Savuinen aamuherätys ja kiinnostava yksityiskohta Italian maastopaloista

Lämpötilat ovat Roomassa aavistuksen laskeneet. Pahin "infernaalinen" helle, kuten italialaiset nykyään kesän lämpötiloja usein kuvaavat, on väistynyt ja erityisesti yölämpötilat ovat nyt miellyttävämpiä eli lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä astetta. 

Lauantaiaamuna heräsimme kuitenkin vähemmän miellyttävästi, kun naapuritalojen takaa alkoi tupruta savua. Pieni savupatsas kasvoi nopeasti isommaksi, ja pian mustaa savua nousi korkealle taivaalle. Ensimmäiset liekit näkyivät pian.

Edelliset illat olimme katselleet televisiosta, miten Etelä-Italiassa maastopalot roihuavat. Näinkö nekin ovat alkaneet, pienestä savupatsaasta, tuumimme kun näimme lieskojen nuolevan puita ja tumman savun määrän yhä vain lisääntyvän. 



Ensimmäiset paloautot saapuivat pian. Ensin yksi, sitten toinen, kaukaa kaikui jo kolmannen ja pian neljännen hälytysajoneuvon ääni. Tämä ei mikään pieni talopalo olekaan, tajusimme pian, minkä kyllä saattoi päätellä jo savun määrästä ja ennen kaikkea väristä.

Tavallinen talo tai edes metsä ei palaessaan aiheuta sellaista mustaa savua, joka nyt oli jo kiertänyt talomme yläpuolelle ja hätyytteli itätaivaalle noussutta aurinkoa. Tuuli kantoi mukanaan myös silmin nähtävää tuhkaa, isompia palaneen riekaileita ja lukemattomia pienempiä palasia, jotka aurinko sai kimmeltämään osuessaan niihin niin, että näytti kuin pilvessä olisi kimaltanut pieniä tähtiä.

Ellei tietäisi, mistä näky oli peräisin, sitä olisi voinut pitää jopa kauniina. 

Aikamme ihmeteltyämme saapuivat ensimmäiset huhut naapuritalon parvekkeelta ja alakerran kahvilasta, jossa korttelin miesjoukko kokoontui aamukahvilleen: vanha kaatopaikka oli tulessa, se sijaitsee muutaman kilometrin päässä mutta tuulelta ei vienyt paria minuuttia kauempaa tuoda savupilvi yllemme ja hengitettäväksemme. 

Laittakaa lapset sisälle ja sulkekaa kaikki ikkunat, neuvoi naapuritalon rouva ja sulkeutui sitten itsekin sisälle omaan asuntoonsa.



Katselimme savua ja lieskoja vielä hetken, sitten menimme sisälle mekin. Kiitimme onneamme, ettei tosiaan enää eletä kuumimpia neljänkymmenen asteen helteitä, vaan lämpötila kieppuu näinä päivänä "vain" 30-35:n tuntumassa. Siinä on nimittäin vissi ero neljäänkymmeneen nähden silloin, kun täytyy sulkeutua sisälle eikä läpiveto pääse viilentämään ilmaa.

Iltapäivälle olin varannut kampaajan ja minun täytyi uskaltautua ulos. Siinä vaiheessa aurinko oli jo peittynyt savuun ja paistoi sen läpi kummallisen kelmeänä ja kuin pahaenteisenä. 

Aavistuksen tältä täytyy tuntua, kun tulivuoren tuhka peittää taivaan. Jossakin aivan alkuvaiheessa. Nenään kävi ikävä palavan muovin haju, enkä halunnut edes ajatella, mitä kaikkea vanhalla kaatopaikalla oikein paloi. 



Ja siltikin tiesin, ettei tämä ole mitään verrattuna Sisilian ja Puglian, Sardinian ja Rodoksen maastopaloihin. Jos yksi kaatopaikan pahanen saa aikaan tällaisen määrän savua ja hajua, mitä tekeekään hehtaarien kokoinen palo. 

Kampaamo sattui sikäli oikeaan päivään, että siellä kuulin vaikka mitä lisää palosta, tietenkin. Kampaamossa tiedetään aina kaikki pienemmätkin juorut. 

Palo on tahalleen sytytetty, tiesi kampaaja. Joku oli halunnut päästä eroon kiusallisesta kasasta epämääräistä jätettä, jonka sääntöjen mukainen kierrättäminen olisi ilmeisesti ollut liian vaivalloista - tai kallista. 

Helpompaa oli ollut tuikata koko höskä tuleen. Sama oli jo toistunut viime kesänä, tiesi kertoa vanhempi rouva värifoliot hiuksissaan. Silloin palo vain oli saatu heti hallintaan, mitä ei voinut tämänkertaisesta sanoa. 

Syyllistä ei ollut saatu kiinni, kuten ei todennäköisesti saada nytkään. On liian helppoa heittää rutikuivaan materiaaliin sytyke ja häipyä jälkiä jättämättä. 



Italian mediassa on viime päivinä tuotu esiin, että kaikista maastopaloista 98% on ihmisen sytyttämiä. Tahallisesti paloja sytyttää esimerkiksi mafia ja muu rikollisuus, ja tätä nykyä varmasti myös ne tahot, jotka haluavat pahentaa vallitsevaa "hätätila-ajattelua", allarmismoa. Nykyuutisoinnissa keskitytään enimmäkseen painottamaan palojen katasfrofaalisuutta, mutta syttymissyistä ei niinkään puhuta. 

Palot ovat toki kauheita ja helleaallot pahentavat niiden leviämistä, mutta joku ne aina sytyttää. Aiempina vuosina media on kuulemma keskittynyt syyllisten etsintään, mutta tänä vuonna on toisin: nyt keskitytään katastrofiuutisointiin. Jossakin lehdessä sentään tiedettiin kertoa, että ainakin yksi ihminen oli pidätetty Sisiliassa epäiltynä tuhopoltosta. 

Kun tuntia myöhemmin palasin kotiin hiukset hetkeksi taas hyvin (pesu ja kosteuttava tehohoito 22 euroa), savupatsas oli ehkä aavistuksen pienentynyt pahimmasta. Rappukäytävässä naapuri tiesi, että pormestari oli antanut lausunnon jonka mukaan savu ei sisältänyt myrkkykaasuja "yli sallittujen rajojen". Totesimme yhdessä, että ikkunat on silti parempi pitää vielä kiinni. Haju oli niin muovisen kauhea ja katkuinen, ettei se hyvääkään voinut terveydelle tehdä. 

Kaikeksi harmiksi omat appivanhempani ovat hiukan hällä väliä -ihmisiä, mitä tämän tyyppisiin terveysriskeihin tulee. He avaavat ikkunat sitä mukaa kun minä ja mieheni niitä suljemme. Kun on niin kauhean kuuma! 

Me emme voi olla ajattelematta muovisavua joka tunkeutuu lastemme keuhkoihin. Pakenimme katkua Rooman keskustaan, jossa vietimme päivän hyvän ruuan ja jäätelön merkeissä illallisaikaan asti. 






Vielä illallakin kaatopaikka paloi savuten, lieskat hehkuivat pimeydessä ja savu haisi jos mahdollista, vielä entistäkin enemmän muoville. 



Nukuimme ikkunat kiinni ja kun ne aamulla aukaisimme, nenään tulvahti silkkaa muovinkäryä. Liekkejä ei enää näkynyt, mutta savua tuprusi yhä vain kun tuhansista savusaunaräppänöistä yhtä aikaa. 

Taivas oli epämääräisen pilvenhattaran peitossa, periaatteessa kirkas mutta kuitenkin harmaa. 

Kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas, ajattelin taas kerran. Ajatteletko sinä samaa, sanoin miehelleni ja hän nyökkäsi. 

Ja nyt olemme tässä, matkalla kahden yön minilomalle Toscanaan, kauas savupilvestä. Hätävarjelun liioittelun lisäksi mukana on aimo annos seikkailunhalua ja halua päästä pariksi päiväksi meren rannalle, pois kiistelemästä ikkunoiden avaamisesta isovanhempien kanssa. 

Kaikki eivät toki voi lähteä, eivät Etelä-Italian maastopaloalueiltakaan, joten tiedämme olevamme onnekkaita. Niin usein kuin sitä elämässä jostakin valittaakin, niin nyt emme todellakaan valita. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Loppuja ja alkuja – viimeinen eskaripäivä ja muita merkkejä ajan kulumisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni

Polttavia hetkiä Välimeren rannalla - mitä tehdä, kun meduusa pistää?