Toppatakkikelejä kohti - arrivederci Roma!

Tummat pilvet Rooman yllä
Roomassa on sataa ripotellut koko päivän, ja 30 asteen helteiden jälkeen ilmanala tuntuu totta tosiaan kylmältä. Silti hiukan huvitti nähdä kaduilla toppatakkiin ja kaulahuiviin pukeutuneita italialaisia, kun itse selvisin lähikauppareissusta mainiosti pitkillä housuilla ja t-paidalla. Tarkistus lämpömittariin varmisti asian: +21 ei tosiaankaan ole vielä toppatakkikeli ainakaan meille suomalaisille.

Kyseessä lienee tottumus, mutta vaikea sitä on silti ymmärtää. Appenikin lähti aamuiselle lehden-ja leivänhakureissulleen kauluspaidassa, villaliivissä ja päällystakissa, ja anoppi tunki uloslähtiessäni puoliväkisin villapaitoja laukkuuni kevyestä pukeutumisestani kauhistuneena.

Parvekkeen ovet ovat muuttuneet suorastaan vaarallisiksi kapineiksi:

auki jäädessään nehän päästävät sisään tuota inhaa, kylmää, vilustuttavaa ja kaikin puolin huonoa ilmaa, joka kaiken lisäksi on sateen jäljiltä luihin ja ytimiin pureutuvan kosteaa. Anoppini ei näinä päivinä muuta teekään, kuin varmistaa, että ovet ja ikkunat pysyvät visusti kiinni, varsinkin kun sisällä potee sitkeää kuumetautiaan kaksivuotias lapsenlapsi.

Onhan kylmän välttäminen toki tärkeää, mutta näillä keleillä kylmää kärsivät eivät tiedä tai muista oikeasta kylmästä mitään. Siitä, joka puskee vastaan, kun avaa oven - 25 pakkasilla tai parissa pakkasasteessa, tuulessa ja räntäsateessa. Oikeasti kylmää on myös täällä Roomassa talvikuukausina, jolloin kosteankylmä kymmenen asteen kieppeillä pyörivä lämpötila saa hytisemään, vaikka kuinka laittaisi toppatakkia korville. Pahinta roomalaisessa talvikylmyydessä on se, että se ei lopu sisätiloissakaan. Yksinkertaiset ikkunat vetävät joka kulmasta ja kiviseinät hohkaavat kylmyyttä. Päivisin saa pitää villatakkia jos toistakin päällä, ja yöllä kuumavesipullo ja lämmitettävä patja ovat kova sana. 

Suomen loputtomalta tuntuvassa syksyssä ja talvessa on se hyvä puoli, että ainakin sisällä on mukava ja lämmin, ja pahimpia vilunväristyksiä varten on olemassa sauna. Jotain lohtua sentään sen ajatuksen keskellä, että huomenna alkaa matkamme kohti oikeita toppatakkikelejä eli koti-Suomea. Mukavahan kotiin toki on palata, mutta syyskuun puoliväli ei ole paluulle kaikkein otollisimpia aikoja: kesäkeleistä hyvään vauhtiin päässeeseen syksyyn hyppääminen tuo jälleen kerran mieleen sen ajatuksen, että mitä kummaa me siellä Pohjolan perukoilla asumme, emmekä täällä (lähes)ikuisen auringon maassa.

Sillä vaikka kylmiä päiviä Italiassakin talvella riittää, vastapainona on aina edes jonkin verran lämmittävä aurinko. Siinä missä Suomessa on joulu-helmikuussa täysin mahdotonta löytää lämpöä, Italiassa lämmin ilmavirtaus on mahdollinen milloin vain, eikä koskaan tiedä, saapuuko se jouluaattona, helmikuun alkupäivinä vai molempina, vai monta kertaa siinä välissä.

Suomen ja Italian sääolojen vertailun pyörittelyä voisi jatkaa loputtomiin. Onneksi sää ja ilmasto on vain yksi osa-alue, joka ihmisen tyytyväisyyteen olotilaansa ja kotipaikkaansa vaikuttaa.

Yksi asia on varma: sekä helteessä että kylmässä on molemmissa hyvät ja huonot puolensa, ja mikäpä sen erinomaisempaa, että on mahdollisuus kokea vuorotellen molempia. Ainaiseen kuumaan ja ikuiseen kylmään kyllästyisi ajan myötä molempiin.

Juoksulenkin tekoon tämänpäiväinen Rooman sää oli mitä erinomaisin. Kesken lenkin tosin aurinko tuli jälleen esiin, ja sitten taas hikoiltiin.Viileä sää oli houkutellut monia muitakin lenkkeilijöitä tien varteen, mutta minä olin ainoa, joka juoksi kesävaatteissa eli lyhythihaisissa. Tyypillinen juoksuvarustus oli shortsit tai pohjepituiset housut sekä pitkähihainen tuulitakki, huppari tai freece, yksi juoksupipokin tuli vastaan.

Sateesta huolimatta raittiista ilmasta ei ollut tietoakaan. Päinvastoin nenään tunki jos minkälaista sateen nostattamaa hajua, eikä suurin osa niistä ollut kovinkaan mieltäylentäviä. Tuntui kuin kesän asfaltilla kuivuneet koirankakat olisivat yhtä aikaa heränneet eloon ja yhdessä roskasäiliöiden sivuun heitettyjen jätteiden kanssa alkaneet levittää aromejaan ympäristöön. Mukaan sekoittui vielä väkevää savun hajua, joka jostain syystä aina sateella tuntuu ilmassa täällä Roomassa.

Jälleen yksi syy, miksi odottaa kotiinpaluuta: kirpeänraikkaat syksyiset juoksuilmat. Helteiset paljasjalkalenkit rantahiekassa olivat mukavaa eksotiikkaa, mutta kyllä oikean juoksemisen makuun pääsee vasta, kun olosuhteet ovat hieman kylmemmät.

Rooma on silti aina Rooma, ja loma aina loma!  Maisemia Apuliasta:


Turkoosinsininen meri!

Peschicin kaupunkia


Ja Roomasta:

Espanjalaiset portaat

Iltakävelyllä Trasteveressä


Ja lopuksi lautasellinen huippuhyvää apulialaista pastaa, orecchiette alla pugliese, muistutuksena kaikista niistä makuelämyksistä, joita tämäkin Italian-reissu on tarjonnut:


Huomenna suunta kohti Suomea, ensin Trentinoa, sitten Rothenburgia ja Travemündea. Ensimmäisellä etapilla ruoan voi odottaa olevan ensiluokkaista, Saksaan mennessä voikin sitten olla jo toinen ääni kellossa. Tulevia makuelämyksiä odotellen, buona notte ja arrivedeci Roma!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Kaksikulttuurisesti yhdessä, onnellisesti Suomessa

Katja Kärki: Jumalan huone. Heikot, vahvat naiset synnin ja sallitun puristuksessa

Minulla on kolme pientä lasta ja luen yli sata kirjaa vuodessa. Miten sen teen?