Väkeä kuin Roomassa

Jouduin eilen kulttuurishokkiin. Tämä tapahtui iltapäivällä kello viiden kieppeillä paikassa, johon tuntui ahtautuneen samaan aikaan kanssani puoli Helsinkiä. Kyseessä oli Linnanmäki, kesäiltana, lomakautena. Väenpaljouden siis ymmärsi.

Hetkittäin tuntui kuin ei olisi ollut Suomessa ollenkaan. Lämpöä oli kuin etelänmailla, ihmiset hellevaatteissa, iloisia ja äänekkäitä. Eikä kukaan ollut edes humalassa. Portilla kyllä tehtiin alkoholitarkastus laukkuihin, siitä tiesi missä maassa oltiin.

Jo matkalla parkkipaikalta huvipuistoon tyttäreni teki hyvän huomion: näin paljon ihmisiä, ihan kuin Roomassa oltaisiin. Porttien sisäpuolella ihmisiä vasta olikin. Joka paikkaan pitkät jonot ja hyvä kun eteenpäin mahtui kävelemään. Kulttuurishokkini olikin tavallaan käänteinen:

Olen aina ajatellut, että Italiassa on liikaa väkeä, tungosta ja ääntä, enkä useinkaan tunne siellä olevani oikein kotonani (korttelijuhlissa, huvipuistoissa, lomakylissä tai muissa sellaisissa paikoissa). Mutta että Suomestakin löytyy jotakin tällaista, huomasin eilen ja ahdistuin saman tien.

Kaikilla muilla näytti olevan kauhean hauskaa, mutta minä tappelin nousevaa paniikin tunnetta ja hiljaisuuden kaipuuta vastaan. Säälin vaunuissa heräilevää vauvaani ja olin varma, että tällaisessa stressipaikassa ei minulta maitoakaan hänelle nälän hetkellä heruisi.

Hälinä ja älämöly ryyditettynä yhtäkkisillä laitteiden kovilla äänillä ja ihmisten suista tulevilla kirkaisuilla sai adrenaliinin virtaamaan ja ikiaikaisen juokse ja pakene -vaiston minussa heräämään. Oli päästävä pois.

Jos Italiassa joudun johonkin sosiaalisuusrajani ja melunsietokykyni ylittävään tilanteeseen, saatan aina lohduttautua ja selittää asian sillä, että olen rauhallisuuteen tottunut suomalainen. Eilen ei ollut sitäkään (teko)syytä. Olenko minä siis kummajainen sekä Italiassa että Suomessa?

Mielialani toki rauhoittui hiukan alkujärkytyksen jälkeen. Meluun ja hälinäänkin tottuu, ja kun vielä huomasin että vauvani viihtyi oikein mainiosti Linnanmäen hälinässä, rauhotuin itsekin. Oli meidän ehkä aikakin astua hetkeksi menoon ja meininkiin viikkokausien vauvantuoksuisen hiljaiselon jälkeen. Eilisen perusteella vaikuttaa sitä paitsi siltä, että kolmekuukautinen kuopuksemme on kuin kotonaan äänekkäässä ja värikäässä ympäristössä - ilmiselvä italialainen!

Lopulta ilta sujui ihan mallikkaasti. Seura oli hyvää ja lapset viihtyivät, ja vauvakin sai maitonsa ihan ilman ongelmia. Silti huomasin, että kun illan vanhetessa puisto alkoi pikku hiljaa tyhjetä, hengitin koko ajan helpommin.

Vihdoinkin taas tilaa ympärillä. Tämän harjoituksen jälkeen tuleva Rooman-reissukin sujuu varmasti vähemmällä kulttuurishokilla. Lämpimästä ilmanalasta harjoitusta onkin viime aikoina jo saatukin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia