Mustikkapasta

En ole lakannut olemasta, vaikka blogini päivittämisessä onkin oman mittapuuni mukaan todella pitkä väli. Olen olemassa vaikka tuntuukin että osa minusta on kuollut viikko sitten kuolleen koirani mukana, niiden vuosien mukana jotka se kanssamme eli ja kaikkien niiden muistojen joissa se oli mukana.  Elämäni parhaat vuodet , niin minusta juuri nyt tuntuu. Ne kuusitoista vuotta jotka koirani eli ja kaikki tapahtumat jotka sen elinaikana tapahtuivat. Elämän parhaat vuodet. Eikä näin tunnu vähiten siksi, että noiden vuosien aikana tulin äidiksi ja sain kolme lasta. Ja koirasta tuli tavallaan neljäs lapseni. Pari yötä sen jälkeen kun koiramme Nera oli kuollut (lue edellinen postaus: Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam ), näin merkillisen unen: Laitan keittiössä ruokaa, kun yhtäkkiä iskee kauhea kipu. Minä synnytän! tajuan ihmeissäni ja onnessani. Minusta on aina ollut kiva synnyttää, nyt pääsen taas siihen hommaan. Ei aikaakaan, kun jotakin tuntuu tulevan u...

Nera 19.6.2005 - 5.5.2021 Seison sateen kastelemassa aamuisessa metsässä, kylmä kosteus tunkeutuu takin alle ja iholle, ja keväästä kertoo pelkästään pullottavat lehtinuput puissa, peipon heikko liverrys ja lokkien sekä kuikan järveltä kantautuva huuto. Edessäni pihlajantaimien keskellä, nuoren haavan juurella kivien välissä lepattaa kaksi hautakynttilän heiveröistä liekkiä. Olen juuri haudannut koirani Neran , mustan pörröturkkisen cockerspanielin joka olisi ensi kuussa täyttänyt kuusitoista vuotta.  Tarkalleen ottaen hautaus tapahtui eilen torstaina, teimme sen yhdessä koko perhe. Aamulla heräsin aikaisin, jätin lapset aamupiirrettyjen ja miehen etätyönsä ääreen, puin sadevaatteet päälleni ja työhanskat käteeni, hain pistolapion ja oksaleikkurin mökin varastosta ja ryhdyin kaivamaan. Olimme lasten kanssa yhdessä ennen aamupalaa katsoneet sopivan paikan savusaunan läheltä, rannalle vievän polun vierestä, ja siihen iskin lapioni. Hyytävä pohjoistuuli puhalsi järveltä, oi taas se po...

Se oli juuri niin vaikeaa kuin olin etukäteen ajatellut, vaikeampaakin. Pitkään tuijotin puhelimen näytölle näpyttelemääni numeroa, mutta en kuitenkaan saanut painettua vihreää luuria. Alkoi itkettää niin paljon se mitä aioin sanoa, ettei tullut mitään.  En varmasti ollut ensimmäinen asiakas, jolla oli näitä ongelmia kotikäyntejä tekevälle eläinlääkärille eutanasia-asioissa soitettaessa. Silti harmitti ja suututtikin. Miksi en saa tätä tehtyä, eikö minusta siihenkään ole.  Lopulta turvauduin nettiajanvaraukseen. Se on helppoa, kasvotonta, ja sallii ylitsekäyvimmätkin tunteilut. Petmobiili-eläinlääkäripalvelun nettiajanvaraus olikin sujuvasti suunniteltu, ja varauksen tekeminen sinänsä kävi helposti. Valitsin ensimmäisen vapaan iltapäiväajan, tätä ei voi nyt enää yhtään pitkittää, ja kone täytteli automaattisesti tietojani. Enää piti vain klikata vahvista varaus . Tehdä tästä lopullisesti lopullista.  Siitä tuli yhtä vaikeaa kuin soittamisen aikominen. Tuijotin päivämäärää...

Meillä on tapana, että lapset saavat päättää syntymäpäivänsä teeman, ja valittua teemaa noudatetaan juhlissa mahdollisimman uskollisesti. Tykkään todella paljon suunnitella ja toteuttaa näitä teemajuhlia, miettiä värejä, yksityiskohtia ja erityisesti juhlapöydän tarjottavien päätähteä, kakkua.  Tänä vuonna keskimmäinen laittoi minut kuitenkin lujille 7-vuotissyntymäpäivänsä teematoiveen kanssa: aavikkokettu, la volpe del deserto . Se on ollut jo pitkään hänen lempieläimensä joten toive oli ymmärrettävä. Synttäreiden teemana se ei ole helpoimmasta päästä. Miten olisi tiikeri, leopardi tai flamingo, tai vaikka Star Wars?  Ei puhettakaan. Aavikkokettu sen olla piti.  Ryhdyin käymään läpi netin juhlatarvikevalikoimaa tietäen jo etukäteen, että aavikkokettuserviettejä, -kakkukuvia tai -paperilautasia on turha haaveilla löytävänsä.  Pienen hetken mietittyäni suunnitelma alkoi kuitenkin selkeytyä. Aavikolla on hiekkaa, joka on kullaruskean väristä. Teemaväri: hiekanruskea, ...

Suomalainen vappu on monen ulkomaalaisen näkökulmasta ainutlaatuinen näytelmä. Omaleimainen karnevaali, jonka on  alkuperäiseltä tarkoitukseltaan työläisten ja opiskelijoiden juhla mutta marinoituu alkoholissa niin, että siitä tulee tunnistamaton sekamelska valkolakkisia ihmisiä, puistoon oksentavia nuoria ja puskissa pissaavia hädänalaisia.  Tätä näytelmää katseli vapunaattona yhdeksäntoista vuotta sitten myös italialainen mieheni viettäessään vaihto-oppilasvuottaan Helsingissä (ja sillä tiellä hän muuten vieläkin on, yhä täällä).  Varaudu näkemään jotain mitä et takuulla koskaan ole nähnyt , suomalaisen vapun jo kokeneet opiskelijakaverit valmistivat häntä. Aika monen vaihto-oppilaan valokuvakokoelmissa on kuva keskellä puistoa ja keskustan katuja pissaavasta nuorisosta ( he todella tekevät noin siellä, tytötkin ). Se on se mitä ihmetellään ehkä kaikkein eniten, julkisesti virtsaamista. Enkä ihmettele. Jotenkin en osaa yhtään kuvitella samanlaista näkyä Roomassa tai mis...

Campo dei Fiori, Rooma Siitä on niin käsittämättömän pitkä aika kun olemme mieheni kanssa viimeksi olleet ilman lapsia yhtään missään, että varmaan siitä syystä alan pyöritellä mielessäni niitä harvoja aikaisempia kertoja, kun näin on tapahtunut.  Emme muutenkaan käy usein kahdestaan missään, mutta näin korona-aikana ne vähätkin käynnit ovat jääneet. Otamme asiaan kuitenkin rennon asenteen: aikaansa kutakin ja nyt on näin, joskus myöhemmin meillä varmasti tulee olemaan kahdenkeskistä aikaa niin paljon että olemme hukkua siihen ja valmiit tarrautumaan mihin tahansa, joka katkaisee ainaisen kahdestaanolomme!  Joka tapauksessa menneitä on mukava miettiä (minä ainakin rakastan sitä ja harrastan varmaan liikaakin...). Tänään mieleeni pulpahti muisto neljän vuoden takaa Roomasta, helteisen päivän lämpimänpimeästä illasta, kuuman asfaltin tuoksusta ja äänistä joita kantautui viereiseltä kadulta kulkevasta loppumattomasta autojen virrasta, hetkestä jolloin sain eteeni lautasellisen e...

Koiravauvamme Nera kohta 16 vuotta sitten. Kun koiran hankkii, tietää että se on jonain päivänä edessä. Mutta sitä ei ajattele, sen työntää mielestään. Sen että jonain päivänä on luovuttava, todennäköisesti on, sillä koiran elämä on niin lyhyt että ihmisen elämään niitä mahtuu keskimäärin viisi, kuusi, seitsemän. Minä olen luopunut elämäni aikana kahdesta koirasta ja molemmilla kerroilla ajatellut nyt riittää, basta, ei koskaan enää tätä, ei yhtään luopumista enää, mutta mitään en ole siitä oppinut. Hankin kolmannen koiran vuonna 2005, kohta kuusitoista vuotta sitten, jolloin olin kaksikymmentäneljävuotias ja elin harhaisessa ja toivoa täynnä olevassa elämän vaiheessa jolloin luullaan, että elämä jatkuu lähestulkoon ikuisesti eikä sellainen kaukainen ikä kuin neljäkymmentä tai viisikymmentä saavu ikinä.  Ja että yhtä kaukana on se hetki, kun pienestä pentukoirasta on tullut vanha ja vaivainen. Että luopumisen hetki tulee kuitenkin joskus.  Muutamien vuosien ajan meillä oli ka...