Aika ei paranna, vaan kuluttaa - kesän paras mutta myös karuin oivallus löytyi sattumalta

Olimme viettäneet Rooman-anoppilassa jo parisen viikkoa, ennen kuin sen tajusin: jotain puuttuu. Ensimmäinen viikko oli toki mennyt yläkerrassa eristyksissä k-taudin (tai positiivisen kotitestin) vuoksi, joten puuttumista ei siksi heti huomannut.

Toisella viikolla, kun aloimme koko perheellä taas liikkua normaalisti yläkerran ulkopuolella ja kotitalon lähikortteileissa, sen huomasi. Tai oikeastaan pojat huomasivat: junat eivät liikkuneet, varoituskellot eivät kalkattaneet eivätkä puomit laskeutuneet tien ylle. 

Junayhteys oli ratatöiden vuoksi poikki, kuulimme asiasta kyseltyämme. Roomasta Ciampinoon kyllä kulkee, mutta siitä eteenpäin ei. 

Jokainen auringonlasku tarkoittaa yksi päivä lisää kuluttavaa aikaa.

Lapsille junien puuttuminen oli pettymys, sillä niiden asemalle pysähtymisen katseleminen on ollut monien päiväkävelyiden huvia.

Autoilijoiden näkökulmasta junattomuus tietenkin oli huippujuttu, sillä puomien pysäyttämät autojonot puurouttavat pahoin jo ennestään ruuhkaista paikallisliikennettä. Nyt ei tarvinnut pelätä puomien laskeutumista eikä laskelmoida reittivalinnoilla ja junien aikatauluilla. Puomit pysyivät aina auki.

Kun perinteinen Velletrin-sukulaismatka lähestyi, junien puuttuminen nousi kuitenkin ongelmaksi. Millä nyt matkustaisimme sukulounaalle, kun Velletrin-junat eivät liikennöineet? Osan porukasta on pakko mennä julkisilla, sillä isovanhempien kanssa emme mitenkään mahdu kaikki samaan autoon.

Selvisi, että junaliikennettä on järjestetty korvaamaan bussilinja. Niinpä nousimme tyttären kanssa bussiin elokuisena lauantaipäivänä, kun sukulaisvierailun aika tuli. 

Ensin alkuun bussilla matkustaminen oli tuntunut vaivalloiselta ajatukselta nopeaan ja sujuvaan junaan verrattuna, mutta heti bussiin astuessamme ymmärsin, ettei vaivalloisuudesta ollut pelkoa.

Bussi tuoksui penkkien verhoiluaineelta, uudelta nahalta ja muovilta, upouudelta siis. Montaa kertaa eivät penkkien päällykset istujia olleet nähneet. Ilmastointi piti huolen, että lämpötila oli miellyttävät 24 astetta, 12 astetta viileämpää kuin ulkoilmassa.

Pian kävi ilmi, että bussilla matkustamisessa oli muitakin hyviä puolia. Junasta näkee kyllä hienoja maisemia, mutta bussilla körötellessä maisemat tulivat eri tavalla lähelle; niihin suorastaan upposi.

Mutkaisia, nousevia ja laskevia ja niin kapeita teitä että pari kertaa pelkäsimme, mahtuisiko bussi kääntymään niillä ollenkaan, ja vieressä metrien pudotus. Pikkukyliä, ylellisiä villoja viinitarhoihinsa ja isoihin pihoihinsa verhoutuneena (tuolla olisi kiva asua, ja tuolla, ja tuolla!), kumpuilevaa, karrelle paahtunutta peltomaisemaa, joutomaata, pensaikkoa.

Ohitse vilisevät vaihtuvat maisemat turruttivat lopulta jonkinlaiseen matkahorrokseen (matka-aika oli 1h 10 min), jonka syntymistä edesauttoi koko Italian-reissun jatkunut huono nukkuminen helteen, flunssan ja italialaiseen yölliseen äänimaailmaan kuuluvien häiriötekijöiden vuoksi. 

Bussin reitti mukaili junan reittiä siinä mielessä, että se teki pysähdyksen jokaisella juna-asemalla. Yhdellä niistä syntymässä ollut matkahorros keskeytyi, kun silmät kiinnittyivät aseman seinään kirjoitettuun tekstiin:

Il tempo non guarisce. Consuma.

Eli: Aika ei paranna. Se kuluttaa. 

Bussi porhalsi jo pois pysäkilta ja kohti seuraavaa, mutta en saanut näkemääni mielestäni. Aika ei paranna. Se kuluttaa.

Miten nerokas lause, miten totta. Kirjoita se ylös, sanoin itselleni ja hamuilin kassista tyhjää tilaa, jonka kotiin unohtamani mietelausevihko oli jättänyt. Paina mieleesi! 

Yleensä muistini pettää, unohtaa kaikenlaista hienoakin jota olen kuullut, ja varsinkin kaikki nimet. Mutta tämän lauseen muistamisen kanssa ei ole ollut ongelmia. Se on niin totta.

Aika - ja vesi - kuluttaa myös kiviin uudet muodot.
Rantakiviä tämän kesän Senigallian lomallamme.

On kuin yhtäkkiä olisi löytynyt selitys kaikelle sille suunnattomalle väsymykselle, uupumukselle, kaiken peittävälle turhuuden tunteelle, joka on jo vuosikausia mieltäni vaivannut ja viimeiset kaksi vuotta kiihtyvällä tahdilla kasvanut. 

Niin paljon haavoja, niin paljon pettymyksiä ja pahuutta, yrityksiä ja erehdyksiä, hapuilua ja turhia teitä, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. 

Vuosia, vuosikymmeniä, lukemattomia kesiä, syksyjä, talvia, keväitä, vuodenaikoja jotka seuraavat toisiaan. 

Pettymyksiä ihmiseen ja hänen pahuuteensa, kaukaiseen ja aivan lähellä pesivään, aina uusia ilmenemismuotoja ottaviin. Ihminen, jaksat aina hämmästyttää, hyvässäkin mutta valitettavan usein myös pahassa.

Haavoja menetyksistä, haavoja pettymyksistä, haavoja asioista ja sanoista joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä tai sanoa. 

Aika parantaa, sitä toistellaan usein väsymykseen asti. En ole koskaan oikein pitänyt siitä lauseesta. Ajan myötä haavat kyllä arpeutuvat ja menetyksen tai pettymyksen tuska laimenee, mutta mikään aika ei niitä poista - ne ovat siellä jossakin, halusit tai et, käsiteltyinä ja siten helpompina kestää tai sitten käsittelemättöminä, maton alle lakaistuina märkivinä haavoina. 

Aika kuluu, ja ajan myötä ihminen unohtaa. Siinä mielessä aika kyllä parantaa. Mutta ajan kuluminen ennen kaikkea kuluttaa. Ihminen hioutuu ajan rattaissa jatkuvasti ja kaiken aikaa, pinnalta hiotaan pois kaikkea tarpeetonta mutta valitettavasti usein myös jotakin itselle hyvin tärkeää ja läheistä. 

Ajan myötä kivi voi ottaa jopa sydämen muodon.

Aika kuluttaa. Sen huomaan todeksi joka päivä, ja joka päivä yhä enemmän. Olen neljäkymmentäyksivuotias, näkökulmasta riippuen vielä nuori tai sitten jo parhaat vuoteni nähnyt - omasta näkökulmastani ja omista tuntemuksistani käsin ikivanha mutta toisaalta iätön, kaikkeen väsynyt, ikuisuuteen kaipaava mutta toisaalta niin nuori (ja siksi sokea, kykenemätön näkemään)  etten tiedä vielä mitään, en mistään. 

Aika kuluttaa hiuksiin harmaata, iholle ryppyjä, kaulalle kesakkoja. Aika kuluttaa silmäluomet kapeammiksi, vartalon kaaret pehmeämmiksi ja painovoimaa yhä vähemmän uhmaaviksi, ihon kuhmuraisemmaksi. Aika kuluttaa mielen ja riisuu siitä pois kaiken pehmeän, höttöisen, turhan tai turhaksi opitun. 

Tänä kesänä olen huomannut ajan kuluttamisen enemmän kuin koskaan ennen. Oma elämäni on ylittänyt puolivälin ja kääntynyt loppupuolelleen, siitä ei ole enää neljäkymmentävuotiaana epäselvyyttä (ellei sitten käy niin onnettomasti, että kuulun siihen kasvavaan ihmisjoukkoon, jonka elinikä lähestyy sataa vuotta tai jopa ylittää sen). 

Mutta myös maailman aika tuntuu olevan loppupuolellaan. Aika on kuluttanut myös tätä maailmaa, yhteiskuntia, ihmisyyttä niin paljon, että se mitä on jäljellä riipaisee mieltä. Maailma jossa elämme on kulunut, vanha, yhä hullummaksi käyvä (vanhuuden seniiliyttä?). Vauhti on niin kovaa, että törmäys seinää päin näyttää väistämättömältä.

Yritän epätoivoisesti setviä, mikä uhkan tuntemisen ja ajan kuluttamisen tunteestani on omaa eksistentiaalista kriisiäni ja mikä oikeaa, aitoa eksistentiaalista uhkaa, ja päädyn aina samaan lopputulokseen: oli miten oli, niin väsyttää. Ei jaksaisi tätä kaikkea enää.

Jälleen uusi auringonlasku. Kuva Anziosta tältä kesältä.

Sen jälkeen kun löysin voimalauseeni Cecchinan juna-aseman seinästä, minulla on kuitenkin ollut uusi lohtu: aika tosiaan kuluttaa, se tekee sitä, se on tiedossa olevan tosiseikka. Ei tarvitse enää esittää ja leikkiä, että aika vain parantaisi, sillä sitä se ei tee.

Aika tekee murheista ja tuskista siedettävämpiä, mutta samalla se hioo, kuluttaa ihmistä, tekee meistä vanhoja, ryppyisiä ja valmiita kuolemaan. Ja niin sen kuuluukin mennä ja tehdä.

Kuten Jehuda Amihai yhdessä lempirunoistani kirjoittaa: vanhuus rauhoittaa rakkauden ystävyydeksi ja ystävyys rauhoittaa kuolemaa varten. Samalla tavoin aika rauhoittaa kaiken, myrskyävimmätkin tunteet, kuluttaa ihmisen yhä pienemmäksi. 

Kunnes hän on valmis ymmärtämään ja hyväksymään kaiken, aivan kaiken. 

Linja-automatka Velletriin jatkui kesän parhainta ja samalla karuinta oivallusta ajattelemalla. Muistan sen vieläkin, vaikka en edes kirjoittanut sitä muistiin. Parhaimmat asiat muistaa aina, kirjoittamattakin. 

Velletrissä sukulaisvierailulla syötiin hyvin, kuten aina,
kiitos zia Marian!

Secondo piatto eli salsiccia-makkaraa, vasikanleikettä, uuniperunoita
ja grillattua munakoisoa. Taustalla bruschetta-leipiä.