Stockmannin jouluikkuna ja Helsinki jouluvaloissaan - jotain normaalia epätavallisen joulun keskellä

Esplanadi jouluvalaistuksessaan.

Kun elämä ja maailma on tarpeeksi epänormaalissa tilassa, mitä ihminen kaipaa eniten? Jotakin normaalia tietenkin, jotakin tuttua ja siten turvallisen tuntuista. 

Siksi teimme eilen jotain uhkarohkeaa (niin sitä kai näinä aikoina voi kutsua) eli matkustimme lähijunalla keskustaan katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Kaiken muun olemme tänä jouluna jättäneet, harvat auki olevat joulumarkkinat ja -polut, myyjäiset ja konsertit, puhumattakaan koulujen joulujuhlista joita ei edes järjestetä. 

Tälle perinteelle ei enää voitu tehdä samalla tavalla! Ajattelin lapsiani, joilla on käynnissä yksi heidän lapsuutensa ainutlaatuisista jouluista; olisinko voinut sanoa heille vielä jouluikkunoidenkin kohdalla: peruttu koronan takia. 

Reissua keskustaan suunniteltiin ja odotettiin hartaasti siitä asti kun joulukausi marraskuun lopulla alkoi. Aina tuli jotakin estettä: flunssaa, karanteenia, äidin työasioita sille viikonpäivälle kun esikoinen pääsee aikaisin koulusta ja pääsemme matkustamaan junalla ruuhka-ajan ulkopuolella. 

Alkoi näyttää jo siltä, että jouluikkunoita ei välttämättä päästäisi sittenkään näkemään. Eilinen torstai oli viimeinen mahdollisuus. Ja me käytimme sen! Otimme jo pölyttymään päässeet kaupunkirattaat varastosta, pakkasimme vesipullot ja kassit mukaan ja lähdimme kävelemään kohti juna-asemaa. Aivan kuin vanhoina, normaaleina aikoina. Siinä jo pelkästään oli melkein juhlan tuntua. Milloin viimeksi tämmöinen tapahtui, että koko perheellä menemme junalla jonnekin? Joskus helmikuussa. 

Junassa maskit naamalle ja lähes tyhjässä junavaunussa perille. Keskustassa ihmettelimme maskit kasvoilleen saaneita Rautatieaseman pallopoikia, katselimme kaikki hetken aikaa huuli pyöreinä ohi käveleviä ihmisiä, tavalliseen verrattuna hiljaista mutta viime aikojen kotonakököttämisen jälkeen huimalta tuntuvaa vilinää ympärillämme - ja jouluvaloja. Niitä oli kaikkialla. Kaivokadun varteen pystytettyjen joulukuusten määrää eivät lapset edes pystyneet laskemaan, vaikka yritys oli kova. 




Keskuskadulla sama tunnelma jatkui. Joulukuusia ja -valoja joka paikassa, ne valaisivat harmaan lumettoman iltapäivän ja niiden valo tuntui loistavan paljon pidemmälle kuin mihin se fyysisesti ulottui. Jonnekin silmien tuolle puolen, sydämeen asti. 

Stockmannin lähestyessä lapsia ei enää mikään pidätellyt, vaan he juoksivat kohti värikästä ja valoisaa ikkunaa niin innoissaan, että tiesin olleen kaiken riskin arvoista matkustaa heidän kanssaan korona-aikana junalla. 

Ikkuna oli juuri niin nostalginen, ajaton ja suloinen kuin aina ennenkin - kun on nähnyt Stockan jouluikkunoista yhden, on nähnyt ne kaikki - ja silti siinä riitti katseltavaa ja ihmeteltävää aikuisellekin. Viime vuonna oli hienompi, ihania yksityiskohtia, söpöjä kettuja, vau miten paljon karkkia ja herkkuja, lepakot on paras yksityiskohta (piikit vain puuttuvat niiden pitelemistä joulupalloista). Jokaisella oli ikkunasta mielipiteensä. 

Jotakin outoa siinä kuitenkin oli. Meni hetken ennen kuin tajusin mitä. Olimme ainoita katsojia ikkunan eteen pystytetyllä lautatelineellä. Sehän se on! Tavallisesti tämä on niin täynnä lapsia ja porukkaa, ettei siihen varsinkaan aikuinen mahdu mukaan. Ja koko kulma täynnä kuhinaa. 

Nyt ei ollut sitä ongelmaa. Saimme tutkiskella ikkunaa kaikessa rauhassa, ja vain ajoittain joku ohikulkija pysähtyi hetkeksi samaan puuhaan, turvavälin päähän. Onhan tämä nyt toista kuin siinä ruuhkassa oleminen, ajattelin oikeastaan aika tyytyväisenä, vaikka tilanteen outous ei tietenkään miellyttävästä syystä johdu. 




Aikansa ikkunaa pällisteltyään lapset olivat tyytyväisiä ja saatoimme jatkaa matkaa Aleksanterinkatua pitkin, jonka varrella oli yksi jos toinenkin jouluikkuna. Ne osoittautuivat yhtä mielenkiintoisiksi kuin Stockmannin ikkuna, ja vietimme niiden äärellä vähintään yhtä pitkän ajan.

Treffasimme ystävän kanssa ja kävelimme läpi jouluvalaistun Esplanadin Senaatintorille. Iso joulukuusi tuikki Aleksanteri II:n patsaan vieressä kuten tavallisinakin jouluina, mutta mitään muuta tavallista ei sitten ollutkaan. Koko tori oli ankea ja tyhjä, yksinäisen joulukuusikauppiaan kuuset kansoittivat se yhtä nurkkaa mutta muualla tulijaa tervehti vain kylmä viima, joka tunkeutui talvitakin alle ja oli jäätää mielenkin. Jos jotakin tavallisen joulun osaa kaipaan, niin Tuomaan markkinoita, niiden lämpimiä glögejä tarjoilevia kojuja, villasukkavalikoimia ja vanhan ajan italialaisen tivolitunnelman paikalle tuovaa karusellia.




Ennen kotimatkaa kävimme lämmittelemässä Kluuvin kahvilassa ja herkuttelimme oikein kunnolla. Ihanaa olla kahvilassa, lapset huokailivat saadessaan eteensä mutakakut ja croissantit. Ensimmäinen kahvilakäynti koronavuonna Suomessa. Alkusyksystä Italiassa kävimme kahviloissa senkin edestä, mutta aina ulkotiloissa. Nyt uskaltauduimme sisään kahvilaan todetaksemme, että olimme sielläkin lähes ainoat asiakkaat.

Paluumatkalla junassa vaunu oli yhtä tyhjä kuin menomatkalla vaikka kello lähestyi pahinta ruuhka-aikaa. Pimeys oli jo laskeutunut, ja junan ikkunoista tuikkivat tuhannet joulunvalot pihoilta ja ikkunoista. Hei hei keskusta, nähdään varmaan taas joskus kesällä. 





Tänään oli kaikkein parasta nähdä jouluikkunat ja se kun käytiin kahvilassa, kuopus ilmoitti illalla. Ja hän oli aivan oikeassa. Parasta se oli minunkin mielestäni, kaiken lisäksi näimme vielä ystävänkin ja saimme toivotettua hyvät joulut kasvokkain, mikä on näinä aikoina harvinainen asia.  Vaikka saimme Senaatintorilla kylmää ja ties vaikka mitä altistuksia, en kadu että vein lapset katsomaan jouluikkunoita keskustaan tänäkin vuonna. Tänä jouluna enemmän kuin koskaan se on tärkeä jouluperinne, se ainoa jota en halunnut jättää väliin. Jotain tuttua ja normaalia kaiken uuden ja epänormaalin keskelle. 

Tämä tulee jäämään tästä joulusta yhdeksi kirkkaimmiksi muistoiksi, jonka muistan varmaan vielä vanhanakin. Eihän niistä edellisten joulujen joulumenoista mitään yksittäistä muista, markkinat ja torit sekoittuvat toisiinsa ja kaikki se meno ja meininki. Mutta se kerta, kun koko joulunajan ainoa meno oli junamatka keskustaan ja parin tunnin ulkoilu jouluikkunoiden äärellä - se ei varmasti unohdu koskaan. Onneksi lähdimme matkaan, jälleen kerran tämän voi todeta koko sydämestä (lue aiheesta myös postaus Kiitos joka kerrasta jolloin olen lähtenyt matkaan). 

Illalla oli hyvä taas jatkaa joulun
 tunnelmointia kotiympyröissä!






Kommentit

  1. Sellaiseksi on nyt mennyt että tuiki tavallinen on hitsin erikoista!! Kävin heinäkuussa Tallinnassa ja sekin oli jotenkin ulkoavaruudellista;D Toisaalta ihan hienoa, ihmiset muistavat mitä kaikkea kivaa voi tehdä omalla porukalla/itsekseen, missä käydä jne. Luovuutta peliin niin kyllä viihtyy. Taas kerran kiva postaus, hyvä fiilis jää kun näitä lukee;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta, juuri näin se on. Kaikki tavallinen onkin yhtäkkiä epätavallista. Hyvää opetusta ihmiskunnalle, sanoisin... Ja juuri sen tajuamista, että läheltäkin voi löytyä paljon hyvää, oman perheen kesken. Lapset on tässä hyvänä esimerkkinä, heille tunnetusti pienetkin asiat voivat olla isoja ja tärkeitä. Ei tarvitse sinne disneylandiin lähteä vaan omalta takapihalta voi löytyä yhtä hyviä juttuja ellei parempia.

      Oi, miten mukavaa että viihdyt tekstieni parissa, ja ihanaa lukea kommenttejasi! Vastaan jokaiseen niistä enemmän kuin mielelläni.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin