Una giornata in Italia - päivä Italiassa: Principina a Mare

 Havahtuminen unesta hereille pitää sisällään välitilan, jossa ei ole kumpaakaan, ei unessa eikä hereillä.  Siihen välitilaan haluaisi jäädä, etenkin jos on kesken on uni josta ei haluaisi luopua, tai edessä herääminen josta ei niin välittäisi: pimeää, kylmää, velvollisuuksia.

Missä olen, mistä itseni löydän? En ainakaan kotona, en siinä maisemassa johon yleensä joka aamu herään. Tämä huone on hämärä, täynnä tummanpunaista valoa jonka viininpunaiset läpikuultavat verhot päästävät lävitseen, sen mikä suljetuista ikkunaluukuista ja niiden kapeista valoaukoista sisään tulvii.

Se tajuntaa venyttävä, jonnekin matkalla olo tai jostakin pois matkustamisen tahmea, epätodellinen olo, jonka joku on sanonut muistuttavan kuoleman hetkeä eli sitä, kun tajunta alkaa liukua pois tästä maailmasta, kestää tänään minulla pitkään. Tietoisuus tuntuu vetävän loputtomiin köyttä siitä, herätäkö vai liukua takaisin unen maailmaan, sinne jonnekin suloiseen tiedottomuuteen.

Nyt muistan missä olen. Ajoimme tänne edellisenä päivänä, päätimme aamulla lähteä ja varasimme huoneen siltä istumalta. Päähänpisto jollaisia voi tehdä vain lomalla ja joiden yhtäkkisyys on juuri sitä mitä vanhenevat, rutiineihin jumahtamaisillaan olevat aivosolut tarvitsevat. 


Hiki puskee iholle; siihen ehkä olen herännyt. Peiton virkaa toimittava lakana on lattialla, ilman lakanaa nukkuu lapsenikin, hän joka on vieressäni vielä sikeässä unessa. Tuoksuu unelle, lämmölle, vielä lämpimämmälle päivälle joka on tulossa, päivälle jonka suurin huolenaihe on miettiä, mennäänkö ensin rannalle ja sitten uima-altaalle vai toisinpäin. 

Hipsin ikkunaan, raotan varovasti verhoa jotta näen ikkunaluukkujen välistä vähän paremmin ulos. Ainoa mitä onnistun näkemään, on sinistä taivasta ja vähän vihreää, paljon auringonpaistetta. Ulkona odottaa hyvä päivä.

Viereisestä huoneesta kuuluu vuodesohvan narinaa, sitten kevyttä kolistelua, veden valumista: espressonkeittopuuhia. Koiran tassujen rapinaa lattiaan, pidäteltyä riemua ja vastustamattomasti esiin pyrkivää ilovinkunaa, jota isännän herääminen koirassa aiheuttaa.

Ulko-ovi aukeaa naristen sekin, se täytyisi ehdottomasti öljytä jos asuisimme tällä pidempään, ajattelen samoin kuin ajattelin edellisenä iltana, kun mies kävi yömyöhään koiran kanssa kävelyllä.

Narinan myötä aamukahvinkeittäjä siirtyy ulos nautiskelemaan kahvistaan. Siellä hänet tapaan terassilta istumasta, kun kävelen keittiön ja levitetyn vuodesohvan ohi pihalle minäkin. Lämpö humahtaa vastaan, vaikka kello on tuskin kahdeksaa. 


Vaihdamme miehen kanssa hyvät huomenet, naureskelemme sille että nukuimme taas kerran erillämme kuin pahasti väljähtyneessä parisuhteessa konsanaan. Onneton yritys mahtua helteisessä ilmanalassa parivuoteeseen kuusivuotiaan kuopuksen kanssa kylki kyljessä nukkuen päättyi siihen, että jonkun oli suostuttava menemään natisevalle sohvalle - tietenkin se osa lankesi miehelle.

Olemme jo tottuneet siihen. Kun perheessä on enemmän kuin kaksi lasta, kaikki muuttuu kun lähdetään hotelleihin tai loma-asuntoihin nukkumaan. Kunnollisia sänkyjä on aina neljälle, mutta viides saa tyytyä ohutpatjaiseen vuodesohvaan - ellei sitten ole otettava kahta huonetta.

Nyt juomme aamukahveja kahdestaan, koira haistelee aamukasteesta märkää ruohikkoa, nostaa kuononsa ilmaan, nuuskuttelee tuulen tuoksuja, kunnes katsoo viisaammaksi käydä pitkäkseen terassin kynnykselle.

Miten olemmekin päätyneet tänne, sitä emme jaksa nyt muistella, mutta nyt paikka on meidän kotimme vähän aikaa. Keittiön ikkunasta näkyy vihreää ruohoa, oliivipuita, mangoliapensaita, jossakin niiden takana ruohokentän takana pilkottelee uima-altaan sininen. 

Lasken tyhjän espressokupin terassin pöydälle, se ei ole varsinainen aamukahvini vaan pelkkä kofeiinihörppy, oikea aamukahvi eli cappuccino odottaa jossakin mutta en vielä tiedä missä.

Siirrän pyykinkuivaustelineen seinustalta varjosta auringonpaisteeseen; sille ripustetut pyyhkeet ja uimapuvut tuntuvat yön aikana muuttuneen vain märemmiksi sen sijaan että olisivat kuivuneet. Ehtivätkö ne kuivua edes vähän, ennen kuin ne kohta pakataan uudestaan rantakassiin, eivät varmaankaan mutta onko sillä väliäkään, kun kastuvat pian vedessä kumminkin ja pyyhkeet heti kun niihin uimisen jälkeen kääriydytään. 

Kaskaat eivät tähän aikaan vuorokaudesta siritä, linnutkaan eivät oikein vielä laula, mutta jostakin talon takaa, sieltä mihin ruohikkoalue loppuu ja pensaikko alkaa, kantautuu virtaavan veden ääntä, jonka kuulimme jo edellisenä iltana illastaessamme terassilla auringon laskiessa ja punaisen täysikuun noustessa taivaalle mollottamaan. Silloin solinaan sekoittui ja sen lähes peitti kaskaiden raskas ja läpitunkeva siritys, mutta nyt aamun äänimaisema on yhtä kirkas kuin taivaskin, ja vesi suorastaan pauhuu.


Veden ääni on ainoa ääni joka korviin kantautuu, ja se on ihmeellistä monen päivän Rooman-hälinän, lentokoneiden jylyn, moottoripyörien pärinän, kaikenlaisen liikenteen melun ja ihmisten aiheuttaman hälyn jälkeen. Voisin jäädä tähän hetkeen pysyvästi, se tunne mikä joissakin tietyissä paikoissa ja hetkissä aina minut valtaa, on valloillaan vahvempana kuin aikoihin. Mitä nopeammin aika tuntuu kuluvan, mitä vikkelämmin vuodet vaihtuvat, sitä ankarampana tuntuu ajan pysähtymisen kaipuu - mikä tietenkin tarkoittaa sen hidastumisen toivomista.

Mutta eihän se onnistu, ei pysäyttäminen eikä hidastaminen, mihinkään hetkeen ei voi koskaan jäädä koska se tarkoittaisi lopullista pysähtymistä ja kuolemaa. Hetki menee ohi yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin hetket, kuopuksen unenpöpperöinen pää ilmestyy ovenraosta ja pian esikoinenkin herää, avaa television josta tulee naisten jalkapallon MM-kisojen tärkeä ottelu, jääkaapista otetaan aamiaistarvikkeita, keskimmäinen saa itsensä sängystä ylös viimein hänkin, ovia avataan ja suljetaan, kaikki on taas täynnä ääntä ja elämää. 

Aamun miellyttävästä lämmöstä on siirrytty jo aamupäivän kuumemmalle puolelle, kun ahtaudumme autoon ja ajamme muutaman kilometrin matkan rannalle. Hiekka ei silti vielä ole kuumaa, paljain varpain kävely onnistuu helposti ja meri väreilee sinisenä edessämme, koko ajan lähempänä. Levitämme pyyhkeet hiekkaan, mies pystyttää aurinkovarjon ja sen jälkeen viimein saan aamucappuccinoni rantakahvilassa.



Sen jälkeen pistän pyyhkeelle pitkäkseni. Mies ja lapset juoksevat jo veteen, minäkin kohta, mutta ensin minun täytyy vähän ajatella sitä, että todella olen nyt tässä ja että on tämä hetki jota syksyn ja talven pimeydessä kaivataan ja muistellaan. Näen ja kuulen lasten riemun vedessä, auringon lämpö hyväilee ihoani, korkealla taivaalla kaartelee valkoisia lintuja, lokkeja varmaankin.

Aivan kohta on tämäkin hetki ohi, tämä lämpö, linnut taivaalla, hiekka iholla, meren tuoksu. Kohta menisin veteen minäkin, uisimme, roiskuttelisimme vettä, sukeltaisimme, tekisimme hiekkakakkuja, kunnes päivän kuumin aika ja nälkä ajaisi meidät takaisin loma-asunnolle ja lounaalle.

Söisimme, lepäisimme vähän, sen jälkeen menisimme vielä loppupäiväksi uima-altaalle, ostaisimme sen kahvilasta jotakin pientä evästä, uisimme taas tuskin malttaen välillä kuivatella aurinkotuolilla, keskimmäinen oppii kaiken sen keskellä uimaan ja sitten tuleekin taas nälkä ja uima-allaskin menee kohta kiinni ja pitää taas lähteä. Söisimme tällä kertaa ulkona rantaravintolassa, ruoka on herkullista ja sitä on paljon, olemme aivan täynnä lopettaessamme aterian. On aivan pimeää mutta täysikuu valaisee sen mikä ravintolan valoilta jää varjoon.

Lapset pelaavat jalkapalloa rantakentällä, minä ja mieheni katselemme heitä ravintolan terassilta, jälkiruuaksi nautittu limoncello lämmittää ja pehmentää ajatuksia ja hetken onnellisuus on niin suurta ettei sitä kunnolla tajuakaan kuin vasta kun se on jo ohi ja olemme jo kotona ja kaikki se lämpö ja keveys ja matkalla olo on jo poissa.

Pitäisikö käydä uimassa, mieheni kysyy ja ehdotus tuntuu nyt näin perheellisenä niin älyttömän monimutkaiselta että olen uuvahtaa alkuunsa. (miten näkisimme pimeässä lapsemme, mitä jos he häviäisivätkin jonnekin veteen, keskimmäinenkin vasta juuri uimaan oppinut ja pienin kokonaan uimataidoton, mitä tekisimme sen jälkeen kun nousisimme vedestä, lapset valittaisivat kylmää sillä tähän kellonaikaan kylmältä se tuntuu kun nousee ilmaa lämpimämmästä merestä, hiekka tarttuisi joka paikkaan eikä meillä ole pyyheitäkään mukana ja pitäisi kävellä autoon hiekkaisina ja väsyneinä...).

Sitten uupumus vaihtuu innostukseen, kerrankos me täällä meren rannalla olemme, on myöhä mutta mitä se haittaa, on loma ja ilma on lämpimämpää kuin Suomessa kuumimpinakaan kesäpäivinä, tällaisia asioita täytyy tehdä elämässä.

Keräämme lapset jalkapallokentältä mukaamme ja kävelemme rantaan, sinne sähkövalot eivät enää yletä valaisemaan muuten kuin kaukaisuudessa näkyvänä valosaasteena, vain kuu valaisee ja saa veden pinnan ja aallot kimaltamaan valkoisena, vesi on kuin mustaa hopeansekaista öljyä.


Lapset henkäisevät ihastuksesta, kahlaamme kaikki veteen koiraa myöten, sitten päästämme sen vapaaksi ja se alkaa juosta rannalla aivan villinä ja vapaudesta sekaisin. Lapset juoksevat perään, koira ottaa heitä kiinni ja he koiraa, uiminen unohtuu.

Olen salaa helpottunut siitä ettei minun tarvitse vahtia lapsia pimeässä meressä, en taida itsekään viitsiä kastautua sillä kuopuksen suusta on kuultu jo ensimmäinen "äiti minua väsyttää" -lause ja tiedän että tämä päivä on viisasta päättää mahdollisimman pian.

Selviäisimme kotiin juuri ja juuri ennen puoltayötä, kävelisimme pihan poikki, kuulisimme veden solinan pensaiden takaa ja hampaidenpesun jälkeen kaikki olisivat melkein heti unessa. Minäkin nukahtaisin nopeammin kuin kotona koskaan, ehtisin tuskin nähdä viinipunaisten verhojen takaa utuisena hohtavan valon, kuustako se oli peräisin vai pihalampusta, peittoja ei taaskaan tarvittaisi sillä yö on jos mahdollista, vieläkin kuumempi ja hiostavampi kuin edellinen.

Nukkuisin kunnes havahtuisin taas aamun valoon, valveen ja unen välinen hetki olisi yhtä suloinen ja haikea kuin aina ennenkin, jäähyväiset jollekin ihanalle unele ja tajuaminen, että edessä on uusi päivä, jälleen yksi ja missä sen saisinkaan viettää, täällä täydellisessä rauhassa, jossa suurin huolenaihe on miettiä,  mennäänkö ensin rannalle ja sitten uima-altaalle vai toisinpäin. Principina a Maressa Italian Toscanassa. 













Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?

Italialainen influenssa

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin