Mies unikkopeltojen keskeltä ja muuta perspektiiviä meille pullamössösukupolvilaisille

Italialaista maaseutua. (Kuva Laziosta)
Leivinuunin ääressä tuleen tuijotellessa on aikaa ajatella. Esimerkiksi sitä, kuinka ihastuttavaa olisi ollut oppia lämmittämään uunia kaikkina niinä palelutalvina, joita eteen on osunut ( ks. Syväjäätymisen aika ). Ajatukset juoksevat myös kaikenlaisiin elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten siihen, miksi minulla on oikeus istua tässä lämpimässä ja omassa kodissa, kun maailmassa niin moni kärsii kylmästä, kodittomuudesta ja muusta pahasta.

Viikonvaihteessa leivinuuni lämpeni jälleen pariinkin otteeseen. Pizzaa emme siellä tällä kertaa paistaneet, vaan lauantai-illan pizzat valmistuivat tavallisessa sähköuunissa. Viikonloppu oli talvinen ja ulkoiluntäyteinen, mutta tarjoili myös runsaasti aiheita elämän epäoikeudenmukaisuuksien pohdintaan:

 Ensin lauantai-iltana televisiosta tuli Teemalauantai, jossa ohjelmassa oli dokumentti natsien pahimpien pomojen jälkeläisten mietteistä sekä heti perään elokuva kukistuneen natsivallan pääkaupungin Berliinin tuhosta ja sen keskellä elävien siviilien, etenkin naisten, kärsimyksistä.

Sunnuntaiaamuna teema sai jatkoa, kun Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla silmä osui Katarina Baerin artikkeliin Vaari oli natsi. Erinomainen kirjoitus, parhaita mitä olen koskaan lukenut, eikä vähiten siksi että pahuudessaan käsittämättömään aiheeseen eli natsien valtaantuloon ja vallassaoloon oli saatu omakohtainen, helposti lähestyttävä näkökulma.

Kaikki tämä natsiaikojen käsittely liittyy tietenkin siihen, että viime viikolla tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun kansallissosialistit onnistuivat pääsemään Saksan hallitsevaksi puolueeksi, Saksan ja koko maailman onnettomuudeksi. Vaikka olen lukenut yliopistossa historiaa pääaineenani, tämä värisyttävä vuosipäivä oli jotenkin jäänyt minulta täysin panematta merkille - mitä tosin pidän ihan hyvänä asiana. Huolestuttavampaa olisi, jos mielessäni pyörisivät sellaiset kyseenalaiset vuosipäivät kuin natsien valtaantulo.

Helpompaa on unohtaa, mutta tärkeää on, ettei kuitenkaan unohdeta. On niin helppo vetäytyä oman kodin lämpöön ja olla tietävinään hyvin vähän tai ei mitään, kuten liian moni saksalainen sodan jälkeen väitti. Kuten Hesarin artikkelissa osuvasti verrattiin, kyllä me nykyajan ihmisetkin voimme valita, minkä verran tiedämme tai haluamme tietää esimerkiksi näilläkin hetkillä käynnissä olevista Syyrian tapahtumista. On todellakin mahdollista sulkea silmänsä pahuudelta ja olla puolustamatta heikompaa lähimmäistä, vaikka paha tapahtuisi silmien edessä.

Toisen maailmansodan tapahtumien kertaaminen sai minut leivinuunin ääressä ajattelemaan myös mieheni edesmennyttä Giuseppina-nonnaa. En vieläkään ole antanut itselleni anteeksi sitä, etten keskustellut hänen kanssaan enemmän historiasta, kun hän vielä eli. Alussa ongelmana oli kielimuuri, sen jälkeen vaikeus saada ääneni huononevasta kuulosta kärsivän isoäidin korviin, ja lopulta ikä alkoi viedä ajattelusta parhaimman terän.

Jotakin onneksi ehdimme keskustella, ja pääsipä 97-vuotiaaksi elänyt nonna-Pina kertomaan elämäntarinaansa myös erään suomalaisen lehden sivuille. Paljon enemmän olisin halunnut tietää, ja mikäli nonnan innostuneista kertomuksista muistan, halua olisi ollut myös kertoa. Kun ensin mieheni tulkatessa ja myöhemmin itse kyselin hänen elämästään, hän ei aluksi meinannut uskoa, että jotakuta todella kiinnostaisi kuulla hänen juttujaan. Ei kuulemma ollut kukaan aikaisemmin pahemmin kysellyt, että miten ne asiat ennen oikein olivat.

Toisesta maailmansodasta nonnalla riitti juttua. Erityisesti hän muisteli hetkeä, jolloin "mahdoton muuttui todeksi" ja oma aviomies käveli kylänraittia kotiin monen vuoden sotavankeuden jälkeen. Perhe oli paennut sotaa Roomasta vuoristoisempaan Keski-Italiaan ja elänyt pahimmat sotavuodet suhteellisen mukavasti sukulaisten luona. Tiedustelijalentäjänä toimineen aviomiehen, mieheni isoisän siis, tiedettiin jääneen sotavangiksi Pohjois-Afrikassa, eikä hänestä kuulunut moneen vuoteen mitään.

Kunnes sitten eräänä päivänä hänen hahmonsa ilmaantui näkyviin kaukaa laaksonpohjalta nousevalla kylätiellä, joka johti peltojen poikki sukulaisten talon luo. "Joku tulee!" Lapset huomasivat ja huusivat, ja heti keräännyttiin pihalle katsomaan, kuka oli tulossa. Minulle nousivat kylmät väreet joka kerta, kun mummo kyyneleet silmissä kiiltäen kertoi siitä ilon hetkestä, jolloin tulija tunnistettiin.

Mielelläni kuvittelen, että tuona päivänä oli lämmin, pellonpientareet kukkivat punaisia unikkoja, ilmassa tuoksui auringossa paahtunut heinä ja kaikkialla viipyili Italian auringon lämmin, raukea valo - vaikka tosiasiassa en edes tiedä, mikä vuodenaika oli kyseessä. Mutta taatusti myös isomummon muistoissa kaikki oli tuona päivänä täydellistä.

Isä oli palannut, perheeseen syntyi vielä yksi lapsi eli mieheni äiti, ja aviopari eli yhdessä vielä yli neljäkymmentä vuotta. Mutta Fernardo ei koskaan puhunut sanallakaan sotavankiajoistaan - ne vuodet olivat kuin pimeä aukko kaikille.

Mitä kaikkea kokemuksia ne pitivätkään sisällään, samoin kuin kaikkien niiden muidekin sotavuosista vaienneiden ihmisten elämät, sitä voi vain arvailla. Varmaa on, että niinä vuosina takkatulen lämmöstä ja oman kodin turvasta saattoi vain kaukaisesti haaveilla. Onneksi kaikki eivät vaienneet, vaan voimme lukea omaelämäkertoja ja niihin pohjautuvia elokuvia, kuten viime lauantainen Teeman Nainen Berliinissä. Onpahan meillä nykypullamössösukupolven edustajilla todisteita siitä, että maailmassa on pahempiakin kärsimyksiä kuin aikaiset aamuheräämiset, työpaikkaruokalan kaalikeittopäivä tai se, jos viidensadan euron hampaiden tehovalkaisu ei onnistukaan toivotulla tavalla. 

Tai se, että on sattunut syntymään likinäköiseksi ja joutuu käymään läpi monimutkaiseksi muodostuneen silmäleikkauksen silmälaseista eroon päästäkseen. Sitäkin ajattelin leivinuunin hiipuvaa hiillosta eilen tuijotellessani, nyt onneksi jo paineettomilla silmilläni. Aina välillä tekee niin hyvää saada perspektiiviä asioihin, ja sen jälkeen osaa taas olla vähän tyytyväisempi siihen, että on sattunut syntymään tähän maailmanaikaan ja tähän melkein-lottovoittovaltioon, jossa lottovoittokin on oikeus jättää lunastamatta, jos niin sattuu haluamaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Neljänkympin kriisi ja elämää kuolemantuomion jälkeen

Koronatestissä Jorvissa: "Pitkät testitikut ovat meiltä loppu." Näyttävätkö tartuntaluvut niin hyviltä, koska testaus epäonnistuu?