Pietarinkirkon hiljaisuus ja tyhjyys - kullan keskellä kirkkaimpana loistaa toivo

Pietarinkirkon aukiolla.
Joka sen televisiosta pääsiäisenä näki, uskova tai ei, ei voinut olla hämmästymättä: paavi Franciscuksen puhe koronakevään keskellä ennen urbi et orbi -pääsiäisrukousta tyhjällä Pietarinkirkon aukiolla. Vesisade vihmoi ja kasteli aukion kiveyksen ja sitä reunustavat pylväsrivistöt ja niiden päällä kohoavat 140 pyhimyksenpatsasta. Taivas oli tummassa pilvessä eikä auringosta ollut tietoakaan kuten ei toivostakaan tuntunut olevan sillä hetkellä. Se kaikki oli äärimmäisen vaikuttavaa.

Katselin noita kuvia pääsiäisenä televiosta minäkin ja muistan että ne toivat lohtua. En ole koskaan tuntenut katolista kirkkoa omakseni eikä paavi edusta minulle Jeesuksen sijaista maan päällä vaan ihmistä jolle on sälytetty ihan liikaa uskonnollista valtaa, mutta tiedän että Jumalamme on yhteinen ja se riittää tuomaan tiettyä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun paavi puhui tyhjällä Pietarinkirkon aukiolla kärsimyksen mysteeristä ja samassa veneessä olemisesta koko ihmiskunta, tunsin että hän puhui ihmisenä ihmisille. Kärsimys on kaikille yhteinen ja koronavirus ja sitä seurannut poikkeustila keväällä on ihmiskunnan historiassa ensimmäinen iso kriisi, joka koskettaa kaikkia samanaikaisesti.

Eilen kävelin tyhjällä Pietarinkirkon aukiolla. En olisi keväällä pääsiäismessua katsellessani ikinä uskonut, että pääsemme tänä vuonna Italiaan, mutta niin vain nyt täällä olemme ja kierrämme Rooman tärkeimpiä turistipaikkoja ihan jo siksi, että niiden näkeminen turisteista tyhjentyneinä on niin outoa ja ihmeellistä, kenties koskaan toistumaton kokemus.

Ja kuten kaikkialla muuallakin Rooman turistikeskustassa tähän mennessä, niin Vatikaanissakin toistui sama tunne: ihmisten vähyys nostaa paikan ja sen rakennukset ja nähtävyydet uudella tavalla esille, etusijalle, niille kuuluvalle paikalle. Oh, kuinka nautinnollista olikaan käyskennellä Pietarinkirkon aukiolla ilman että täytyi koko ajan varoa vastaantulevia, ilman että huomio kiinnittyi selfiestickejä ja aurinkovarjoja kannatteleviin turistiryhmiin, ihmismassoihin ja satoja metrejä pitkänä aukiolla kiemurtelevaan kirkon sisäänpääsyjonoon.

Se kaikki ylimääräinen sälä ja hälinä oli poissa, ja on kuin ajatuksetkin olisivat kulkeneet paremmin ja vapaammin. Tilan tuntu oli huikea, ilmapiiri rauhoittava.





Olemme tähän mennessä järjestelmällisesti vältelleet täällä Italiassa kaikkia sisätiloja, mutta eilen tuli kova kiusaus tämän periaatteen rikkomiseen: sisäänpääsy Pietarinkirkkoon ilman jonoja! Muistoissa ovat kaikki ne kerrat jolloin olemme helteessä jonottaneet aukiolla kymmeniä minuutteja ihmismassojen seassa, hikisinä ja turhautuneina, kirkkoon viimein sisään päästessä jo valmiiksi stressaantuneina - ja sitten ihmispaljous on jatkunut sisällä.

Teimme kompromissin eli päätimme että vain osa perheestä menee sisälle, ihan jo senkin takia että meillä oli Nera mukana ja koirilta on Pietarinkirkkoon pääsy kielletty. Valinta oli helppo: perheen tytöt eli minä ja esikoinen menimme sisään, pojat jäivät aukiolle odottamaan autoleikkeineen.

Kävelimme tytön kanssa lähes pysähtymättä kirkon turvatarkastusporteille, laitoimme maskit kasvoille ja desinfioimme kätemme kuten asiaan kuului. (Maskipakko Pietarikirkossa on ehdoton ja maskittomuudesta huomautetaan heti.) Kiemurtelimme tavallisesti ihmisiä täynnä olevat jonoaidat läpi, kuuntelimme mennessämme aitojen takana messuavaa hurmoksellista kansanjulistajaa joka varoitteli viimeisten aikojen läheisyydestä ja muistutti Jeesuksen Kristuksen armosta, pääsimme läpi niin "siveellisyystarkastuksesta" eli meillä oli polvet ja olkapäät peitossa (paitsi tyttärellä polvet mutta hän onkin lapsi vielä) kuin kuumeenmittauksestakin ja katselimme mennessämme kuinka kaksi naista jäi ulkopuolelle sillä heillä oli minishortsit ja hihattomat paidat päällään.

Mutta tuo keltapaitainenkin (eli tyttäreni) pääsi vaikka hänellä näkyy polvet, toinen naisista yritti. Lei è una bambina, le signore devono coprirsi, vartija vastasi, hän on vasta lapsi, aikuisten täytyy peittää itsensä.

(Lue Pietarinkirkon sisäänpääsysäännöistä vuosien takainen mutta edelleen ajankohtainen postaukseni Siveettömät polvet, synnilliset olkapäät, jossa kerron kuinka 60-vuotias syöpäsairas isäni jätettiin kirkon ulkopuolelle koska hänen shortinsa eivät aivan yltäneet polviin saakka.)

Sisällä Pietarinkirkossa oli upeaa kuten aina ennenkin. Maailman suurin kirkko, mitä muuta voi odottaakaan. Huikeaa avaruutta, kullan kimallusta ja loistoa. Patsaita, maalauksia, taidetta, parasta hienointa ja kalleinta mitä ihmiskäsi voi saada aikaan. Ja silti niin tyhjää. Sama ajatus vaivaa minua aina Pietarikirkossa. Luterilaisena en ymmärrä, mihin kaikkea sitä loistoa ja kimallusta tarvitaan, ei Jumalaa varten ainakaan sillä milloin Jumala on muka kultaa ja kimallusta meiltä ihmisiltä odottanut, ei milloinkaan. Pelkästään rakkautta, ei muuta.

Kun ajat ovat vaikeat ja vaikkapa koronavirus riehuu, niin auttavatko kullatut katot ja kimaltelevat seinät? Lockdownin aikaan jopa kirkkojen ovet olivat kiinni eivätkä ihmiset päässeet messuihin kuten he eivät päässeet mihinkään muuallekaan kotoaan kauppareissuja lukuunottamatta. Kun on todella vaikeaa, mitä hyötyä on hienoista kirkoista, sillä niihin ei välttämättä edes pääse sisälle?

Katsellessani kaikkea sitä kultaa ja kimallusta mieleeni puikahti äkkiä lämmin ajatus: täällä hiljaisessa kirkossa enemmän kuin koskaan ennen loistaa sittenkin kirkkaammin jokin aivan muu: toivo. Olen koronaviruskriisin alusta asti halunnut ajatella että niin on. Kaikki tämä antaa ihmiskunnalle toivoa siitä, että tulevaisuudessa asiat voivat olla paremmin. Että ei palata takaisin siihen vanhaan "normaaliin", johon monet niin kiihkeästi haluaisivat palata. Vaan ollaan matkalla kohti jotakin uutta ja parempaa. 





Mutta kaunista kaikki toki Pietarinkirkossa on, ihmissilmää miellyttävää ja ihmistä varten on kaikki se taidettukin rakentaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Ihminen saattaa olla onnellisempi voidessaan pitää jumalanpalvelusta kultaisen baldakiinin ja kultaisen kupolin alla, se on hassua mutta silti totta.

Tällä kertaa loiston ja kimalluksen sijasta suurin huomio kiinnittyi silti toiseen aistielämykseen: korvien hiljaisuuteen. Meni hetken aikaa ennen kuin tajusin, mikä on nyt erilaista kuin tavallisesti. Ihmisiä oli toki huomattavasti paljon vähemmän kuin normaalisti, mutta jokin muukin, selittämätön, oli toisin.

Ja sitten ymmärsin: oli niin hiljaista! Ei kuulunut sitä suuressa tilassa kaikkialle leviävää, suurten ihmismassojen synnyttämää taustahälyä, joka tavallisesti Pietarinkirkossa on läsnä. Kaikki toki yrittävät puhua kirkossa hiljaa, mutta kun ihmisiä on tarpeeksi paljon, kuiskauksista ja pienistä yskähdyksistäkin syntyy merkittävä desibelimäärä.

Hiljaisuus oli ihastuttavaa. Ihmiset pitivät turvavälejä toisiinsa eikä kukaan yskinyt, näinä aikoina yskijät toivottavasti eivät tule tällaisiin suljettuihin paikkoihin. Hiljaisuus kohosi korkealle kattoon asti ja hiveli korvia, oli ihmeen rauhallista olla. Tällaista täällä pitäisi aina olla, täällä jos missä, ilman ihmismassoja ja sen levotonta auraa.

Michelangelon Pietà-patsas



Ja kuten tähän mennessä niin Colosseumilla kuin muuallakin Rooman turistinähtävyyksissä, tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa nähnyt ne kunnolla ja oikeasti, ollut oikeasti läsnä enkä hukkunut turistilaumoihin ja niiden väistelyyn (toki nyt piti väistellä niitä vähiä ihmisiä jotka paikalla olivat, mutta eri syistä, turvavälisyistä). Huomio ei hajonnut siihen, että joku ryhmä pälpättää vieressä ja toinen takana, että joka paikasta pujahtaa ja puikkelehtii joku ja ihmisten energiat täyttävät jokaisen kolkan ja koko ilman.

Ellei olisi ollut sisätiloissa olemiseen liittyvää epämiellyttävää tunnetta, olisimme viihtyneet sisällä Pietarinkirkossa pidempäänkin. Mutta koska tilanne on mikä on ja maskikin alkoi jonkin ajan kuluttua hiostaa, pujahdimme kirkon läpi melko nopeasti käveltyämme ulkoilmaan. Huomasimme että aurinko oli alkanut pilkahdella vaikka se oli ollut tiiviissä pilvessä koko päivän. Yhytimme loput perheestä aukion keskustasta ja jatkoimme matkaa kohti Castel Sant`Angeloa ja Tiber-joen rantakahvilaa. Vielä olisi aikaa nauttia vähän virkistystä ennen kotimatkaa hikisessä autossa ja illallista auringonlaskun aikaan parvekkeella.




Castel Sant`Angelo eli paavin turvalinnoitus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.