Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Jokin aika sitten kirjoitin tekstin noloimmasta tilanteesta ikinä, johon olen lasten takia joutunut ( se löytyy täältä). Nyt kirjoitan ärsyttävimmästä tilanteesta. Ja tässä ärsytyksessä on vielä se huono puoli, että se tuntuu toistuvan yhä uudelleen.

Nimittäin se, että mitä tahansa lasten kanssa suunnitteletkin, on aina otettava huomioon se seikka, että juuri kun suunnitelma on toteutumaisillaan eli esimerkiksi olette lähdössä kauan odotetulle lomamatkalle tai valmistaudutte superharvinaiseen tapaamiseen kaukana asuvan ystäväperheen kanssa, niin joku saattaa a) oksentaa b) tuupertua kuumeisena sohvanpohjalle c) alkaa valittaa muuten vain kipeää oloa.

Toisin sanoen sairaudet pilaavat kaiken, mitä olette suunnitelleet. Se on aina yhtä turhauttavaa - ja ärsyttävää. On vain jätettävä haikeat hyvästit kaikille aikomuksille, jäätävä kotiin tai peruttava matkat ja vierailut.

Kun lapsi on kipeä, koko maailma hetkeksi pysähtyy ja kaikesta kodin ulkopuolisesta tulee kuin toiseen elämään kuuluvaa. On haettava villahuopa, kuumemittari ja pesuvati käden ulottuville, otettava mukava asento sohvalla, lukemista vierelle ja valmistauduttava pitämään pientä potilasta sylissä tunnista toiseen, ehkäpä koko sen ajan kun aurinko kiertää taivaalla ja siirtää varjoja siihen asti että ne pitenevät ja lopulta sulautuvat illan hämärään.

Olen elänyt hyvin monta tällaista päivää. Lapseni ovat sairastaneet paljon (tätä käsittelen erikseen tekstissä Tautiaika lähestyy - miksi sairastamme niin paljon?)  kukin heistä 3-15 (!) flunssaa vuodessa ja sitten satunnaisia vatsatauteja, rokkoja ja muuta sellaista sekä yksi neuroborrelioosi, sairauksien pitkässä listassa kokonaan oma episodinsa ja sieltä pelottavimmasta päästä.

On ollut paljon päiviä, jolloin elämämme on pysähtynyt ja olemme pysytelleet kodin seinien sisäpuolella lämpimien peittojen alla lepäillen ja hissukseen oleillen. Ne ovat varovaisia päiviä, toisaalta leppeitä kuin kesätuuli sillä ajantaju ja tarve tehdä mitään erityistä katoaa, voidaan hyvällä omallatunnolla olla vain -  mutta koko ajan jossakin reunamilla hiiviskelee huoli, valmiina ottamaan tilaa itselleen heti kun löytää heikkoja kohtia vanhemman luottavaisuudesta sairauden harmittomuuteen ja pian koittavaan paranemiseen. 

Katso nyt, huoli sanoo, katso miten hän on sairaan ja heikon näköinen, tuskin edes hengittääkään kunnolla, oletko varma ettei hänen rintakehässään ole hapensaantivaikeuksista kertovaa painaumaa, kulkeeko henki tukkoisessa nenässä, valuuko räkä hänen nieluunsa ja mitä sitten voikaan tapahtua, hän tukehtuu siihen tai sitten ehkä oksennukseensa.

Kuumekin kohoaa vaan, juurihan lääke annettiin, miten se voi nyt jo nousta, hän on niin väsynytkin koko ajan ja valittaa päänsärkyä, eivätkö nämä juuri ole niitä aivokalvontulehduksen tai muun kuolemantaudin oireita. Ja kokeile nyt uudelleen hänen ihoaan, katso tarkemmin huulia ja limakalvoja, eivätkö ne olekin aivan kuivuneen oloiset, hän on selvästikin oksentanut liikaa. Mitä jos hän yön aikana kuivuu kokonaan - niin voi käydä jos nyt suljet silmäsi ja nukahdat.

Eilen poikien oli tyydyttävä leikkimään ilman odotettua hoitolapsikaveria.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin viiltävää, niin valtavaa, niin pohjatonta, että jo ajatuksen häivähdyskin mistä tahansa joka saattaisi uhata hänen henkeään käy välittömästi kestämättömäksi. Emme voi muuta kuin herkeämättä vahtia sairaan lapsemme unta ja valveillaoloakin, tyynen kuoremme alla valppaana ja valmiina joka hetki toimimaan jos tarve vaatii. Tämä on vanhemmuuden ehdottomasti raskaimpia ja kuormittavimpia tehtäviä, pahempaa kuin kaikki ruuhkavuodet yhteensä. Ilman lapsen sairastelua vanhemmuus olisi kuin leikkiä ja kukkakedoilla juoksentelua vain, näin olen ajatellut jo pitkään, heti sen jälkeen kun esikoisen ensimmäiset kuumetaudit tulivat.

Eikä riitä, että sairauden myötä paikalle hiipii huoli ja pelko, mutta myös kaikenlaisia peruuntumisia taudit vielä aiheuttavat. Niitä jotka ärsyttävät, koska niin pitkään ja hartaasti on jotakin odotettu ja suunniteltu.

Kaikkein pahimpia tältä kannalta katsottuna ovat vatsataudit. Ne ovat sairauksista kaikkein kammotuimpia, ja niiden aiheuttamaan välittömään välttelyreaktioon ei yllä mikään toinen tauti. Kun lapsiperheen vanhempi kuulee, että jossakin tai jonkun luona on oksennettu, ei häntä saa sinne mikään mahti maailmassa. Onko lapsellani vähän kuumetta ja nuhaa, eipä tuo haittaa, tavataan silti ja kyläillään! Mutta oksentaako hän? Silloin luoksenne ei tule kukaan eikä teitä haluta minnekään. Niin se vain menee.



Eilen aamulla valmistauduimme ottamaan vastaan harvinaisen vieraan, kaukana asuvan hyvän ystäväni lapsen, jonka oli määrä tulla meille muutamaksi tunniksi hoitoon. Ja kun ystävä ehtisi asioiltaan, koittaisi meidän äitien oma hetki kahvikupin ääressä ja hyvässä seurassa. Vihdoinkin nähtäisiin ja juteltaisiin kaikesta maan ja taivaan välillä kuten aina, pitkästä aikaa, harvinainen hetki joka toistuu ehkä vain kerran vuodessa tai hyvänä vuotena kaksi.

Juuri oli käyty hakemassa kaupasta pannariainekset vieraita varten ja lapset ryhtyneet odottamaan leikkikaveria kylään, äiti vieläkö on pitkä aika, ei enää, vielä puoli tuntia kun jaksatte odottaa niin sitten hän tulee.

Mutta tulikin viesti ystävältä: lapsi oli alkanut oksentaa. Se oli kuin märkä siivousrätti päin kasvoja. Hetkellinen ajatusten kasaaminen ja tilanteentarkistus, jossa järki ja tunne taistelivat keskenään. Viimeksi mainittu olisi halunnut antaa piut paut oksennuksille ja jatkaa siitä mitä oli aiottukin, mutta nopeasti järkevä puoleni nousi hallitsevaksi: minulla on kolme lasta ja syyslomasuunnitelmat valmiina odottamassa alkamistaan heti huomenna, olisi puolihulluutta ottaa nyt riskiä minkään sortin vatsataudista, lievästäkään.

Toisin sanoen toimin niin kuin kaikki muutkin vanhemmat aina toimivat: antauduin silmittömälle vatsatautipelolleni. Niin peruuntui kaikki: lapsi ei tullut meille hoitoon eikä äiti kahville, pannari jäi tekemättä ja leikit leikkimättä. Tilalle tuli masentava olo ja paha mieli siitä, että olin jättänyt ystävän pulaan lapsenhoitoasiassa oman tyhmän pelkoni vuoksi. Vaikka tietenkin ystävä ymmärsi, hän olisi varmaan toiminut sijassani ihan samalla tavalla, mutta huonon mielen se silti jätti. Olisin halunnut olla valmis hoitamaan vatsatautiuhkista huolimatta, tai kaikkein mieluiten olisin halunnut ajatella koko oksentamisen pois, kuin sitä ei olisi ollutkaan. 


Mutta se ei onnistunut. Taas kerran olimme ärsyttävässä tilanteessa jossa lapsen sairastelu sotki suunnitelmat. Mikä on todennäköisyys, että lapsi oksentaa juuri sinä aamuna, kun kaikki järjestelyt on tehty? Jo viikkoja sitten sovittiin päivä, ystäväni on ottanut töistä lomaa ja matkustanut vaivalloisesti puoli Suomea Helsinkiin, hänellä oli asioita sovittuna tänne eiliseksi ja lapsen oli määrä tulla meille siksi aikaa hoitoon. Hän olisi voinut oksentaa minä tahansa muuna aamuna, mutta silti se tapahtui juuri eilen.

Mystistä. Joskus tuntuu, että eivät nämä ihan sattumia voi olla. Niin monta kertaa ennenkin on sairaus iskenyt juuri kun käsillä on jotakin erityistä. Kuten matka, yleensä juuri matka. Kuume nousee edellisenä iltana, lakanat värjäytyvät yöllä oksennukseen. Miten lapset osaavatkin?


PAROLA DEL GIORNO: ammalarsi = sairastua Quando il tuo bambino si ammala, devi dire addio a tutti i piani che hai fatto per la giornata. = Kun lapsesi sairastuu, sinun täytyy sanoa hyvästit päivän kaikille suunnitelmille.



Kommentit

  1. Joo, joskus on kyllä aika "hyviä" osumia näköjään. Meillä ei oo ollut muita kuin se blogipäivä. Siitäkin oltiin sovittu ystävän kanssa jo varmaan kuukausi ennen, että hoitaa meidän lapsia sen aikaa että mies ehtii töistä kotiin. Vaan tietenkin juuri se päivä sitten.
    Muuten meillä onneks tosi harvoin sairastellaan, en tiedä onko kaksivuotias ollut kertaakaan kipeänä, neljävuotias on ollut muutaman kerran kipeänä. Plus vesirokot molemmilla. Siinä ne. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, saat olla onnellinen tuosta vähäisestä sairastelusta, se on kyllä huippujuttu! Onneksi meilläkin pikku hiljaa alkaa (ehkä) vähenemään päin olla, koska infektioherkin esikoinen on jo sen ikäinen että ei ihan joka altistumisesta sairastukaan.

      Poista
  2. Meillä lapset sairastavat yleensä aika vähän, mutta ne harvat kerrat osuvat yleensä aina kahteen hetkeen:
    joko ollaan suunniteltu jotain kivaa (matka, juhlat tmv)
    tai mies on työmatkalla ja minä kannan hoitovastuun yksin.

    Mä en viitsi enää edes järjestää mitään aikuisten juhlia, koska ne pitäisi kuitenkin perua, kun lapsi/lapset sairastuu eikä niitä saa mihinkään hoitoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tää kuulostaa niin tyypilliseltä! Yksi mun kaveri sanoi, että kun energiat lähtee liikkeelle, niin sitten ne lähtee hyvässä ja pahassa, eli mitä odotumpi ja kivempi asia, sitä suurempi on myös myös paska-aalto joka sitä edeltää tai seuraa... =D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa