän halusi sukellusmaskin, joita meillä on vain yksi tällä matkalla ja jota vuorotellen käytämme.

Niin annoin maskin hänelle ja jatkoin uimistani pää veden yläpuolella tiukasti pysytellen: olin menettänyt molempien käsien vapauteni enkä voinut enää sukeltaa muutoin kun pikaisesti ja toisella kädellä nenästä kiinni pitäen; olin tullut taas takaisin siksi mikä olen aina ollut, yksikätiseksi sukeltajaksi joka ei koskaan voi nähdä merenalaisen maailman kauneutta, syvyyttä ja äärettömyyttä, ilmakuplia ja kaloja, kiviä jotka loistavat veden alla auringonpaisteessa hohdokkaampina kuin ne maan päällä koskaan voivat loistaa.

Silloin kun en ui, otan aurinkoa, tankkaan kylmää pimeää Suomen talvea varten.
 Niin se loma Calabriassa etenee!