Kadonneiden omenien arvoitus

Oman pihan omenoita.
Viime vuonna näihin aikoihin olimme aloittelemassa kahden kuukauden Roomanmatkaa. Autolla Via Balticaa ja Saksan läpi Italiaan, miniloma Pohjois-Italian vuoristomaisemissa ja syyskuun loppuun asti venynyt oleskelu Roomassa.

Reissusta jäi erittäin hyvät muistot, vaikka lopulta päätimmekin tehdä paluureissun tuttua Saksanlaivareittiä. Sen verran raskaalta Via Baltican ylitys toistamiseen siinä vaiheessa tuntui. Raskauspahoinvoinnin potemiseen kun on mukavampiakin paikkoja kuin autossa köröttely. Oliko laiva sitten sen parempi, en tiedä. Ainakin tavallisesti minua vaivannut meripahoinvointi loisti mystisesti poissaolollaan, vaikka paluumatkalla myrkysi melkoisesti. Teoriani on, että raskauspahoinvointi jotenkin kompensoi merisairautta ja sulki sen pois.


Kotona odotti monen muun asian lisäksi pieni ikävä yllätys:

Pihan perällä kasvavasta omenapuustamme oli joku käynyt pöllimässä kaikki omenat. Yöllä, kun kotonamme koirahoitajana ollut äitini nukkui, oli varas vieraillut. Aamulla puu oli yläoksia myöten omenoista paljas.

Asia harmitti tovin, sillä oman pihan omenat ovat loppukesän odotettu herkku. Syödä omenoita suoraan puusta - se jos jokin on suurta ylellisyyttä, lähiruokaa parhaimmillaan. Toivoin kuitenkin, että omenat olivat menneet hyvään käyttöön ja tarpeeseen. Ehkä joku tarvitsi niitä enemmän kuin minä.

Tytärtäni omenoiden katoaminen harmitti kaikkein eniten. Liekö hän tänä vuonna ottanut tapahtuneesta opiksi, sillä jo ennen kuin omenat tänä vuonna kunnolla kypsyivät, hän oli jo niitä syömässä. Nyt jo punaposkisia omenoita hän söisi lakkaamatta ja loputtoman paljon. Hyvä tietysti, että maistuvat, mutta siinä vaiheessa kun huomaan hänen hipsineen kohta kymmenennen kerran aamupäivän aikana omenapuulle, saatan sanoa, että mitä jos jätettäisiin huomiseksikin.

Kohta ovat varkaille enää yläoksat jäljellä. Jännityksellä seuraamme, katoavatko omenat tänäkin vuonna jonakin yönä parempiin suihin.

Omenavarkaus palautui mieleeni tänään, kun palasin iltakävelyltä koiran kanssa. Portilla odotteli muovikassi kädessään mies, jonka sandaalit olivat rikki ja jonka silmät olivat punaiset ja väsyneet. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta eleistä ja kassin sisällön esittelystä ymmärsin, että mies toivoi saavansa tyhjiä pulloja. Ensimmäinen sana, jonka hänen puheestaan ymmärsin, oli "Romania".

Mies alkoi myös esitellä ylävartalossaan olevaa paukamaa ja huitoa samalla käsillään vimmatusti. "Spitale, spitale", hän toisteli, ja minä tietysti heti kavahdin säikähdyksestä. Viimeiseksi nyt leprapotilasta kaipasin kotiovellemme. Tunsin tietysti myötätuntoa miestä kohtaan, olipa hänellä sitten oikeasti lepra tai ei, mutta anteeksi vain, satun myös olemaan erittäin bakteerikammoinen.

Kävin nopeasti hakemassa sisältä kaksi tyhjää pulloa ja lykkäsin ne miehen käteen siinä toivossa, että hän lähtisi mahdollisimman pian matkoihinsa. Siinä tuli tehtyä joko päivän hyvä työ - tai elämäni virhe. Pullot saatuaan mies nimittäin alkoi osoitella rikkinäisiä kenkiään, kuluneita housujaan ja - kumma kyllä - uudenuutukaisen näköistä paitaansa, ja ymmärsin hänen haluavan myös vaatteita. Puistelin kiivaasti päätääni ja mietin kuumeisesti, millä tavoin olin kuullut lepran tarttuvan.

Mies lähti naapuritaloa kohti, ja minä vetäydyin sisälle ristiriitaisin tuntein. En pidä ajatuksesta, että kotinurkillamme liikkuu selvästi epätoivoisia ja erittäin köyhiä ihmisiä, joiden motiiveista ei ole varmuutta. Ajattelin Italiaa, jossa kaikki omakotitalot ovat tiiviisti aidattuja, lukittuja ja vartioituja ja mietin, ollaanko Suomessakin kenties joskus samassa pisteessä. Mietin myös, teinkö viisaasti antaessani pullot, vai onko ovellamme seuraavana päivänä viisi pullonpyytäjää.

Tunsin myös sääliä miestä kohtaan ja pohdin, miltä mahtaisi tuntua kulkea ovelta ovelle rahankerjuussa. Miksi maailmassa hyvinvointi on jakautunut juuri niin kuin se jakautunut? Miksi se olen minä, joka asun tässä ja miksi tuo mies oli vailla yhtään mitään?

Omaan maailmaan ja maapallon mittakaavassa onnekkaaseen osaan on niin helppo käpertyä ja sulkea silmänsä kurjuudelta, kunnes se tulee kotiovelle.

Kun myöhemmin näin miehen pullokasseineen kulkevan takapihan ohi, mieleeni palautui omenien viimevuotinen kohtalo. Jos joku on valmis kerjäämään pulloja ja vaatteita ovelta ovelle, yöllinen omenien keruu toisten pihoilta ei olisi kumma eikä mikään. Toki asialla on saattanut olla myös joku omenille perso suomalainen, mutta jotenkin tämänpäiväisen pullonpyytäjän käynnin jälkeen omenien katoaminen ei enää tunnukaan niin arvoitukselliselta.

Monta uutta kysymystä syntyy heti: Minulla on ruokaa ja rahaa, enkö siis voisi hyvinkin antaa omenani köyhille romanialaisille? Tarvitsenko minä muka pihani omenoita, kun voin ostaa niitä kaupasta? Miksi haluan lisää, kun minulla jo on paljon? Miksi touhotan ja vouhotan lähiruuasta ja vitamiineista, kun joillakuilla ei ole ruokaa ollenkaan?

Ja silti haluan pitää omenani, koska päähäni on iskostunut idylli oman pihan omenoista ja niiden terveellisyydestä. En myöskään pidä ajatuksesta, että yön pimeydessä joku vieras tulee pihalleni ja vien omenani. Mielummin vaikka lahjoittaisin niitä päiväsaikaan haluaville. En pidä siitä, että pihapiirissä ja sen lähistöllä liikkuu vieraita, pelottaviakin ihmisiä, jotka sanovat sairastavansa lepraa.

Olenko siis itsekäs, ennakkoluuloinen ihminen? Oliko pullojen lahjoittaminen hyvyyttä vai tyhmyyttä?

Ilta alkaa hämärtyä, ja kuulaanvalkeat, kyljistään hennon punaiset omenat hohtavat takapihan puussa. Tätä kirjoittaessani olen pureskellut niitä pari, ja totuuden nimessä on sanottava, että olen käynyt keräämässä lautasellisen omenia jääkaappiin jemmaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja jos mies vielä palaa, taidan tarjota hänelle pullojen sijasta omenan.

Kommentit

  1. Olen sitä mieltä että ylimääräiset omenat voi kyllä antaa pois jos kaikkia ei tule syödyksi, mutta kaikkea ei voi antaa pois tai jää itse ilman. Joo nykyään näkee kyllä kaikenlaista eikä tuo omenavarkauskaan ole mitenkään harvinaista enää, harmi, puhumattakaan siitä jos jotain tippuu maahan tai unohtuu vaikka hiekkalaatikolle niin harvoinpa tavaroitaan enää saa takaisin. Itse ajattelen sen niin että on parempi olla omistamatta mitään liian arvokasta, niin ei sitten harmita kovasti jos jotain viedään, esim. kalliita arvokoruja en itse sen takia halua omistaa eikä muitakaan merkkitavaroita enää ole. Niin ja luulisi kumminkin että Suomessa on paremmin toimivia hyväntekeväisyysjärestöjä ja muita tahoja joiden kuuluisi sitä köyhää miestä auttaa? kun taas vaikkapa Italiassa määrärahat menee aivan muualle eikä aina jää rahaa köyhien auttamiseen, tosin nyt siellä on hyvä paavi joka käy itse öisin auttamassa köyhiä kaduilla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno periaate tuo, että ei halua omistaa mitään liian arvokasta. Se tuo vapautta. Ja hyvä pointti, että ei ehkä ole tavallisten ihmisten asia auttaa tuota miestä, vaan voisi kääntyä juuri vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen. Paras tietysti olisi, jos saisi apua omassa maassaan. Italiassa todella köyhiä ja kodittomia riittää, valitettavasti!

      Poista
  2. Yksilötasolla olisin todennäköisesti antanut pulloni tuolle mihehelle.
    Yleisellä tasolla ajattelen eri tavalla, eli että se ole suomalaisten asia huolehtia Romanian köyhistä vaan heidän omien politiikkojensa ja sivistyneistönsä. Romania on jo 7 vuotta kuulunut EU:hun ja saanut kaikki edut ja tuet, mutta on edelleen kykenemätön saamaan korruptiota kuriin ja järjestämään kaikille asukkaillen työtä, koulutusta ja sairaanhoitoa eli sosiaaliturvaa. Romaniassa ei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää tai sieltä lähteä kerjuulle. Romaniassa on tarpeeksi hedelmällistä maatalousmaata, edullinen ilmasto, malmeja ynnä muita maaperän rikkauksia, Mustanmeren ja Tonavan rantaa.
    Karussa ja kylmässä Suomessa joku on ennen sinua istuttanut omenapuusi, saanut sen kasvamaan ja saat ilman omantunnon pistoksia iloiten korjata ja syödä oman puusi hedemät . Hyvä idea, että annat miehelle omenan, jos hän vielä tulee käymään. Ei toivotut vierailut loppuvat sitten kuin omenatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän asia on, eli on surullista, että Romanian köyhät ylipäätään lähtevät ja joutuvat lähtemään muualle maastaan kerjuulle. Myös minä ajattelen, että periaatteessa yleisellä tasolla ei pitäisi heille täällä kenenkään antaa mitään, vaikka yksilötasolla julmalta voi kuulostaakin. Taitaa olla jo Suomella Romaniassa sellainen maine, että sinne kannattaa mennä kun ihmiset antavat paljon kerjääjille. Mitä enemmän täällä heille annetaan, sitä enemmän heitä tulee. Eivätkä heidän ongelmansa sillä poistu, että käyvät täällä kerjäämässä. Kotimaassaan pitäisi heidän asiat laittaa kuntoon, kuten kirjoitit. Iloitsen siis omenapuustani ja syön sen hedelmät hyvällä omallatunnolla. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin