Leipää ja alennusmyyntejä

Bruschetta-leipä
Mistä tietää, missä kohtaa pöydässä italialainen on ruokaillut? Siitä tietenkin, että leivänmuruja on hänen paikallaan joka puolella - näin ainakin meillä kotona.

Jo alkuaikoina pisti silmään se leipämäärä, jonka mieheni aterioiden yhteydessä söi, eikä meno ole vuosien myötä miksikään muuttunut, vaikka vaimo saarnaa karppauksesta, huonoista hiilihydraateista ja tyhjistä kaloreista.

Osa leipämäärästä on vaihtunut ruisleipään, mutta kyllä sekaleipää ja vaaleaa vehnäleipääkin kohtalaisesti kuluu. Tänään lounaalla oli taas ihan pakko aukaista suu, vaikka tiedän aiheuttavani hänessä ärsytystä jatkuvalla ruokien terveysvaikutuksia, terveellisyyttä ja ravintoainepitoisuuksia sivuavilla kommenteillani. En vain voinut olla hiljaa seuratessani, kuinka leipäpala toisensa jälkeen katosi suuhun peri-italialaiseen tapaan:

Ensin halkaistaan leipä kahtia ja sitten revitään siitä pienempiä paloja, joiden avulla ruokaa kuljetetaan suuhun yhdessä haarukan kanssa. Lopuksi, etenkin pastaruuan ja hyvän kastikkeen kanssa, lautanen vielä pyyhitään puhtaaksi leivällä eli tehdään scarpetta. Tästä kaikesta syntyy tietysti runsaasti leivänmuruja, jotka levittäytyvät lautasen ympärille ja pitkin pöytää.

Tällä metodilla mieheni söi tänäänkin lounaalla kaksi sekaleipäsämpylää sekä kaksi ruispalan puolikasta, joista nopeiden laskelmieni mukaan tuli kaloreita yli 500 ( 1 ruispalan puolikas 150, sämpylä 220) eli yhden ylimääräisen aterian verran. Ottaen huomioon varsinaisen ruuan eli ruokaisan salaatin, lihapullat ja itse valmistetut ranskanperunat, kerralla tuli siis syötyä kaksi varsin tuhtia ateriaa.

Vaikka en miksikään ruokaterroristiksi haluakaan ryhtyä, tästä oli pakko huomauttaa. Senkin tein vain siksi, että miehelläni on meneillään epävirallinen painonpudotusyritys ja tiedän, että hän tosissaan yrittää. Korostin, että on hänen oma asiansa kuinka monta leipää hän syö, enkä edes usko kaloriteoriaan kovin kirjaimellisesti, mutta puolentuhannen kalorin ylimäärä yhdellä aterialla ainakin huomattavasti hidastaa painonpudotusta, ellei jopa estä sitä.

Leivästä en luovu, oli mieheni vastaus, ja tiesinhän minä sen jo aiemminkin. Se on jo paljon, että hän on oppinut ruisleivän makuun näiden Suomen-vuosien aikana, eikä enää puputa pelkkää valkoista vehnähöttöä. Sekin on paljon, että hän on oppinut syömään leipää suomalaisittain voin, juuston, kinkun ja muiden päällysteiden kanssa, eikä pelkästään käytä sitä haarukan apulaisena ja lautasen puhdistajana. Tosin se tarkoittaa valitettavasti sitä, että nyt sen lisäksi että leipää kuluu italialaiseen tapaan aterioiden yhteydessä palakaupalla, hän syö sitä myös aamupalalla, iltapalalla ja joskus päivällisen korvikkeena, kuten suomalaiset leipäylensyöjät ja ruisleivän ihanuuteen uskomaan kasvaneet tekevät.  

Moni suomalainen on viime vuosina oppinut hillitsemään leivänsyöntiään ja jopa jättämään sen kokonaan, mutta uskoisin, että italialaisille moinen on paljon vaikeampaa. Kun jokin aika sitten haastattelin erästä roomalaista ystävääni hänen Dukan-dieetistään, hänen oli helppo löytää vastaus siihen, mikä on ollut proteiinipitoisessa ja hiilihydraatteja rajoittavassa dieetissä kaikkein vaikeinta: leivän pois jättäminen. Pasta tuli hyvänä kakkosena ja kolmosena aamiaisvoisarvet, mutta leipä oli selkeä ykkönen.

Suomalaisten ruisleipäuskovaisuuden vielä ymmärtää, onhan ruisleivässä paljon hyvää ja sen voi jopa sanoa olevan terveellistä. Italialaisessa vaaleassa, rapeakuorisessa vehnäleivässä sen sijaan ei ole mitään muuta hyvää kuin taivaallinen maku, mutta terveellisyyttä siitä ei löydä hyvällä tahdollakaan. Sen puolestapuhumiselle ei ole olemassa järkeviä, tieteellisiä ja vakuuttavia argumentteja kuten runsaskuituisuus, pitkä kylläisyysvaikutus ja liuta hyödyllisiä ravintoaineita. Italialaista leipää voi puolustaa vain vetoamalla sen  tuomaan nautintoon tai tottumukseen.

Ja kun upottaa hampaansa uunituoreeseen, päältä rapeaan ja sisältä pehmeän höttöiseen vehnäleipään, on helppo ymmärtää heitä, jotka puhuvat gluteenin aiheuttamasta leipäriippuvuudesta. Kukapa ei sellaisesta makunautinnosta tulisi riippuvaiseksi, etenkin kun leivän vielä kastaa hyvään oliiviöljyyn (eikä se voinkaan kanssa ole hassumpaa!).

Leipä tuntuu olevan italialaisella lähes pyhä asia, vielä enemmän kuin ruisleipä on suomalaisille. Päivä ilman tuoretta leipää on epäonnistunut päivä - siksi aamurutiineihin kuuluu käynti lähileipomossa. Italialaiset tietävät, että leipä on parasta samana päivänä kuin se on leivottu, eikä italialaista leipää kyllästetäkään säilöntäaineilla kuten suomalaista muovipussileipää.

Nopeasti vaalea paperipussileipä menettääkin tuoreutensa, eikä se sitten enää olekaan muuhun kuin bruschettojen tekoon. Siksi tänä iltana Rai Unon pääuutisia katsoessa mielenkiinto heräsi, kun kerrottiin kuinka talouskriisin koettelemassa Italiassa myydään ja ostetaan edellispäivän leipää puoleen hintaan - kuulemma hyvällä menestyksellä.

Se ei ole ihme. Jos perheessä on useampi kuin yksi mieheni tapainen leivän ahmija, hinnanalennuksella on merkitystä. Tosin itse jättäisin mieluummin leivän ostamatta ja syömättä, kuin tyytyisin edellispäivän kuivuneeseen ja parhaan makunsa (sen ainoan hyvän ominaisuutensa) menettäneeseen leipään, olkoonkin 50 prosentin alennuksella.










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kakkainen kotiinpaluu

Tapaninaamun sauna ja muita perinteitä sekä yksi ällikältä lyönyt lahja

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä

Elämää antibioottiresistentin E.colin kanssa ja ajatuksia italialaisesta isovanhemmuudesta

Vuosikymmenen ensimmäinen päivä: läpi aurinkoisen Rooman, läpi vuosien