Luovutan lapseni kouluputkeen ja toivon vain yhtä asiaa

 

Koulunalkujuhlat puutarhassa.

Kun eilen saattelin keskimmäistämme ensimmäisenä koulupäivänä kouluun, tapahtui jotain mitä en olisi ikinä uskonut: olin iloinen kasvomaskista, jonka taakse saatoin piiloutua. 

Olin iloinen, että saatoin sen taakse piilottaa edes osan mielenliikutuksestani. Jo esikoisen neljän vuoden takaisesta koulun aloituksesta tiesin, että kuulun niihin vanhempiin jotka oikeasti liikuttuvat itkuun asti eivätkä vain sano liikuttuvansa, kun seisovat koulun pihalla katsomassa miten oma äsken vielä vauva lähtee opettajan ja luokkaryhmän mukana kävelemään koulun ovia kohti. Vilkuttaa vähän ujosti, jännityksensekaisesti. Ja lopulta häviää ovista sisään.

Sinne se meni, kouluputkeen. Koululaitos imaisi hänetkin, ja ulos tulee yhdeksän vuoden kuluttua aivan eri ihminen, isoksi kasvanut ja yhä enemmän omaa elämäänsä elävä, jolle koti alkaa olla enää paikka, jossa käydään kääntymässä ja josta ei malteta odottaa päästä jonnekin pois, itsenäistymään ja unohtamaan lapsuuden yhä utuisemmaksi menneisyydeksi muuttuneet vuodet. 

Näen lapseni sujahtavan tuohon kouluputkeen, näen hänen jännityksensä ja pelkonsa, intonsa ja uteliasuutensa, ja se kaikki särkee sydäntäni. En voi seurata häntä enää mukaan, en voi kulkea hänen vierellään ja valvoa ettei hän kompastu tai putoa, hänen elämänsä saa ulottuvuuksia joista en ole tietoinen. Ja tämä on vasta alkua. Koulunalku on alkua muutokselle, jossa pikkulapsesta tulee ensin varhaisnuori, sitten ehta teini ja lopulta aikuinen. 

Tiesin että tämä hetki ja aika tulee, tiesin sen silloinkin kun lapseni kolme, neljä ja vielä viisivuotiaanakin kammoksui kaikkea ohjattua ryhmätoimintaa eikä halunnut kokeilun jälkeen edes kerhossa käydä. Äiti haluan olla aina aina aina vain sinun kanssasi kotona, enkä koskaan mennä mihinkään kouluun, hän sanoi päättäväisesti vuodesta toiseen, vannoi ja vakuutti, ettei koskaan suostuisi astumaan koulurakennuksesta sisään. Paljon mielummin kuin käyn koulua, käyn sinun kanssasi kaupassa ja kirjastossa, urheilukentällä ja metsäretkillä (asioita joita usein teemme päivisin). En halua koskaan mitään muuta!



Eikä hänen tarvinnutkaan mennä mihinkään. Kotona sai olla, niin pitkään kuin halusi. Hän viihtyi kotona mainiosti eikä koskaan kaivannut minnekään, leikimme ja luimme ja seikkailimme ja retkeilimme, luimme ja askartelimme, lauloimme ja soitimme, usein myös ihan vain oleilimme. 

Vapaata aikaa ja leikkiä on aina ollut lapsillani runsaasti, ihan jo senkin takia että jonkin verran teen kotona käsin kirjoitustöitä. Äiti kirjoittaa siihen asti kun kellon viisarit ovat tuossa ja tuossa kohdassa, tuli lapsille tutuksi käytännöksi jo aivan pienestä pitäen eli se mikä oli äidin tehokas työaika. Myös Pikkukakkosta olen lapset aika usein "pakottanut" katsomaan samasta syystä.

Ja niin kuukaudet ja vuodet kuluivat. Lapsi oppi neljävuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan, hän kiinnostui asioista ihailtavalla innolla ja imi kuin sieni tietoa itseensä, ja sen seurauksena hän muun muuassa osaa nyt piirtää maailmankartan ulkoa eikä pelkästään maanosia, vaan myös lähes kaikki valtiot ja niiden liput. Osaatko sijoittaa tarkalleen kartalle Burkina Fason, Nigerin, Myanmarin tai Hondurasin? Hän osaa. 

Kun eskari alkoi lähestyä hänen varovainen kiinnostuksensa koulua kohtaan heräsi. Hän myös ymmärsi, että kouluun on pakko mennä, vaihtoehtoa ei ole. Siihen hän alistui ja erään kerran vähän ennen eskarin alkua huokaisi: Hyvä on, minä menen eskariin ja kouluun vaikka en oikein haluaisikaan, mutta tiedän että on pakko. 


Tämän hyväksymisen jälkeen myös kiinnostus ja into koulua kohtaan pikku hiljaa syttyivät. Eskarivuonna hän alkoi jo odottaa koulun alkamista, eikä vähiten siksi että eskarin kouluuntutustumisen yhteydessä selvisi, että koulusta löytyy maailmankarttoja ja mahdollisuutta opiskella valtioiden lippuja (no, kesän ja sen urheilukilpailujen aikana hän jo oppi loputkin niistä).

Nyt hän on enemmän kuin valmis koulun aloittamiseen. Juuri oikeaan aikaan, eikä mitään vahinkoa tapahtunut vaikka hän olikin "vain" kotona esikouluun asti. Hänen luonteelleen ja ominaisuuksilleen kotona olo oli paras mahdollinen vaihtoehto, ja olen kiitollinen että pystyin hänelle tarjoamaan kaikki ne kiireettömät, keskeytymättömän uuden oppimisen ja ympäristön havainnoinnin mahdollistamat kotivuodet.

Nyt ne ovat ohi, ja aina aina aina vain kotona olla haluava pikkupoikani on luovutettu yhteiskunnan rattaiston huomaan. Sen joka opettaa lapselle paljon asioita ja taitoja, tasapäistää ja muokkaa siihen muottiin johon ihmisen on mahduttava pystyääkseen elämään tämän yhteiskunnan jäsenenä.   

Oloni on ehkä haikeampi kuin koskaan, vaikka tiedän että näin sen kuuluu mennä, lasten kasvaa ja mennä menojaan, hävitä koulurakennuksiin ja harrastuksiinsa ja yhteiskunnan osaksi, ja vanhempien tehtävä on jättäytyä koko ajan sivummalle ja antaa lapselle tilaa kasvaa. Tukea vieressä ja osata olla huomaamaton silloin kuin lapsi niin haluaa, ja läsnä ja lähellä kun lapsi sitä kaipaa. 


Haikeus tulee siitä, että paitsi tietenkin hieman kaipaan noita menneitä aikoja, tiedän että olen sumuttanut häntä pahemman kerran kouluunhoukuttelupuheissani. Koulussa ei nimittäin aina välttämättä ole kivaa, vaikka sellaista olen hänelle monet kerrat vakuuttanut. Koulun käytävillä ei pärjää kirjoitustaidolla tai maantiedon tuntemuksella, ja matikkapäätä tärkeämpää on osata luovia sosiaalisten verkostojen keskellä loukkuihin lankeamatta. 

Monen pienen koululaisen into on kuollut kiusaajien käsissä, toisia muuten vain syrjitään. Koulussa vallitsevat ryhmäpaineen ja hyväksytyksi tulemisen julmat lait, ja nurkissa vaanii joukkotyhmyys joka etsii silmätikuksi mitä vain tavallisuudesta vähänkään poikkeavaa. 

Omille lapsilleni, niin esikoiselle kuin nyt tämän vuoden ekaluokkalaiselle, en mitään muita odotuksia tai toiveita kouluun liittyen aseta kuin että he selviäisivät sen läpi menettämättä rohkeuttaan, intoaan, empaattisuuttaan ja itsetuntoaan, että kukaan ei niitä murskaisi eikä tukahduttaisi. 

Ettei kukaan riistäisi sitä kirkasta katsetta joka lapsilla silmissään on, kun he ensimmäisenä koulupäivänään katselevat jännittyneen innostuneina koulukavereitaan, opettajiaan ja koulurakennusta ja kaikkea mikä edessä on. 



Kommentit

  1. Eipä sitä voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Hienot As Roma-releet, varmaan tulee sanomista, ihan vain kateudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, sormet ristissä ja sydän syrjällään! =) Releet on hienot, Rooman-mummolan tuliaisia. Pitäähän poika kasvattaa kannattamaan ainoaa oikeaa joukkuetta. =D.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen