Kaikki keinot käyttöön ettei yrjö tule: sitä on emetofobia eli oksennuskammo

Pahoinvoinninestolääke.
Kun perheessä on yksi jäsen puoli päivää oksentanut, on sen jälkeen ilmassa paitsi kloriitin lemua myös jännittynyttä väreilyä: milloin tauti iskee seuraavaan vai iskeekö ollenkaan?

Edellisessä epidemiassa vuosi sitten pöpö kiersi koko perheen ja laittoi sen jäsenet halailemaan ämpäriä puolen vuorokauden tai korkeintaan vuorokauden välein, poikkeuksena rautavatsamieheni joka sinnitteli terveenä vaikka siivosi lasten oksennuksia minun maatessani oman tautini kourissa.

Olisipa minullakin hänen vastustuskykynsä! Hän selviää aina tartunnoitta, vaikka mikä epidemia jylläisi ympärillä. Ainoan kerran olen nähnyt hänet vatsatautisena viitisen vuotta sitten Intiaan suuntautuneen työmatkan jälkeen, ja siitä tapauksesta kerromme vieläkin vitsejä...

Nyt on kuopuksen oksentelusta kulunut kaksi vuorokautta. Mikä on terveystilanne muilla perheejäsenillä?




Edelleen ollaan tolpillamme ja ruokahalu tallella kaikilla. Varmuuden vuoksi olen tankannut viime päivinä tavallista enemmän nesteitä, muistuttanut lapsiakin juomaan ja syömään tuhdimmin ruokaa, siltä varalta että on parin vuorokauden paasto edessä. Toisaalta joka aterialla vähän hirvittää ajatella, missä muodossa sisään ahtamamme ruoka mahtaa tulla ulos, ehtiikö mahalaukkua pidemmälle...yök!

Psykofyysinen oireilu on myös jatkuvaa, kuvittelen koko ajan voivani huonosti ja että mahaa vääntää tai kiertää, esikoinenkin on pari kertaa valitellut outoa oloa vatsassa. Mutta muuten olo on ihan rento. Tulee mitä tulee, tulkoon. Oksennustaudissa ei pelota muu kuin nestehukasta ja kofeiininpuutteesta iskevä jäätävä päänsärky, joka yhdistettynä yrjömiseen ja yleiseen huonoon oloon on...no, aika helvetillistä!

Itse oksentaminen, sehän on oikeastaan aika iisiä. Sen kun sitoo hiukset hyvin kiinni, sulkee silmät ja nenän ja antaa tulla vain. Näillä toimilla toimitus on mahdollisimman tuskaton.

On ihastuttavaa ja tuskin uskon sitä itsekään, että kirjoitan asiasta näin. Aina suhteeni oksentamiseen kun ei to-del-la-kaan ole ollut näin mutkaton.

Noin kymmenen vuoden ajan elämässäni oksentaminen oli pahinta mitä tiesin. Ihan oikeasti pahinta. Mikään, ei mikään voinut ylittää sitä pelottavimpien asioiden listassa. Kun vain kuulinkin että joku jossakin ehkä joskus oli oksentanut, kehon hälytysjärjestelmät aktivoituivat: sydän alkoi hakata, kainalot hikoilla, vatsa kääntyi ympäri ja tietysti aloin heti itsekin voida pahoin.

Oksennuspelkoni ilmeni monin rajoittavin tavoin. Jos bussissa kuulin, että joku valitti toiselle huonoa oloa, vaihdoin bussia. Samoin jos vähänkään olin haistavinani oksennuksen hajua tai jotain sinne päin. Vaikka sitten olisin sen takia myöhästynyt koulusta tai tärkeästä tapaamisesta, millään ei ollut väliä kunhan vain saatoin välttää altistuksen taudille.

Jos perheessäni joku oksensi (se oli kaikista tilanteista pahin!), aloitin suojautumisvalmistelut. Pesin käsiä sata kertaa tunnissa, joskus olivat käytössä kertakäyttöhanskatkin. Lukittauduin huoneeseeni ja vietin siellä aikaa niin paljon kuin mahdollista, ja pyysin äitiäni tuomaan ruuatkin huoneeseeni - kertakäyttöhanskoja käyttäen totta kai. Maailmani musteni muutamaksi päiväksi kokonaan eli siksi ajaksi kun vatsatautien itämisaika meni ohi ja saatoin huokaista helpotuksesta.

Kun yksitoistavuotiaana sain vihdoin viimein oman koiran (jota olin kinunnut niin kauan kuin osasin puhua), niin tietenkin siskoni sinä samana päivänä kun koira haettiin kotiin, sairastui vatsatautiin. Pilasit elämäni parhaimman päivän ikinä, syytin siskoani ja hän ehkä otti sen vitsinä, mutta minulle se oli erittäin totta. En muista siitä päivästä enää mitään koiraan liittyvää, vain kauhean kauhun joka minulla oli oksennusta kohtaan, sen kuinka pakenin itkien lähipuistoon ja kieltäydyin tulemasta kotiin koiraa hakemaan, koska koti oli täynnä vatsatautipöpöjä.

Kauheinta oli, että kun joku lähipiirissäni oksensi, aloin itsekin saman tien voida huonosti. Minulle tuli paha olo, vatsassa kiersi, ja usein vain vaivoin sain pideltyä oksennuksen kurissa. Muutenkin kärsin kummallisesta kroonisesta oksennusolosta lähes koko lapsuuteni, noin kuusivuotiaasta saakka eli siitä asti kun saatan muistaa. Välillä tuntui, että mitä enemmän oksentamista pelkäsin, sitä useammin ja enemmän minua oksetti.

En kuitenkaan oksentanut kymmeneen vuoteen, koko sinä aikana kun oksennusta kammosin. Sain sen aina pidettyä sisälläni mitä ihmeellisimmillä keinoilla. Naksuttelin kitalakea kielellä, imin peukaloa, söin salmiakkia, ryin tai hyräilin, joskus lähdin juoksemaan ja se meni ohi sillä. Joskus varmaan ihan oikeasti olin taudissa, mahani oli oikeasti sekaisin ja muut ympärillä oksensivat, mutta minä pidin keinovalikoimani avulla kurat mahassa.

Lehmät märehtivät eli pureskelevat ja syövät oksentamansa ruuan uudelleen.
Lapsena ajattelin, että olisi ihan kauheaa olla lehmä tämän takia! 

Oliko se kaikki tervettä? No ei todellakaan! Myöhemmin olen saanut tietää, että oireillani on ihan oma diagnoosinsakin: emetofobia eli oksentamisen sairaalloinen pelko. Samoin kuin mikä tahansa muu fobia, se ei ole järjen asia eikä sitä voi millään järkipuheella saada kuriin.

Oireeni olivat emetofobialle tyypilliset: ihmisjoukkojen pelko, mahdollisesti vatsatautia sairastavien henkilöiden erittäin vahva pelko, sairaalloinen käsienpesu, psykosomaattinen pahoinvoinnin tunne mutta toisaalta merkittävänä yksityiskohtana se, että emetofoobikko ei usein pitkiin aikoihin, jopa vuosikymmeniin oksenna, koska oppii "panttaamaan" oksennustaan keinolla millä hyvällä.

Monet emetofoobikot eivät jopa halua hankkia lapsia tai ainakaan useita juuri oksennuspelkonsa takia, raskauspahoinvointi pelottaa ja sitten lasten kotiin tuomat vatsatautipöpöt. Fobia voi vaikuttaa myös ammatinvalintaan: esimerkiksi sairaanhoitoon tai muulla tavalla lisääntyneeseen "oksentamiskontaktiin" liittyvät ammatit ovat ehdottomasti poissuljettuja. Pahimmillaan oksennusta pelkäävä linnoittautuu kotiinsa ja sairastuu lopulta paniikkihäiriöön, kun on pakko tulla ihmisten ilmoille.

Onneksi oma emetofobiani ei päässyt kehittymään näin pitkälle. Monia se saattaa vaivata koko elämän ajan, mutta omani parani yhtäkkiä kuin ihmeen kautta. Ja olen siitä erittäin onnellinen!

Mikä lopulta auttoi oksennusfobiaan?

Se mikä moneen muuhunkin fobiaan auttaa eli siedätyshoito!

Kävi nimittäin niin, että kun olin kuusitoistavuotias, sairastuin viimein niin kovaan vatsapöpöön, ettei oksennusta enää millään konstilla saanut pysymään sisällä. Olin silloin kesänvietossa sedän luona ja sinne saapui sisarukseni perhe joka oli vastikään ollut taudissa.

Seuraavana yönä aitassa helvetti sitten pääsi kannaltani irti eli oksennus tuli. Siirryin yhden maton liattuani sisätiloihin vessan viereen ja vietin yöni oksentamalla suunnilleen sata kertaa. Siinä rytinässä huomasin erään ihmeellisen asian: eihän tämä niin kauheata olekaan. Inhottavaa ja pahanhajuista kyllä ja lopuksi epämukavaa kun vatsahapot yrittävät tulla ulos, mutta ei sen kummempaa. Se menee nopeasti ohi. Siitä selviää.

Kun joutuu kohtaamaan pahimman pelkonsa ja vielä niin tuhottoman monta kertaa, niin sitä on lopulta ihan paljaana. Niin paljaana, että pelkokin kuoriutuu pois ja tilalle kasvaa immuniteetti pelkoa kohtaan. Näin minulle kävi, ja se suoja on tallella vielä tänäkin päivänä.

Siellä ne lehmät märehtii.



Ja se on ollut onni, sillä paitsi että olen sairastanut vatsataudin muutamia kertoja sen jälkeenkin, olisi esikoisen alkuraskaus ollut piinaavaa aikaa oksennusfobian kanssa. Oksensin nimittäin joka aamu ensimmäiset viikot. Keskimmäisen kohdalla sen kun paheni, ja aamuoksentamisen lisäksi mukaan tuli myös iltapahoinvointi. Jos olisin vielä kärsinyt oksennuskammosta, en olisi varmaan edes harkinnutkaan kolmatta lasta tai ehkä jopa jättänyt toisenkin hankkimatta!

Hämmästyttävää kyllä, kuopusta odottaessani selvisin kokonaan ilman oksentamista ja pahoinvointia, vaikka etukäteen kaikesta oksennuspelkoimmuniteetista huolimatta olin jo vähän huolissani, että mitä sieltä tällä kertaa oikein tulee. Useinhan pahoinvointi pahenee joka raskauden myötä. Mutta sitten ei tullutkaan mitään, vain seesteinen ja korkeintaan lievää kuvotusta aiheuttanut alkuraskaus.

Nykyisin tunnen suurta myötätuntoa, jos joku kertoo pelkäävänsä oksentamista. Tiedän mitä se on, mitä se voi pahimmillaan olla. Usein fobian takana on jokin selkeä syy kuten ikävä oksennuskokemus (itsekin pystyn tarkkaan nimeämään sen hetken jolloin oksennuskammoni alkoi), ja varsinkin lapsen emetofobiaan pitäisi suhtautua vakavasti ja mahdollisesti pohtia, mikä saa hänet pelkäämään niin paljon. Oksennuksen mukana lapsi voi pantata myös henkistä pahaa oloaan, ahdistustaan ja traumojaan.

Kun olen tämän kaiken kirjoittanut, onkin hyvä lähteä lähikauppaan omenamehuostoksille (ja vähän muillekin). Kun ilmassa leijuu tartuntavaara, on hyvä pitää kaapissa mehua ja muuta helppoa syötävää. Sitä kun ei koskaan tiedä, miten pian niitä tarvitaan!





PAROLA DEL GIORNO: emetofobia (f) = oksennuskammo L`emetofobia è il terrore di vomitare o vederlo fare agli altri. = Emetofobia tarkoittaa oksentamisen tai sen näkemisen kammoa.

Emettere = lähettää, säteillä, päästää Le stelle emettono luce propria, non quella del Sole. = Tähdet säteilevät omaa valoaan, eivät Auringon. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa