Onko oikein laittaa lapsistaan kuvia nettiin?

Tässä postauksessa ei loukata lapsen yksityisyydensuojaa.
Kuvat ulkoiluretkiltämme ja kahvila Wanhasta Pehtoorista Haltialasta.
Otsikon kysymys jakaa vanhempia ja ihmisiä aika tehokkaasti. Osa on ehdottomasti sitä mieltä, että lapsesta ei pidä, ja on suorastaan väärin, julkaista kuvia someen, sillä se loukkaa heidän yksityisyyttään. Toinen osapuoli pitää julkaisua harmittomana, mutta yleensä sillä varauksella, että kunhan kuvat ovat kauniita eivätkä noloissa tilanteissa, kuten hölmöillä ilmeillä tai alushousuissa otettuja.

Sitten on siinä välissä seisoskelevat vanhemmat, jotka kyllä hiukan epäröivät kuvien laittamista, mutta ovat taipuneet sille kannalle että kuvien laitto on ihan ookoo, varsinkin mitä pienemmästä lapsesta on kyse. Lapsen kasvaessa ehkä aletaan miettiä tarkemmin, miten paljon ja millaisia kuvia nettiin hänestä laitetaan. Isommilta lapsilta myös kysytään lupa julkaisuun ja valitaan yhdessä kuvat, jotka julkaistaan.

Mielipiteitä on erilaisia niin kuin on meitä ihmisiäkin ja jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa.

Tämä tuntuu äkkiseltään ajateltuna itsestäänselvyydeltä, mutta elämässä joutuu usein huomaamaan, ettei se niin ole. Ihmisillä on itsepäinen taipumus arvostella toisten valintoja ja suhtautua omien valintojen vastakohtiin ylemmyydentuntoisesti, kummeksuvasti ja vastakohtia korostavasti: miten kummassa sinä sillä tavalla, en minä vaan ikinä, minä ainakin teen näin enkä kuten sinä.

Itse ajattelen, että jokainen alussa mainituista periaatteista on hyvä, kunhan vain vanhempi on käynyt asian läpi ja miettinyt kuvien laittoa joka kannalta, etenkin lapsen kannalta. Olen pohtinut asiaa paljon eikä kantani ole syntynyt sattumalta. Aivan viime aikoina asia vielä aktivoitui lisää, kun eräs läheiseni kyseenalaisti päätökseni julkaista lasteni kuvia ja avautua itsestäni netissä, ja siitä olenkin jo kirjoittanut erillisen postauksen Narsismia vai sisäistä paloa - mikä ajaa ihmisen avautumaan itsestään netissä ja autofiktiossa?

Mutta mitä asiasta sanoo laki? Jos kuva on tunnistettava (eli käytännössä kasvo- tai lähikuva), asia kuuluu henkilösuojalain piiriin, jonka mukaan jokaisella ihmisellä, myös lapsella, on oikeus yksityisyydensuojaan eikä hänestä saa julkaista tunnistettavaa kuvaa ilman lupaa - eli lapsen itsensä lupaa. Sama yksityisyydensuoja edellyttää, että on oltava vanhemman lupa, jos lapsesta esimerkiksi otetaan ja julkaistaan kuvia lehtijuttuja varten, varhaiskasvatusympäristössä (päiväkoti jne.) tai urheiluseurojen esitteissä.

Hankalan asiasta tekee, jos lapsi on niin pieni ettei osaa puhua tai muutoin vielä ymmärrä, mitä käytännössä tarkoittaa kuvan netissä ja lehdessä julkaisu. Silloin lapsen yksityisyyden suojelu on vanhemman vastuulla eikä tunnistettavaa kuvaa siis saisi julkaista.

Käytännössä hyvin moni vanhempi - minä mukaan lukien - kävelee tämän lain tiukimman kirjaimen yli jatkuvasti. Ja kuten niin usein silloin kun kyseessä ei ole yksiselitteinen, selkeän rikoksen (murha, raiskaus, varkaus, väkivalta) kieltävä laki, asiassa on monta sävyä. Tiivistysti sanoen kysymyksessä Mitä tietoja ja millaisia kuvia saan julkaista lapsestani somessa? on kyse lapsen yksityisyyden suojasta ja  vanhemman sananvapaudesta sekä näiden oikeuksien sovittamisesta. 

Lähtökohtaisesti vanhempi ei ole vaitiolovelvollinen lapsensa asioista. Vanhemmalla on oikeus oman harkintansa ja lapsen etua ja yksityisyydensuojaa silmällä pitäen julkaista lapsensa kuvia ja kertoa hänestä harmittomia asioita esimerkiksi Instagramissa tai perheblogitekstissä. Suurinpiirtein näin kuuluu juridinen näkökulma asiaan.

Tämän perusteella satunnainen lasten kuvien julkaisu, kunhan eivät ole arkaluontoisia tai lapsen naurunalaiseksi saattavia kuvia, on ihan ookoo. Sitäkään ei voi kieltää, vaikka joku vanhempi laitaisi nettiin joka päivä lapsestaan "hassunhauskoja" = noloja kuvia tai kuvakavalkadeja ultrakuvista rippikuviin saakka. Periaatteessa se on vanhemman oma asia ja päätös ja lapsen kasvaessa todennäköisesti kuitenkin vanhemman ja lapsen yhteisen harkinnan tulos. Meidän kaikkien pitäisi enemmän ymmärtää toistemme ratkaisuja ja päätöksiä, vaikka en ajattele samalla lailla, kunnioitan sinun ajatteluasi, eikä niin helposti käpertyä omaan näkökohtaamme, oletko ihan hölmöen minä ainakaan ikinä noin tekisi! 


Vastapaistetut munkit ja gluteeniton omenapiirakka
maistuivat sunnuntaina kahvila Wanhassa Pehtoorissa Haltialan tilalla.

Miten toimin itse julkaistessani lasteni kuvia netissä? Vanhimmalta lapseltani kysyn luvan ja hän iloissaan sen antaa, mutta siitä, ymmärtääkö hän vielä täydellisesti mihin antaa luvan, ei ole varmuutta. Pienempien kohdalla olen vähän höllempi, keskimmäiseltä kysyn toisinaan ja hänkin on aina iloinen nähdessään kuvansa tietokoneen ruudulla, mutta en kuvittelekaan että hän ymmärtäisi vielä asiaa. 

Kuvien sisällön punnitseminen on siis täysin minun vastuullani, ja valitsen vain hyviä, edustavia ja useimmiten sellaisia kuvia, joissa hänen kasvonsa eivät joko näy tai ole muuten keskeisessä roolissa kuvassa. Joskus lähikuviakin laitan, mutta harvemmin. Videoita en lapsistani nettiin laita, siinä menee rajani, vaikka en ihan tarkkaan olen vielä pohtinutkaan, miksi. Jotenkin vain tuntuu, että videoita en heistä halua laittaa, ja usein oma intuitio on se, jota kannattaa kuunnella.

Mielestäni tärkeää on myös kokonaisuus, se millaiseksi lapsen digitaalinen jalanjälki muodostuu ennen kuin lapsi itse alkaa omaa digijalanjälkeään tuottaa. Muutama tunnistettava kasvokuva ja lapsesta ja arjestamme kerrotut satunnaiset anekdootit eivät mitä suurimmalla todennäköisyydessä aiheuta hänelle harmia elämässä myöhemmin. Meillä saattaa olla asiasta pelkoja nyt, kun ilmiö on vielä uusi, mutta nykynuoret kasvavat someen syntymästään lähtien eikä siihen liity heillä sellaisia peikkoja kuin meillä, heille vauvasta lähtien syntyvä digijalanjälki on aivan normaali ja jokapäiväinen asia.


Näin totean ottamatta kantaa niihin isoihin kysymyksiin, jotka liittyvät henkilökohtaisten tietojemme luovuttamiseen netin kasvottomille markkinavoimille kuten Googlelle ja Facebookille.  Annammeko tyhmyyttämme arvokkaimman asiamme mitä meillä on, tietomme itsestämme, mainostajille, Googlen algoritmeille ja tietojenkeruuohjelmille ja vielä aivan ilmaiseksi? Se on erittäin relevantti kysymys ja kokonaan oman postauksensa paikka.


Pienet lapset muuttuvat ulkonäöltään niin paljon ennen nuoruus- ja aikuisikää, että siinä mielessä vaatimus tunnistamattomuudesta ei ole mielestäni vauva- ja leikki-iässä yhtä vahva kuin vanhempien lasten kohdalla. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä tarkempi pitää olla, mitä julkaisee. Nämä ovat hyviä ohjenuoria heille, jotka pitävät tunnistettavuutta tai tunnistamattomuutta tärkeimpänä kriteerinä kuvien julkaisemattomuudelle tai julkaisulle, kuten henkilötietolain mukaan pitäisikin olla.

Laki on laki, ja ne jotka suhtautuvat lasten kuvien julkaisuun kielteisesti saavat siitä lyömättömän argumentin. Periaatteessa kaikki me, jotka laitamme niitä kuvia nettiin ilman että lapsemme on tarpeeksi iso osatakseen puhua/ tarpeeksi kuvien netin laiton seurauksista ymmärtävä, olemme väärässä. Mutta olisikin asia niin yksiselitteinen! Olisipa elämä aina niin yksinkertaista, että laitkin olisivat aina selkeitä eikä koskaan tulisi tilanteita, jolloin todellinen elämä on niistä yhtä kaukana kuin ilmastonmuutosaktivistit denialisteista.


Tässä kuvassa näkyy peilin kautta koko perhe - luvat on kysytty heiltä jotka tunnistaa,
isommat ovat selin ja pienintä ei tunnista kun kuva on niin kaukaa, niin ainakin oletan.
 Aina ei ole yksiselitteistä, mihin tunnistamisen raja asettuu. 

Lapsen yksityisyydensuoja, lapsen etu, molemmat pienen lapsen vanhemman kontolla. Ja sitten vielä kaikki ne muut vivahteet, joita some-maailman kuvien julkaisuun liittyy. Mistähän aloittaisin? Ehkä vaikka kertomalla siitä, miten kymmenen vuotta sitten en olisi laittanut lasteni kuvia nettiin koska pelkäsin että heille koituu siitä jotain huonoa. Pelkäsin lasten hyväksikäyttäjiä, jotka vaanivat netissä ja imuroivat lasten kuvia vastenmielisiin tarkoituksiinsa.

Kun esikoiseni syntyi, aloin sitten kuitenkin varovasti julkaista hänestä kuvia Facebookissa, sillä huomasin että se oli hyvä tapa jakaa hänen kasvuaan Italian-sukulaisten ja tuttujen sekä muiden kauempana asuvien ystävien kanssa.

Vuosien myötä huomasin, että some, mikä minulle pitkään tarkoitti pelkkää naamakirjaa, suorastaan pullistelee lasten kuvia. Ja kun puolisen vuotta sitten aloin aktivoitua Instagramissa, huomasin että siellä vasta lasten kuvia julkaistaankin. Ihania, kauniita kuvia iloisista ja hyväntuulisista lapsista kauniissa vaatteissa ja ympäristöissä.

Kuvista tulee hyvälle tuulelle itsekin ja jotenkin ne tuovat olemassaolollaan lohtua tähän maailmaan, jossa tapahtuu niin paljon rumaa ja ikävää. Täytyisikö meidän luopua tästä hyvää tuulta ja iloa ympärilleen levittävästä tavasta julkaista ja nähdä lasten kuvia somessa vain sen takia, että maailmassa on joitakin sairaita ali-ihmisiä ja likaista saastaa jotka näkevät lapset seksuaalisen halun kohteina? Täytyykö meidän miljoonien hyvään uskovien ihmisten toimia näiden joidenkin iljettävien rikollisten määräämän tahdin mukaan ja rajoittaa elämäämme niin, ettei edes lasten kuvien julkaiseminen ole mahdollista?

Itse näen hyvänä asiana, että ihmiset uskaltavat julkaista lastensa kuvia. Se on yksi keino osoittaa avoimuutta ja jakaa hyvyyttä ja kauneutta, asioita joita tämä maailma tarvitsee juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen. Avoimuus kasvattaa avoimuutta; mitä annat, sitä saat, ja se että uskallat olla avoin ja jakaa elämääsi avoimesti muillekin, tarkoittaa että sydämessäsi on luottamusta ihmisten hyvyyteen ja siihen, että mitä jaat, se versoo ja lisääntyy aina tuhatkertaisesti muissa ihmisissä. Emme saa antaa periksi nykyajan kovuudelle, pimeydelle ja tulevaisuuden tuhansille uhkakuville.

Tästä ovat varmasti useimmat yhtä mieltä. Mutta ai niin, tiedätkö mistä kahvisi on peräisin,
onko se eettisesti ja kestävästi tuotettu, saavatko tuottajat asianmukaisen korvauksen, entä työolot?

Miksi sitten juuri lasten kuvia, kun on vielä se yksityisyydensuojalaki, joka on tässä asiassa täysin selkeä? Täytyykö tässä avoimuuden lisäämisessä käyttää lapsia, jotka ovat avuttomia ja kykenemättömiä puolustamaan oikeuksiaan ja sanomaan mielipiteensä? Mikseivät kissat, kukat ja kauniit olohuoneet riitä?

Jonkun mielestä varmaan riittääkin, ja niitäkin riittää joiden mielestä nykyaikana lasten näkeminen somessa alleviivaa vain sitä tosiasiaa, että ilmastonmuutoksen kannalta (lähes) jokainen syntyvä lapsi on liikaa.

Mutta lapsissa on tulevaisuus, sanovatpa hiilijalanjälkihuolestujat ja ilmastostonmuusaktivistit mitä hyvänsä. Söpöinkään kissa tai koreinkaan kattaus ei vedä vertoja lapsen voimalle tulevaisuudentoivon symbolina. Voi tietysti olla että lapsimyönteisenä olen jäävi sanomaan, mutta ainakin minulle somen kuvavirrassa aidoimman hymyn ja parhaimman mielen saavat aikaan ne kuvat, joissa näkyy iloinen, viattomuudessaan kaikista skeptisyyden ja kyynisyyden aseista riisuva lapsi.

Takaapäin ja kaukaa otetut kuvat ovat aika turvallisia yksityisyydensuojan näkökulmasta.

On siis tullut selväksi että mielestäni on ihanaa, että somessa on niin paljon lasten kuvia.Tämä kuvien paljous oikeastaan poisti minulta viimeisen esteen omien lasteni kuvien julkaisulle, vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, ettei ryhmäajattelu ole koskaan hyvä peruste millekään, se että muutkin tekevät. Mutta tässä tapauksessa kun kuvia kerran on niin paljon, sehän tarkoittaa että ilmiöstä on tullut niin normaali, että sellainen lapsi on oikeastaan vähemmistössä, jonka kuvia ei netissä ole.

Jos joskus on ollut pelättävissä, että lasta aletaan kiusata koska hänen vanhempansa jakavat hänestä niin paljon kuvia someen, niin nyt jos joku asiaan liittyen kiusaamisen kohteeksi joutuu, se melkein saattaisi olla se onneton, jonka kuvia ei somestä löydy. Sinä et olekaan netissä, nännännää, kummajainen!

Oikeasti ne ihan noin ajattele. Joidenkin mielestä kiusaamisuhka on yksi merkittävä syy olla laittamatta lapsesta kuvia nettiin, mutta minä en usko, että ketään lasta kiusataan netissä olevien tai olemattomien kuvien takia. Jos lapsi joutuu kiusaamisen kohteeksi, sen syyt eivät ole nettikuvissa vaan jossakin aivan muualla.

Ei enää. Ehkä joskus viisitoista-kaksikymmentä vuotta sitten oli mahdollista joutua kiusatuksi jonkun lapsuudenaikaisen supersankariasukuvan takia, mutta nykyaikana lapset eivät muuta niin haluakaan, kuin päästä nettiin, ja usein vielä erilaisten kuvankäsittelyohjelmien jäljiltä ties missä pupunkorvissa ja kissanviiksissä. Kun he kasvavat, saavat omat kännykkänsä ja nettiyhteytensä, niin yksi heidän ensimmäisiä tekojaan on ottaa itsestään kuvia ja julkaista ne - jos vain saavat vanhemmilta luvan.

Yhtä tärkeää kuin vanhemman kyky harkita mitä kuvia lapsistaan nettiin laittaa, on opettaa lapsille tätä samaa harkintaa. Kuvien julkaisussa sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta millaisia kuvia (ja videoita) ja mihin julkaistaan, sillä on väliä.

Lapsen sivuprofiili näkyy, mutta ei voi sanoa että häntä tunnistaa.
Olenko väärässä? Missä kulkee raja, tunnistaako lapsen vai ei? 

Minä tunnustan jo toisen kerran tämän tekstin aikana, että käytän perusteluna kuvien laitolle sitä typerintä, eli koska niin monet muutkin laittavat. Ihminen on laumaeläin ja toimii niin hyvässä kuin huonossa laumaeläimen vaistojen mukaisesti eli pyrkii pitämään huolen siitä että tulee hyväksytyksi joukkoon. Elämän jakaminen somessa on nykyajan laumaelämää, ja monelle voi olla hyvinkin tärkeää se palaute, joka sieltä tulee - niin lasten kuvista kuin muutenkin. Ja lapsen etu, se voi paradoksaalisesti toteutua joskus siten, että hänen kuviaan on siellä netissä, koska jos niitä ei ole hän saattaa tuntea itsensä erilaiseksi kummajaiseksi, ainakin noin kärjistetysti esitettynä.

Ja vaikka sanonkin, että minä en laita lasteni kuvia nettiin saadakseni niillä tykkäyksiä ja tunnetta hyväksytyksi tulemisesta, niin mikäs minä olen varmasti sanomaan, mikä vaistonvarainen vaikutin minua lopulta ohjailee. Voin järjellä selittää haluni laittaa lasten iloisia kuvia nettiin avoimuuden, hyvän mielen ja tulevaisuudentoivon levityspyrkimykseksi ja hanttiinpanemiseksi netin syvissä vesissä uiville pedoille, mutta vaistoineni olen kuitenkin laumaeläin joka helposti menee massan mukana: ehkä laitankin lasteni kuvia nettiin vain siksi, että niin monet muutkin laittavat ja kerjään niillä hyväksyntää.

Kaukaa otetusta kuvasta lasta ei varmasti tunnista.

Sitten minulla on vielä sellainen sinänsä täysin perusteeton mutta toisaalta jännästi lapsen etuun liittyvä puolustus kuvien laitolle, eli että pidän tätä blogia. Se on minulle rakas harrastus ja itseilmaisun väline ja jopa ratkaisevan tärkeä henkireikä elämässäni (kuten kirjoittaminen ylipäätään on), joka tekee minusta paremmin jaksavan, kärsivällisemmän ja hyväntuulisemman äidin. Kirjoitan lapsiperheen elämästä ja blogilla voi olla parantavaa vaikutusta jopa perheemme taloudelliseen tilanteeseen, mutta mikä lapsiperheblogi olisi sellainen jossa ei näkyisi lasten kuvia?

Tavallaan siis tallon lasteni yksityisyyttä ja käytän heidän kuviaan heidän parhaakseen, oman hyvinvointini ja perheen yhteisen hyvän vuoksi, näin ainakin itselleni selitän. Itsekästä ja väärin? Voi olla. Perusteltua ja hyväksyttävää? Ehkä osittain. Mutta ainakaan kukaan ei voi sanoa, etten olisi perinpohjin pohtinut asian eri puolia ennen ratkaisuun päätymistäni tai ajatellut lasteni parasta. Kaikki mikä tekee heidän vanhemmistaan parempia ja jaksavampia vanhempia, on heidän parhaakseen ja heidän etunsa mukaista.

Toivon ja uskon, ettei kukaan lapsistani tule aikuisena syyttämään minua siitä, että olen heidän lapsuudenkuviaan julkaissut netissä.  Jos tulee, olen epäonnistunut vanhempana jossakin muussa kohtaa eikä suhteemme ole kohdallaan jostakin muusta syystä.

Uskon ja toivon, että maailma on heidän aikuistuttuaan parempi, avoimempi ja kauniimpi paikka osaksi juuri meidän tällä hetkellä somea käyttävien ansiosta - toive joka totta puhuen on niin hatara ja epätoivoinen että sydämeni on särkyä mutta haluan toivoa silti - paikka jossa kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että lasten kuvien julkaisuun netissä voisi liittyä jotakin arveluttavaa tai pahaa tai että se olisi heidän etujensa vastaista.

Kuin kanat laumassa - sitäkö me ihmiset olemme, somemaailmassa ja muualla?


PAROLA DEL GIORNO: protezione (f) dei dati e della privacy su internet = tietojen ja yksityisyyden suoja internetissä








Kommentit

  1. Itse olen tehnyt valinnan, että laitan someen lapsistani vain kuvia, joista ei voi tunnistaa kasvoja, ei ainakaan kokonaan. Joku vauvakuva saattaa olla tutti suussa edestä päin, mutta niistä ei kukaan varmasti kadulla tunnistaisi vaunuissa nukkuvaa lasta. Myös lasten nimet olen jättänyt julkaisematta. Tämä asia on kaksiteräinen miekka ja itsekin olen sitä usein miettinyt. Välillä tekisi ihan älyttömästi mieli julkaista se kasvokuva, missä lapsi nauraa ja kuvasta tulee niin hyvä mieli. Mutta olen tehnyt tämän päätöksen ja siinä ainakin toistaiseksi pysyn. Mutta en todellakaan tuomitse kenenkään toisen valintoja. On ihanaa, että on myös kuvia, joissa lapset näkyvät kokonaan. t. Sari / pikkuleijonatblogi.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Sari! Minusta valintasi on hyvä ja mikä tärkeintä, olet perustellut sen itsellesi. Tärkeintä on että näitä asioita miettii ja on tietoinen asioista, joita tulisi ottaa huomioon omaa päätöstä tehtäessä. Lasten iloiset kasvokuvat ovat tosiaan ihania ja tuovat iloa ympärilleen, mutta niin kuin sanoit, kaksiteräinen miekka on ja asiassa monta puolta. Itse olen ottanut jonkinlaisen keskitien, eli hillitysti laitan lasten kuvia enkä joka postauksessa / julkaisussa, ja sitten usein takaapäin tms. ettei tunnista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa