"Lapsivapaa" viikko ja päivä 2: keskeytymätöntä työrauhaa ja levoton tuuli

 Aamulla herään tyhjän sängyn tunteeseen: ojennan käteni ja jalkani viereisen paikan tyhjyyteen; kukaan ole nuku siinä eikä ole nukkunut koko yönä. Avaan silmäni, on ihan hiljaista, tietenkin, muistan sen taas.

Illalla nukahdin sateen ropinaan katossa, se ääni ei olisi voinut olla tervetulleempi. Kaikista illoista juuri nyt satoi tasaisesti ja unettavasti eikä minun tarvinnut kuunnella hiljaisuutta. 

Olen nukkunut yön niin sikeästi ja keskeytyksettä, että olen aivan virkeä vaikka kello on vasta vähän vaille seitsemän. Asetin illalla herätyksen paljon myöhemmäksi, sillä olin aivan varma nukkuvani pidempään, nyt kun unipotkut vieressä eivät herätä. 

Mutta aamun valo herättää minut silti aivan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin kevään ja kesän valon aamuina, nyt se on todistettu etteivät vieressäni nukkuvat lapseni ja mieheni vaikuta asiaan. 

Lapset ovat unohtaneet pihalle joitakin leluja ahkerasta siivoamisesta huolimatta.
Tämä karhu maastoutui liian hyvin? Nyt se ilahduttaa minua aamucappuccinoa juodessani.

Talo on aivan yhtä hiljainen kuin illalla, jolloin panin maata. Onneksi sentään on valo. Ensimmäiseksi teokseni avaan pimennysverhot ja päästän auringonpaisteen huoneeseen. Avaan myös ikkunan ja hengitän aamuilmaa. Raikasta, viileää, yösateen kastelemaa, mutta kuitenkin lämmintä – lupaus hellepäivästä tai ainakin kesälämpimästä. 

Ajattelen Italiaan suunnannutta perhettäni ja Välimeren helleaaltoa, Carontea, Luciferoa, millä nimellä italialaiset kaikkia heitä kohdanneita kuumuusjaksoja nyt kutsuvatkaan. Parhaillaan meneillään oleva, monessa kaupungissa (Rooma mukaan lukien) yli 40 celsiusasteen kohoava helle on läkähdyttävyydessään pahimmasta päästä. 

Italiassa aamuhetket ovat tällä hetkellä päivän parasta aikaa ja monille ainoa hetki vuorokaudesta, jolloin ulos on asiaa. Kun avaan kotioven ja astun 18 asteen lämpötilaan, tajuan etten lämpötilojen puolesta sittenkään ole onneton, vaikka olenkin kaukana perheestäni.

 Aamucappuccinon aikaan eli hieman kahdeksan jälkeen lämpömittarin lukema on jo kohonnut kahteenkymmeneen ja ehkä enemmänkin, kun istun terassipöydän ääressä maitovaahtoa hörppien.

En ehdi istuskella loputtomiin, sillä edessä on kiireinen työpäivä. Jätän etuoven auki ja avaan myös takapihan terassioven, nautin viilentävästä läpivedosta joka talossa heti tuntuu. Tänään on tuulinen päivä ja läpiveto on poikkeuksellisen kovaa, oviverhot vain heiluvat. Tuulen humina puissa on ääni, joka täyttää tärykalvoni, kun kirjaudun koneelle, tarkastan sähköpostit, alan kirjoittaa. 

Kirjoitan monta monituista tehokasta tuntia, on hämmästyttävää miten paljon ehtiikään kirjoittaa, kun kukaan ei kertaakaan keskeytä. 

Lounastauolla olen etätyöpäivinä tottunut ulkoilemaan koiran kanssa, mutta koska koiraa ei nyt ole, otan pyörän ja lähden polkemaan. Ilman koiraa en osaa kävellä, enkä kotiinkaan osaa jäädä. 

Minulla ei ole päämäärää, mutta huomaan kuin vanhasta tottumuksesta polkevani jalkapallokentälle päin ja sen ohi. Kenttä hautuu keskipäivän auringossa eikä siellä näy innokkaintakaan harjoittelijaa palloa potkimassa. Eipä tietenkään, kun lapseni eivät ole kotona.

Tuikitärkeä, mutta piristävä ostos lounasreissulla. Mitä sillä tehdään, en ole ihan varma.
Sen pitäisi antaa iholle hehkua ja kosteutta auringonoton jälkeen. Pärjäisin ihan varmasti ilmankin, 
mutta juuri nyt tällaiset turhuudet ovat tärkeitä! 

Harhaudun lähikauppakeskukseen ja ostan sieltä impulsiivisesti asioita, joita en oikeasti tarvitse, kuten after sun -voidekakun iholle ja tarjouksesta huuliöljyn, joita minulla on jo ennestään. Ostokset kuitenkin tuovat mielihyvää ja hetkellistä iloa, ja sitä nyt tarvitsen. Kuvittelen after sun -tuotteen kimallusta ihollani Italian aurinkopäivien iltoina ja hymyilen ajatuksesta.

Syön kevyen lounaan ja poljen takaisin kotiin, jossa hiljaisuus ottaa minut jälleen vastaan. Teen hetken töitä, kunnes väsymys voittaa ja paneudun pitkäkseni sohvalle, ihan vähäksi aikaa vain.

Ja kun herään, kello on kolme ja on kulunut kaksi tuntia! Kukaan ei ole herättänyt paitsi levoton tuuli; vasta läpivedon aikaansaama oven paukahdus irrottaa unesta. 

Tarkastan kiireesti sähköpostit ja viestit, mitään tuikitärkeää ei onneksi ole mennyt ohi joten saatan keittää jälkiruokacappuccinon rauhassa ja nauttia sen ulkona auringonpaisteessa. Lämpötila on suopeat 23 astetta, ihmiselle juuri sopiva lämpö ja nautin siitä täysin rinnoin, voidekakkuineni kaikkieni, vaikka en näekään mainosten lupaamaa säihkettä säärilläni sen käytöstä huolimatta. 

Sen jälkeen kirjoitan ja kirjoitan taas, deadlinet ennen Italiaan matkustamista pakottavat siihen ja teen sen enemmän kuin mielelläni. Aina kun saan kirjoittaa, olen onnellinen!

Cappuccino lounaan jälkeen säihkyvine jalkoineni.

Äkkiä kirjoittamiseni kuitenkin katkeaa. Näppäimistö oikuttelee ja lakkaa lopulta toimimasta. Yrityksistä huolimatta en saa sitä korjattua – patterit mitä ilmeisimmin lopussa.

Normaalitilanteessa olisin jättänyt asian teknisen tuen eli mieheni huoleksi, mutta nyt on suunnattava kauppaan ostamaan uusia pattereita.

Päätän samalla reissulla käydä kirjastossa ja palauttaa omia ja lasten kirjoja, jotka joka tapauksessa ennen reissua olisi palautettava. Ohitan lastenkirjahyllyt ja hetkellisen mielihalun tarttua siellä oleviin, lapsilleni sopiviin kirjoihin – niitä ei nyt tarvita. Sen sijaan teen pari löytöä itselleni, nythän minulla pitäisi olla työpäivän jälkeen loputtomasti aikaa lukea ja toiveikkaana lainaan kaksi kirjaa, joista toinen ei voisi olla hetkeen sopivampi: Hanna Brotheruksen Henkeni edestä.

Takakannen ja etukäteistietojen mukaan se kertoo neljän lapsen äidistä,  jonka lapset ovat muuttaneet omilleen ja päiviin on löydettävä uusi sisältö. En voisi kuvitella sopivampaa luettavaa näihin päiviin ilman lapsia, päiviin joista onneksi vielä on kaukana aika jolloin he muuttavat omilleen. Tämä on vain viikon mittainen, haalea kaiku sellaisista ajoista. 

Lukemista "lapsivapaalle" viikolle. 

Teen töitä vielä monta tuntia ja lopetan vasta kun aurinko on kääntynyt takapihan puolelle ja ovista puhaltavissa tuulissa tuntuu iltapuolelle kääntyneen päivän lämpö. 

Edessä on jälleen ilta hiljaisessa talossa. Ulkoa puhaltava tuuli on ainoa ääni jonka kuulen, edes naapuripihoilta ei kantaudu puhetta tai ääniä.

Tänään en siivoa enkä pese pyykkiä, ne toimet säästään loppuviikkoon jos tarve tulee. Siihen asti kirjoitan, teen sen minkä vuoksi tänne yksin kotiin olen jäänyt ja kun viikko kääntyy loppuaan kohti, alan pakata passia ja hammasharjaa ja valmistaudun lähtöön minäkin, kohti kärventävää Italian lämpöä ja hellettä, jossa paahtuessa alkaa jo pienen ajan jälkeen tulla ikävä Suomen lyhyttä mutta vähälumista kesää.

Mutta ainakin kärvistelemme ja hikoilemme siinä helteessä yhdessä koko perhe. Mikään muu ei lopulta ole tärkeää. 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Loppuja ja alkuja – viimeinen eskaripäivä ja muita merkkejä ajan kulumisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni

Polttavia hetkiä Välimeren rannalla - mitä tehdä, kun meduusa pistää?