Mikä häpeä! Noloin tilanne, johon lasten takia olen joutunut

Alastomuuden tunne on tilannesidonnaista.
Rannalla vähissäkään vaatteissa ei nolota. 
Tiedätkö sen häpeäunen, jossa yhtäkkiä huomaa olevansa väkijoukossa ilman vaatteita? Ja miten ihanalta tuntuu herätä: se olikin vain unta.

Minä tiedän miltä se tuntuu ihan oikeassa maailmassa. Ai miltäkö? No ihan kauhean nololta! Ihan, no, painajaismaiselta.

Niin nololta, että eilen piilouduin koko päiväksi kotiin, kun muu perhe lähti korttelipäivän viettoon kirjaston kulmille. Siellä nimittäin sen kohtasin, suurimman häpeäni, edellisillä korttelipäivillä.

Kirjaston ja urheilukentän kulmat olivat täynnä väkeä, kuten aina korttelipäivänä. Ilma oli kaunis ja lämmin, makkaraa paistettiin, puoluekojuilla jaettiin ilmapalloja ja orkesteri soi. Koko naapurusto ja lähialueiden väki oli liikkeellä, siltä ainakin tuntui kun yritimme luovia eteenpäin kirpputoripöytien editse ja kaiken paikalla olevan porukan lävitse kohti paloasemaa, kohti häpeäni hetkeä.

Siskoni lapsineen oli mukana, samoin sillä hetkellä huonotuulinen keskimmäiseni, joka oli halunnut ottaa pyörän mukaan tapahtumaan vaikka olin varoittanut väentungoksesta. Lasta kiukutti, ettei hän mahtunut pyöräilemään vaan joutui taluttamaan pyörää.

Hän roikkui lahkeessani kaiken aikaa ja marisi asiasta, hermoni olivat jo hyvän aikaa olleet kireällä mutta yleisen hyväntuulisuuden vuoksi hillitsin itseni komentamasta poikaa. Nautin vain siitä, että tunnelma oli tänä yhtenä päivänä vuodessa kuin Italiassa, tällaista anoppilani korttelissa oli monesti ihan tavallisinakin ruuhka-aikoina arkipäivisin ja varsinkin keskiviikon markkinapäivänä.

Enpä arvannut, mihin katastrofiin se kaikki vielä päätyisi. Ainekset olivat jo siinä läsnä: kiukutteleva lapsi, lahkeeseen tarrautuva käsi, housunkankaaseen hankaava pyörän ohjaustanko, kun poika vähän väliä heitteli pyörää minun kannettavakseni. En suostunut kantamaan, taluta itse vaan kun halusit mukaan ottaa, ärsytti pojan omapäisyys kun olin nimenomaan kehottanut jättämään pyörän kotiin.

Ja sitten se tapahtui.

Poika kiukutteli ja raivosi, nyki housunlahjettani ja oli olevinaan vaikeuksissa pyöränsä talutuksen kanssa. Lopulta hän oikeasti kompastui pyöräänsä, tanko iskeytyi sääreeni ja poika tarrautui horjahtaessaan jalkaani, sai vaivoin pidettyä tasapainonsa, mutta -  siinä hässäkässä hän tuli vetäneeksi housuni nilkkoihin asti alas.

Ne olivat ohuet kesähousut, vyötäröltä elastiset ja numeroa liian suuret mutta pysyivät ylhäällä keveytensä ansiosta. Ei tarvittu kuin pieni vetäisy, ja ne seurasivat mukana.

Sinä päivänä ylläni oli pahaksi onneksi lyhyt t-paita ja jalassani sellaiset alushousut, jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan. Kaikki näkyi.

Seisoin siis siinä ilman housujani ja vaikka hetki oli objektiiviseti arvioituna lyhyt, käteni eivät siltikään saaneet housuja ylös yhtä nopeasti kuin häpeäni olisi halunnut. Tuntui, että olisin halvaantunut minuutiksi, ympärillä filmi olisi käännetty hidastukselle ja käteni olisivat jähmettyneet paikoilleen kykenemättä tekemään mitään. Ja kaikki tuijottivat. Aivan kuin painajaisunessa.

Pahaksi onneksi tilanne ei ollut unta mutta se hyvä puoli siinä oli, että käteni kuitenkin toimivat suhteellisen nopeasti. Riuhtaisin housut kainaloihin asti ylös, tulin kasvoiltani varmasti tulipunaiseksi ja lähdin saman tien painelemaan kotiin hirvittävän häpeän kuohuessa sisälläni. En uskaltanut vilkaista mihinkään tai kehenkään, en arvailla kuinka moni oli nähnyt, kuka tuttu, kuka tuntematon, enkä varsinkaan halunnut ajatella mitä poikani ajatteli siitä että jätin hänet siihen kuin häntä ei olisikaan.

Tietenkin siskoni oli siinä ja onneksi olikin, sillä tarpeeni päästä tilanteesta heti pois ja kotiin oli niin voimakas, että en tiedä miten olisi kiukuttelevan ja vastustelevan pojan pyörineen saanut paikalta pois herättämättä enää yhtään enempää huomiota. Olisinko edes halunnut häntä mukaani, kun olin niin vihainen hänen kiukuttelunsa seuraamuksesta.

Kiiruhdin kotiin ja ajattelin, että en koskaan enää poistuisi sieltä. Enkä ainakaan näyttäytyisi kotikorttelissani. Lähikauppa ja -kirjasto, hyvästi teille, tästä lähtien asioisin muilla mailla.



Onhan noita noloja tilanteita ollut elämässäni ennenkin. Esimerkiksi silloin, kun kuudennella tai seitsemännellä luokalla lauloin koulun keväjuhlissa duettona Katri Helenan Kuudenikäisen - ilman minkäänlaista lauluääntä! En halunnut soittaa kitaraa koska en osannut, enkä ymmärtänyt että sinnehän olisin solahtanut muiden rämpyttelijöiden joukkoon ja voinut vaikka esittää rämpytteleväni mukana minäkin, mutta tunnollisena tyttönä luulin, että kitaraa pitäisi oikeasti osata soittaa. Jostakin syystä luulin, että laulaa osaisin. Koulutoverini muistavat varmasti vieläkin sen, kuinka he joutuivat pitelemään korviaan lauluni aikana. Dueton toisen osapuolen, oikeasti laulaa osaavan ääni hukkui täysin oman sydänveritulkintani alle.

Tai kun lukiossa pidin tohkeissani maantiedontunnilla esitelmää ilmastonmuutoksen vaikutuksista, tai kasvihuoneilmiöksihän sitä vielä silloin kutsuttiin, ja loppukaneetiksi ajattelin vähän improvisoida paperin ulkopuolelta ja kerroin dramaattisista vaikutuksista, joita merenpinnan nousu saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa. Tuhansittain, ehkä miljoonittain ihmisiä voi kuolla, kun merenpinta nousee, ajatelkaa miten hirveää!

Tajusin ajatusharhani vasta sitten, kun hikarioppilas eturivistä nosti kätensä ja opettajan luvalla kommentoi, että eihän sieltä nyt mikään tsunami nouse vaan merenpinnan nousu mitataan milleissä ja senteissä vuodessa. Alta ehtii kyllä pois. Onneksi esitelmä oli jo ohi, sillä häpeältäni en olisi saanut enää sanaa suustani.

Näissä nolouksissa olin kuitenkin paljaana vain sisimmältäni, mutta vaatteet sentään olivat päällä. Alastomana ihminen on kaikkein paljaimmillaan ja häpeän tunne kaikkein suurin. Ja vaikka mieli tekisi, jotta tekstin pituus ei liikaa veny en lähde nyt pohdiskelemaan sitä miksi näin on eli miksi niin pohjattomasti häpeämme alastomuutta, paitsi uimarannalla (Ja Eeva poimi omenan ja syötti Aatamille, ja sitten he huomasivat alastomuutensa ja verhosivat sen...), totean vain että näin on.
Kaikille ihmisille yhteinen painajaisunityyppi on juuri alastomuusuni, aihe jota olen käsitellyt toisaalla blogissa eli tekstissä. Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?



Housunputoamisepisodin jälkeen ajattelin heti ja ajattelen edelleen, että se hetki oli kaikkein noloin tilanne, johon olen lasten takia joutunut. Ehkä noloin koko elämässäni, jos mitataan nolouden määrää väkijoukon edessä. En tiedä moniko loppujen lopuksi näki pakarani ja häpeäni hetken, mutta jos noin lonkalta heittää, niin varmaan kuitenkin ainakin useampi kuin neljä tai viisi, kun ottaa huomioon väen määrän.

Tilanne housut kintuissa meni nopeasti ohi ja niistäkin jotka sattuivat juuri silloin meihin katsomaan, eivät varmaankaan kaikki edes tajunneet mitä tapahtui. Mutta omasta näkökulmasta katsottuna tällaiset lohdutukset eivät helpottaneet yhtään. Yksikin joka oli nähnyt, oli liikaa!

Sekään ei lohduttanut, että tätä nykyä pakaraa näkyy ihan tavallisella uimarannalla ja jopa uimahalleissa niin paljon että pahaa tekee, kun string-malliset bikinit ovat tulleet muotiin kaikenmallisille ja -kokoisille naisille. Itse en kuulu tämän muodin ystäviin, sillä olen sitä mieltä, että olkoon pakarat kuinka treenatut ja täyteläiset tahansa, niitä ei ole kiva esitellä uimarannalla. En halua nähdä pakaroita uimarannalla!

Enkä kyllä halua omiakaan pakaroita näyttää, en uimarannalla enkä varsinkaan uimarannan ulkopuolella...

Pitkään välttelin ihan oikeasti lähikauppaa ja muita lähiseutuja, lähdin lenkillekin jonnekin kauemmas ja kuvittelin, että jos täytyikin pakon edessä kävellä naapurustossa vaikkapa juna-asemalle mentäessä, niin joka ikkunasta joku seurasi: ai tuolla on se jolta meni housut kinttuihin!

Joku toinen olisi voinut ottaa tilanteen kevyemmin ja pelkästään nauraa sille, ja nyt vuoden päästä osaan jo minäkin. Mutta pitkään aikaan en naurattanut. Asiaan sekoittui muutakin kuin pelkkää häpeää omasta "paljastumisesta" ja alastomana olosta väkijoukossa, olin vihainen myös lapselleni joka kiukuttelullaan oli aiheuttanut moisen nolouden äidilleen.

Mutta en voinut häntä syyttääkään, lapsi raukka ei ollut itse edes tajunnut aiheuttamaansa eikä ymmärtänyt mihin äidille tuli niin kiire. Eihän neljävuotiaasta sitä paitsi edes ole yhtään noloa, jos housut tippuvat. Sellaista saattaa käydä lapsille ihan yhtenään, ainakin silloin jos äiti pukee liian isot housut lapsen päälle. Sitten housut vain nostetaan ylös ja jatketaan matkaa, that`s it. 

Pidin siis mölyt mahassani mutta koska lapsella oli muutenkin kova kiukutteluvaihe päällä, tunne housuhäpeästä sekoittui muihin kielteisiin tunteisiin lastani kohtaan enkä voinut välttyä ajattelemasta: noin hankala hän on, vielä tällaisenkin häpeän äidilleen aiheuttaa huonolla käytöksellään, ja vaikka minä olen hänen äitinsä en saa häntä käyttäytymään paremmin enkä osaa hoitaa tilanteita niin, etteivät ne pääse eskaloitumaan pakaranpaljasteluiksi.

Eli olen epäonnistunut äitinä. Tuttu ajatuskulku johti tuttuun johtopäätökseen; syyttävä sormi kääntyi tuttuun suuntaan. Me äidit olemme itseruoskinnan maailmanmestareita, aihe josta olen kirjoittanut keväällä postauksen Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi.

Sain tehdä todella töitä, että pystyin unohtamaan episodin ja lakata olemasta siitä lapselle sisälläni vihainen. Nyt kun ajattelen, niin olisin voinut ottaa tilanteen alun perinkin kevyemmin. Jopa äärimustasukkainen mieheni suhtautui siihen huumorilla. Hänhän ei ollut paikalla näkemässä, mutta sanoi että olisipa ollut, kyllä hän minun kauniita pakaroitani mielellään olisi siinäkin tilanteessa katsellut.

Etkö ole mustasukkainen, että moni muu kyllä näki, kysyin häneltä. No, vähän. Mutta vain vähän. Ja sitten häntä vain nauratti.

Minua ei naurattanut pitkään aikaan. Ja sen verran kipeä asia on vieläkin, että eilen jäin kotiin kun muu perhe vietti hauskan päivän korttelijuhlassa. Ei minullakaan kyllä hassumpaa ollut: istuin terassilla auringonpaisteessa ja tietysti kirjoitin tai luin koko ajan. Ja lopuksi lähdin pitkälle juoksulenkille.



Viikonlopusta tuli siis todellinen lapsivapaa viikonloppu, kun kahden "vapaaillan" jälkeen (ks. edellinen postaus Yksin elokuvissa: Tolkien. Elokuva ystävyydestä, poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja jokaisen äidin pahimmasta painajaisesta  ) oli vielä puoli sunnuntaita omissa oloissani. Siitäkö lie johtuu, että olen tänä maanantaina täynnä uutta energiaa. Lapsetkin sitä antavat, mutta totuuden nimessä myös ottavat, ja kotiäidin tärkein tehtävä on välillä ladata akkuja yksinäisyydessä ja ilman lapsia. Vasta sitten voi olla parempi, riittävän hyvä äiti.

Olen myönteisellä mielellä lähestulkoon kaikkea kohtaan, joka liittyy elämääni, niihin vaikeimpiinkin kysymyksiin. Olen innostunut blogini uusista tuulista ja tunteesta, että kirjoittamisessani olen koko ajan mennyt eteenpäin ja kohti tavoitteitani.

Niin se elämä menee. En olisi esimerkiksi noina häpeäni hetkinä uskonut, että jonakin päivänä kerron niistä julkisesti blogissani. Tai että minulla ylipäätään on blogi. Että ylipäätään uskallan kirjoittaa mitään julkisesti. Että joku voisi pitää teksteistäni, jaksaa lukea ajatuksiani ja kilometrin pituisia kirjoituksiani. Ja että kirjoittaminen voisi jonain päivänä olla ammattini.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille, toivottavasti se on yhtä aurinkoinen ja valoisa kuin tämä maanantaiaamu Helsingissä!

PAROLA DEL GIORNO: vergogna (f) = häpeä Che vergogna! = Mikä häpeä!




Kommentit

  1. Omat lapsukaiset ovat nyt jo aikuisia, mutta pienenä varsinkin vanhempi aiheutti usein noloja tilanteita ihan vaan sen takia, kun oli niin puhelias ja superystävällinen. Esimerkiksi kerran olimme kävelyllä kolmistaan, pikkuveli vaunuissa ja tämä suupaltti 5- vuotias isoveli kävellen. Hänellä oli tapana jutella ja höpötellä joka ikiselle vastaantulijalle. Kerran hän toikaisi eräälle miehelle " Haluatko lähteä meille? Meijän äiti kyllä keittää sulle kahvit" . Miehen ilme oli aikamoinen. Varmaan meinasi, että siinä joku epätoivoinen sinkkuäiti yrittää metsästää miestä muksun avulla :-) Siinä sitten nolona selittelin, että eiköhän jatketa vaan matkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kuinka naurattaa tässä itsekseni kun luen tuon sinun poikasi tokaisun! Voin kuvitella, että nolotti... Lapset on kyllä ihania mutta superarvaamattomia puheissaan ja teoissaan! =D Mulla tuli tuosta mieleen, että meidän lapset vieläkin välillä aiheuttaa pitkiä katseita mun suuntaan kun ehdottavat minulle. "Äiti, mentäiskö taas baariin?" Baari tarkoittaa tietysti heille il bar, kahvilaa, mutta eivät millään meinaa oppia että suomeksi baari on ihan toisenlainen paikka...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet