Rantaloma Toscanassa ja pitkin poikin Italiaa - fuga dal fumo pähkinänkuoressa

 Fuga dal fumo, savupako, voisi olla tämän postauksen lyhyt ja ytimekäs nimi. Siitä se nimittäin kertoo, käänteistä joita seurasi ja paikoista joita näimme, sen jälkeen kun lähdimme pakoon Rooman-mummolan lähistöllä syttynyttä kaatopaikkapaloa ja sen synnyttämää myrkkysavua. 

Elämä osaa todella yllättää, joskus isommissa, joskus pienemmissä asioissa. Tällä kertaa en tiedä, kummista on kyse, mutta yllätyksiä on piisannut.

Viime postaus päättyi siihen, että matkustimme Roomasta kohti Toscanaa anoppilan lähistöllä syttyneen kaatopaikkapalon vuoksi. Lauantaina alkanut ja viisi päivää jatkunut palo aiheutti niin sankan, mustan ja pahanhajuisen savun, että ymmärsimme heti ettei sen hengittäminen voinut olla hyvästä.

Varasimme ex tempore pari yötä kivoimman näköisestä, kohtuullisen matkan päässä sijaitsevasta ja matkabudjettiimme mahtuvasta merenrantakohteesta ja lähdimme matkaan. 



Lopulta kahden yön loma Toscanan Principina Maressa venyi kolmen yön pituiseksi, ja elimme todeksi sanontaa "onni onnettomuudessa" - ilman kaatopaikkapaloa emme olisi ikinä päätyneet tähän ihastuttavaan paikkaan.

Asuimme loma-asunnossa keskellä toscanalaista idyllistä maaseutua sijaitsevassa lomakylä Residence Principinassa, josta oli alle kymmenen kilometrin ajomatka merenrannalle. Sinne ei välttämättä tarvinnut edes lähteä, sillä lomakylässä oli peräti kolme uima-allasta omasta takaa, ja enin aika kului niiden äärellä. 



Lomakylä uinui helteessä keskellä ei mitään toscanalaisessa maalaismaisemassa, kaskaat sirittivät, kiurut ja pääskyset livertelivät, unikot hehkuivat pelloilla punaisena yhdessä kuivumaan jätettyjen auringonkukkien kanssa. 

Oli niin hiljaista ja rauhallista että olisi voinut kuvitella olevansa suomalaisella mökillä (lämpötilasta toki huomasi, ettei olla). Rauhallisuutta ja rauhaa rakastavalle ei voisi olla parempaa paikkaa. 

Mieheni teki italialaiseen tyyliin hiukan tuttavuutta lomanaapuriemme kanssa, tosin epäitalialainen kun on, ei innokkaasti ja oma-aloitteisesti vaan koiranulkoilutuksen yhteydessä koirien tutustuessa toisiinsa eli tilanteessa jossa jopa Suomessa ollaan sosiaalisia. 

Naapurikin piti paikasta mutta valitti ankarasti hiljaisuutta ja sitä, ettei lomakylä järjestänyt mitään ohjelmaa kuten yhteistansseja ja muuta ohjattu viihdykettä, animazione, italialaisille lomakylille tyypillistä äänekästä showta juontajineen, esityksineen ja jumppatuokioineen. 

Luojan kiitos sellaista ei Principinassa ollut. Aiemmin kuulemma oli, mutta se oli loppunut koronaan. 

Hiljaisuudessa ja omassa rauhassa oli mukava nauttia myös loma-asunnon omasta pihasta ja syödä siellä lounasta ja illallista. 









Mutta "evakkoretki" ei siihen jäänyt. Paluumatkallamme Principinasta Roomaan kuulimme valtakunnallisesta radiosta, että kaatopaikkapalon aiheuttama savu oli yhä vaarallisen myrkyllistä ja asukkaita kehotettiin vielä toistaiseksi pysymään sisällä asunnoissa ovet ja ikkunat kiinni.

Appivanhempamme olivat harmillisesti jättäneet kertomatta tämän tärkeän tiedon, kun olimme soittaneet heille edellisenä päivänä. Ja koska tiesimme heidän edelleen pitävän ikkunoita ja ovia auki (ks. edellinen postaus), tiesimme myös ettei ollut mitään saumaa palata takaisin.

Hätäpäissämme teimme reissusuunnitelmat kokonaan uusiksi. Peruimme paluumatkan hotellivaraukset, vaihdoimme laivan paluupäivää, varasimme seuraavaksi yöksi hostellin parin tunnin ajomatkan päästä Roomasta, Narnin kaupungista. 

Sellaista hösellystä en ihan hetkeen muista kokeneemme. Yhden automatkan aikana soitin hotelliin jos toiseen, selasin booking.comia enemmän kuin sormet ja silmät kestivät, ja lopulta uusi suunnitelma oli selvä. 

Päätimme käydä Rooman-anoppilassa pakkaamassa pika pikaa matkalaukut ja selittää ihmetteleville isovanhemmille tilanteen eli että emme halunneet riskeerata ja antaa lasten hengittää dioksidia ja muita myrkkyjä, joita ilmassa oli satakertaisesti turvallisia rajoja enemmän (esimerkiksi dioksidin normaali ja turvallinen määrä ilmassa on 0,0-0,3, mutta tulipalon takia lukema oli sillä hetkellä 140), ja että viranomaisten suositus oli välttää sen hengittämistä niin paljon kuin suinkin ja kaikkein mieluiten lähteä muihin maisemiin, jos vain pystyi. Monet olivatkin lähteneet, mukaan lukien osa naapureista ja ystävistämme. 

Ajoimme illasuussa läpi oudon tyhjän korttelin kohti anoppilaa. Monet ikkunoista ja ovista olivat visusti kiinni, mutta yllättävän monet myös auki. Näimme kaduilla satunnaisia kävelijöitä ja koiranulkoiluttajia, ja piazzan liepeillä yhtäkkiä myös penkeillä istuskelijoita, jäätelön nauttijoita, jopa lapsia keinuissa. 

Heitä oli tavallista selvästi vähemmän, mutta oli kuitenkin. Yllättävän monet eivät joko välittäneet viranomaisten varoituksista tai eivät olleet niitä kuulleet - todennäköisesti ensin mainittua. 

Italialaiset eivät tottele suosituksia, ja jos haluaa saada heidät toimivaan jollakin tietyllä tavalla, auttaa vain pakko. Tällaisen ajatuksen muistin kuulleeni useasti koronaepidemian aikana, ja nyt huomasin sen todeksi omin silmin. Se että mediassa kehotetaan sulkemaan ikkunat ja varoitetaan myrkyistä, menee suurelta osalta ohi korvien, ei se kuitenkaan pidä paikkaansa, ei vaara koske juuri minua.

Kun olimme pakanneet tavaramme laukkuihin ja laukut autoon, katselimme hetken parvekkeelta yhä liekeissä kytevää kaatopaikkapaloa. Savua tuprusi ilmaan hitaasti mutta tasaisesti, haju oli yhä aistittavissa.



Me emme välitä, sanoivat appivanhemmat. Savu voi olla myrkyllistä, mutta kuolemmeko siihen? Jos sen sijaan suljemme ikkunat, kuolemme kuumuuteen. 

Mitä siihen saattoi sanoa? Surullisin mielin hyvästelimme, sanoimme tulevamme vielä tervehtimään ennen Suomeen paluuta, mutta nyt emme voineet jäädä yhtään pidempään. 

Narniin, keskiaikaiseen mukulakivipikkukaupunkiin saavuimme puolenyön tuntumassa. Takana oli helteinen ja hikinen päivä, joka alkoi rentouttavasti uima-altaalla mutta päättyi kaikkien aikojen hässäkkään. 

Korkealla olevista stressitasoista huolimatta huomasimme heti, miten kauniiseen paikkaan olimme saapuneet. Hostellimme sijaitsi keskellä vanhaakaupunkia 1500-luvulla rakennetussa entisessä luostarissa. Sinne päästäksemme olimme juuttua autoinemme kapeille kujille, mutta mieheni erinomaisten ajotaitojen ansiosta pääsimme jyrkästä ylämäkiumpikujasta ankaran ratinväännön ja jarrujen polttamisen jälkeen takaisin väljemmille teille. 

Nyt ympärillämme vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain ikkunoista kantautuvat satunnaiset moottoriajoneuvojen äänet ja kauempaa kuuluva kaskaiden raskas siritys. Katselin korkealla yläpuolellani kohoavaa vanhaa luostarihuoneen kattoa, olin tuntevinani rakennuksen pitkän historian liikkuvan ympärilläni ja ajattelin, etten tuskin koskaan ole ollut yhtä kiehtovassa paikassa yötä. 

Tännekään emme olisi tulleet ilman paloa. Emme olisi seuraavana päivänä heränneet Narnissa ikkunasta kantautuvaan kesykyyhkyn kurnutukseen ja avanneet ikkunaa silmiä hellivään, kaukaisuuteen ulottuvaan maisemanäkymään. Kukkulat nousivat ja laskivat, niiden rinteillä levittäytyi matalia taloja ja kylärykelmiä, muuten oli vehreää ja vihreää. 



Ennen kaikkea emme olisi tavanneet majapaikkamme Domus Narnin sympaattista omistajaa, jonka ääni oli jo puhelimessa huokunut harvinaista ystävällisyyttä. 

Aamupalalla hän kertoili tarinoita paikan historiasta, antoi suosituksia Narnin-päiväämme ja oli muutenkin kaikin puolin niin mukava, että melkein tuntui kuin olisi perheenjäsenen seurassa. 

Hän ei osoittanut hermostuksesta merkkiäkään edes siitä, että joutui odottelemaan meitä puoli tuntia ylimääräistä kapealle kujalle juuttumisemme takia. Puoli kahdentoista sijaan saavuimme lopulta paikkaan kellon lyödessä puoltayötä. Hostellin virallinen viimeinen sisäänkirjautumisaika oli klo 22, joten hän oli jo alun perin joustanut siitä paljon. 

Sellaista sattuu, hän vain totesi lempeästi ja kertoi eräästä toisesta turistiautosta, joka oli juuttunut samaan käännökseen samalle kapealle mukulakivikadulle niin pahasti, että oli jouduttu kutsumaan vigili del fuoco, palokunta paikalle auttamaan auto pulasta. Meille ei sentään onneksi käynyt ihan niin huonosti! 

Narnissa lämpötila kohosi pitkälle yli kolmenkymmenen. Siitä huolimatta käyskentelimme pitkin kujia, ylämäkiä ja alamäkiä kaikki tyynni sillä Narni sijaitsee kokonaisuudessaan rinteellä. 

Helteestäkö johtui, mutta kujat olivat enimmäkseen ihastuttavan tyhjiä ja hiljaisia. Kissoja oli enemmän kuin ihmisiä, ja auringon lämpö hautui kaiken yllä kaikessa rauhassa. 





Nautimme ehkä elämämme parhaan lounaan erään kujan varrella sijaitsevan ravintolan terassilla aurinkovarjon ja vehreiden köynnöskasvien alla. 

Sitäkään emme olisi syöneet ilman kaatopaikkapaloa. 





Seuraava etappi oli Norma, toinen italialainen pikkukaupunki, tällä kertaa noin tunnin ajomatkan päässä Roomasta ja 40 minuutin päässä merenrannasta.

Jo matka Normaan oli elämys: serpentiinikatuja pitkin korkealle vuorelle läpi autenttisen italialaisen maaseudun. Täällä ne kaikki italialaiset lehmät ovat, totesivat lapset ilahtuneina. Lehmien lisäksi näimme runsaasti lampaita, hevosia, aaseja ja vapaana juoksentelevia lammas- ja muita koiria. 

Eräs paimenkoira jopa torkkui keskellä autotietä, sillä välin kun sen lammaslauma laidunsi tien varren niityllä. Onneksi kuskilla oli refleksit kohdillaan ja ehdimme väistää koiraa, joka kyllä itsekin tajusi lopulta väistää. Nopeamman hurjastelijan kanssa sen olisi voinut käydä ihan huonosti.

 Normassa yövyimme viehättävässä loma-asunnossa nimeltä Home Sweet Sofia, keskellä mitä aitoitalialaisinta tunnelmaa talojen välisillä kujilla palloa potkivia pikkupoikia myöten. 

Myös tässä majoituspaikassa vastaanotto oli niin ystävällistä, että lähes häkellytti. Asuntoa vuokraava rouva oli varannut kaapit täyteen ruokaa ja herkkuja käyttöömme, ja sai aikaan tunteen ettei meiltä puuttunut mitään. 

Monta kertaa olen moittinut italialaista palvelua ja joskus italialaisten käytöstä muutenkin töykeäksi, epäystävälliseksi ja mielipahaa aiheuttavaksi, mutta nyt olivat asiat juuri päinvastoin. 

Tällaistakin ystävällisyyttä maailmasta löytyy, on kuin savupakomme kaikkine käänteinen haluaisi sen minulle kertoa. 





Alun perin suuntasimme Normaan etäisenä suunnitelmana käydä sieltä käsin rannalla tapaamassa Anziossa lomailevia ystäviämme. 

Lopulta rannalle emme kuitenkaan menneet, sillä paitsi että viihdyimme Normassa niin hyvin, toisena Norman-päivänä Italiaan saapui Circe, poikkeuksellinen kylmän ilman aalto, joka laski lämpötiloja yli 10 asteella ja toi mukanaan sateita. 

Illalla katselimme näköalaravintolan terassilta, kuinka sadepilvet vyöryivät mereltä ja pian pisarat jo hakkasivat terassin kattoa. 

Simpukkapastat ja pizzat syötyämme astuimme ulos ravintolasta 18 asteen lämpötilaan, ja iho nousi heti kananlihalle.





 

Lauantaina ajoimme Roomaan juomaan aamukahvit isovanhempien kanssa, sitten jätimme taas kerran raastavat jäähyväiset ja lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä. 

Kun olin selvinnyt pahimmasta tunnemylläkästä jonka eron hetki lasten isovanhemmista aina aiheuttaa, tajusin jännän jutun: oli kulunut tasan kaksi viikkoa siitä, kun lensin Roomaan yksinäisen kotiviikkoni jälkeen. Vain kaksi viikkoa! Ja minusta kun tuntui kaikkien näiden käänteiden, paikkojen, hotellien ja tekemiemme asioiden määrän perusteella, että viikkoja olisi kulunut määrätön määrä. 

Olisi toki ollut parempi, jos kaatopaikka ei olisi syttynyt palamaan ja olisimme voineet viettää Roomassa isovanhempien luona suunnitellut kolme viikkoa. 

Mutta koska onneton tapahtui ja kaatopaikka paloi, ei auttanut muu kuin ottaa vastaan sen aiheuttamat seuraukset. 

Ja jälleen opimme, että ei koskaan niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. 

Tai kuten Narnissa opimme, eräälle sen kujista ripustetusta kyltistä ajatonta viisautta lukien:


"Jos on olemassa ratkaisu, miksi olla huolissaan? 

Jos ei ole olemassa ratkaisua, miksi olla huolissaan?" 

- Aristoteles






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde