Yhteisöllisen huuman oksettava loppu

Juhlat on ohi ja paluu arkeen tapahtui mahdollisimman karulla tavalla: aamuoksennuksilla. Siinä kuuden jälkeen heräsin vieressä pyöriskelevän kuopuksen levottomuuteen ja mietin että mistäs nyt kiikastaa. No kipeästä vatsastapa se!

Nyt viitisen oksennuskertaa, neljää likaista vaatekertaa, kahta likaista pyyhettä ja yhtiä likaisia lakanoita myöhemmin tilanne on jo vähän rauhoittunut, ja näyttää että pahin (ehkä) alkaa olla takana. Ennen seuraavaa potilasta, siis jos sellainen on tullakseen. Ainakin haju oli niin kaamea, että luultavasti on tarttuva pöpö tällä kertaa kyseessä. Tiesithän muuten, että vatsatautioksennus haisee paljon pahemmalta kuin muista syistä johtuva yrjö? Usko pois, se on ihan totta ja jos et usko niin haistele ensi kerralla tarkemmin.

Liekö kultahuuman syytä, mutta yrjöttävä aamunaloitus aiheutti minussa yllättävän reaktion:




olen ollut siitä lähinnä huvittunut. Ei edes ota päähän, vaikka tiedossa olisi koko perheen kiertävä pöpö eli noro olisi sittenkin rantautunut meille näin kevään ja pahimman epidemia-ajan viime hetkillä. Olen ottanut tapahtuneen lungisti ja vaikka omassa vatsassakin jo inhottavasti kiertää, (tosin niin tapahtuu välittömästi heti kun joku oksentaa ja luulen sen olevan silkkaa psykologiaa), en tunne epätoivoa.

Tulee mitä on tullakseen, meillä on täysi pullo kloriittia ja pyykinpesuainetta kaapissa, pesuvadit valmiina, nesteytyssuoloja lääkevarastossa ja italiankielisiltä kanavilta tulee 24/7 piirrettyjä - siinä oikeastaan kaikki mitä lapsiperheen oksennusepidemian hoitoon tarvitaan. Mies kun pystyi vielä jäämään kotiin etätyöpäivää tekemään - luojan kiitos hänen työpaikkansa etätyömahdollisuudesta - niin mikäs tässä oikeastaan ollessa. Eipähän tarvitse miettiä mitä ohjelmaa järjestäisi lapsille ja itselle päivän aikana ja lähipäivinä.

On voinut rauhassa katsella aamutv:n kultajuhlalähetykset alusta loppuun ja sitten tietysti muistella lasten kanssa eilistä mukanaoloa Kaisaniemen kansanjuhlassa. Syöksyimme sinne eilen suoraan esikoisen koulun kevätjuhlista, mikä harmillinen ajankohta kevätjuhlille muuten (eikös ne lomat ala vasta lauantaina ja kuka nyt muutenkaan illalla haluaa kouluun kevätjuhliin lähteä...) ja nyt vielä niiden takia melkein myöhästyttiin kiekkopippaloista.


Emme harkinneet hetkeäkään jäävämme pois jääkiekkojuhlista, sillä ne ovat niitä tapahtumia, joissa haluaa olla tunnelman takia mukana vaikka television ruudulta näkisi paljon paremmin, mitä lavalla tapahtuu. Tulimme paikalle niin myöhään, että lava erottui vain pienenä pisteenä jossakin ihmismeren kaukaisessa horisontissa, mutta ääni onneksi kuului ja sitten tietysti oli se kaikki muu, iloiset ihmiset ja suomalaisittain harvinainen juhlatunnelma: ilo siitä että ollaan kaikki juuri nyt yhtä.

Lapset hieman pettyivät kun ei päästy lavan viereen ja yrittivät ehdottaa, että mitä jos vain kävelisimme eteenpäin ja ohittelisimme ihmiset yksi kerrallaan. Niitä ohitettavia olisi vain ollut aika paljon! Reppuselässä he sitten onneksi näkivät jättiscreeniltä jotakin (lava oli edelleen aivan liian kaukana) mutta uskon, että loppujen lopuksi lapsillekin oli kivointa se tunnelma, jonka keskellä olimme.


Niin paljon suomenlippuja, niin paljon Mörkö-huutoja, niin paljon iloisia ihmisiä. Ja joka toisella Suomi-paita, Mörkö-paitojakin nähtiin ja jopa kokonaan Mörköksi pukeutuneita hahmoja. Nämä ovat niitä kansakuntaa yhdistäviä tapahtumia, joita mielelläni näytän lapsilleni. Enkä panisi ollenkaan pahakseen, jos heistä kasvaisi yhtä kovia kiekkofaneja kuin äidistään aikanaan (no, ehkä ei ihan yhtä kovia sittenkään) ja voisimme jatkossa yhdessä jännittää Suomen pelejä niin kuin sunnuntain finaalin aikana.

Onhan minulla miehenikin jonka kanssa peleja katsoa, mutta - hän on italialainen. Yleensä tämä seikka ei aseta minkäänlaisia rajoja mihinkään, mutta tässä asiassa hienovarainen raja väistämättä syntyy. Hän toki kannustaa Suomea ihan tosissaan, mutta jokin ero siinä silti on ja pysyy. Eihän hän edes saa tolkkua suuresta osasta pelin selostusta, kun kieli on niin nopeaa ja Mertarannan hehkutuksissa on vielä ihan oma, vain suomea täydellisesti taitaville avautuva sävynsä.

Sama juttu on toisinpäin, kun katsomme Italian jalkapallopelejä. Kannustan Italiaa täysillä, mutta tiedän vallan hyvin etten koskaan voi päästä kannustuksessani aitoitalialaisten tasolle. Ja kun pelissä on tiukka hetki, selotus alkaa käydä ymmärrykselleni ylivoimaiseksi.

Ja jos Italia häviää, kirpaiseehan se, mutta ei siltikään läheskään yhtä paljon kuin Suomen kiekkohäviöt. Ja voiton hetkellä on sama homma: vuoden 2006 Italian jalkapallon maailmanmestaruus oli minulle ilon hetki, mutta sitä ei voi vähääkään verrata mieheni iloon sillä hetkellä. Tai jännitykseen tiukassa paikassa. Futisfinaalin rangaistuslaukauskilpailun aikana hän poistui sydäntään säästääkseen takapihalle kävelemään, minä taas (sormien välistä) uskalsin katsoa. Suomen ratkaisupelien tiukimmilla hetkillä en uskalla.

Mutta olkoon kyseessä jääkiekko tai jalkapallo, tärkeät pelit ovat parhaimpia hyvässä seurassa katsottuna. Isoin osa pelin hehkua syntyy siitä, että jännityksen voi jakaa muiden kanssa, eikä yksinään kiljuminen tunnu oikein miltään. Siinäkin tosin jotkut onnistuvat, eilisen päivän ehkä omituisin uutinen koski nimittäin ruotsalaista (?) naista, joka oli asunnossaan huutanut niin kammottavasti finaalia jännittäessään ja Suomea kannustaessaan, että naapurit olivat soittaneet poliisit paikalle!

Itsekin voisin ehkä kiljua yksin, mutta silti surullisimmat pelimuistoni liittyvät niihin kertoihin, kun ei ole ollut kisakatsomoa vieressä. Ja vastaavasti parhaat pelit ja turnaukset ovat olleet niitä, jolloin ympärillä on ollut muita kiihkeitä kiekkofaneja mukana jännittämässä. Eihän sitä yksin voi kunnolla edes analysoida peliä ja pohtia valmentajan taktiikkakuvioita.


Samalla tavoin kuin jääkiekko, penkkiurheilukin on joukkuelaji. Tämä näkyy maailmanmestaruuden juhlinnassakin. Vai mitä luulet, voisiko minkään lajin yksilöurheilijan voitto aiheuttaa tällaista kansanjuhlaa jota jääkiekkoilijat saavat aikaan? Saapuisiko 50 000 ihmistä johonkin Helsingin puistoon hurraamaan uinnin, yleisurheilulajin ja tai edes hiihdon MM-kullan takia? Toki näitäkin voittoja juhlitaan ja jonkinmoista kansanjuhlaakin on ollut ainakin hiihtomestaruuksiin liittyen, mutta ei sellaista jota voisi yhteisöllisyydessä ja osallistujamäärissä verrata Kauppatorin tai Kaisaniemenpuiston kansajuhliin.

Yksilölajin voitto ei koskaan ole "meidän" voitto samalla tavalla kuin jääkiekkojoukkueen hankkima mestaruus. Joukkueessa on tähtensä ja sankarinsa, heitä syntyy sinne väistämättä ja kuuluukin syntyä ja heihin kasaantuu kansanjoukkojen palvontaa, mutta silti kaikille hurrataan. Eilen suurimmat aplodit joukkueen lavallesaapumisesittelyssä saivat tietysti Mörkö-Marko, Kaapo Kakko, maalivahti Lankinen ja päävalmentaja Jukka Jalonen, mutta äänijänteitä koeteltiin jokaisen muunkin pelaajan kohdalla.



"Rakastakaa Suomen joukkuetta ja sen jokaista pelaajaa", jotain siihen tapaan juontaja tilanteessa hehkutti, ja yleisö rakasti ja hurrasti. Onhan se aikamoista joukkohuumaa ja idolinpalvontaa, mutta saa ollakin. Se ei ole keneltäkään pois ja tiesiväthän jo antiikin roomalaiset, että kansa tarvitsee leipänsä ja sirkushuvinsa. Elämä olisi niin paljon värittömämpää, jollei olisi tällaisia ihastuttavia joukkohurman ja kansallisen urheiluhengen tähtihetkiä. Miten monta jännää turnausta ja peliä sitä ollaankaan seurattu, toivottu ja petytty, ja nyt sentään jo kolme kertaa myös voitettu. Kohtahan tähän alkaa melkein jo tottua...niin kuin ne ruotsalaiset, jotka tuntuvat voittavan tämän tästä.

Kyllästyisiköhän siihen oikeasti koskaan, alkaisiko tuntumaan arkipäiväiseltä, jos voittoja tulisi vähän väliä? Kuka tietää, ehkä sitä ei silloin viitsisikään joka kerta kansanjuhlaan raahautua, varsinkaan juoksujalkaa lapsen kevätjuhlista junalle kiirehtien niin, että lapsiraukoilta jäi illallinenkin syömättä ja piti turvautua Hesburgeriin...

Tuliko vähän huono vanhempi olo, kun yhdeksän aikaan syötin jo edellisen illan harvinaisen myöhään valvomisesta väsyneille lapsille junassa ranskalaisia ja pehmistä? Tuli ja ei, enemmän jälkimmäistä. Väsymys ei nimittäin onneksi lapsista näkynyt muuten kuin että kotona he nukahtivat sänkyihinsä kaikki noin minuutissa. Junassa ja kansanjuhlassa he olivat innoissaan ja onnessaan mukana ja kaikki oli selvästi kivaa ja jännää heidän mielestään. Ja oliko tuo ihme, kivaa ja jännää se oli meistä aikuisistakin.

Ensi kerralla sitten uudelleen, torilla tavataan!



PAROLA DEL GIORNO: influenza intestinale (f) = vatsatauti I sintomi dell`influenza intestinale sono vomito, nausea, diarrea, mal di pancia, qualche volta anche brividi e febbre. = Vatsataudin oireita ovat oksentaminen, pahoinvointi, ripuli, vatsakipu, joskus myös vilunväreet ja kuume.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia