Kirje 80-vuotiaalle

Jos olisit saanut elää, isä, täyttäisit tänään 80 vuotta. Viettäisimme varmaan parhaillaan juhlia, ehkä joitakin vieraita, kakku ainakin. 

Sen sijaan, koska suuremmat suunnittelijat veivät sinut tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, juhlia ei ole. Kirjoitan tätä sinulle Roomassa, anoppilassani, jossa ehdit onneksi kerran ennen kuolemaasi käydä. 

Kirjoitan ja mietin monia asioita, niin kuin aina. Ikävöin sinua hartaasti yhä, kuten ikävöidään tässä elämässä läheiseksi tullutta eli sellaista, jonka kanssa molemminpuoliset oppiläksyt on käyty ja opittu ja tultu syvällisesti tutuiksi, kuin monta elämää tunteneiksi.

Aurinko tekee juuri laskuaan Rooman ylle, ilma on helteisen tukala. Lämpötilat ovat päivällä käyneet yli neljässäkymmenessä, viime päivinä niin on käynyt usein ja myös silloin, kun toissapäivänä ajoimme matkamme viimeisen etapin Pohjois-Italian Vipitenosta Roomaan. 

Kuvituksena matkakuvia Helsinki-Rooma automatkan varrelta.
Tämä kuva on Puolasta auton ikkunasta otettu.

Kahdeksansataa kilometriä ja seitsemän tuskaisen kuumaa tuntia autossa. Perillä on ollut yhtä kuumaa. Puoli Eurooppaa kärvistelee neljänkymmenen asteen helteessä juuri nyt, myös Iso-Britannia jossa puhutaan kaikkien aikojen ennätyshelteistä. 

Ilmastonmuutosta, kai. Siitä puhuvat nyt kaikki, vaikka se on ihmisten luomista ongelmista vain yksi monista. Lajikadosta, kuten hyöteisten ja lintujen joukkokuolemista, ravitsemustilanteen heikentymiseen johtavasta maaperän köyhtymisestä, luonnon saastuttamisesta, akku- ja elektroniikkateollisuuden käyttämien mineraalikaivosten haitallisuudesta, puhutaan kyllä niistäkin, mutta paljon vähemmän. 

Ongelmia on muitakin: arvotyhjiö, elämän merkityksen katoaminen, suunnan puuttuminen yhä useammilta ihmisiltä. Vihan ja väkivallan kasvu. Rakkauden, myötätunnon ja empatian puute tai katoaminen. Näistä asioista puhutaan myös liian vähän tai jos puhutaan, niin yleensä hyödyttömästi tai asioita jopa entisestään huonontaen. 

Hyvin paljon sen sijaan puhutaan yhä k-viruksesta, siitä vitsauksesta joka putkahti ilmoille parisen vuotta sitten Kiinan Wuhanista. Ja sen jälkeen ja lomassa vielä enemmän on kohkattu tautitilanteen pelastajaksi ennakoidusta k-piikistä, josta tulikin pelottava totalitaristinen kampanja, joka yhä vieläkin jakaa ihmisiä kahteen leiriin ja on tehnyt säröjä jopa perhe- ja ystävyyssuhteisiin. 

Hetkeksi virusuutisointi väistyi Venäjän hyökättyä Ukrainaan, ja hirvittävät sotauutiset ovat toki vieläkin pääuutisten luokkaa ainakin Suomessa. 

Pallopelejä Puolan Suwalkissa hotellin takapihalla.

Sodan myötä mentiin Natoonkin, ellei Turkki viime hetkellä sittenkin vielä torppaa. Se oli todellinen äkkipäätös, niin nopea että tuskin oli kukaan mukana pysyä. Kansaltakin kai kysyttiin jotakin, ainakin jossakin internetpaneelissa parilta tuhannelta. Kuulemma kannatus oli huippulukemissa. Minulta ei kysynyt kukaan, enkä tunne ketään muutakaan jolta olisi kysytty. 

Jo k-pandemiasta alkanut ihmisten vihaisuus toisilleen ja jyrkkä kahtiajakautuminen on Ukrainan sodan myötä pahentunut. Toisella lailla ajattelevat leimataan ja haukutaan herkästi. Inhimillisyys ja empatia on hyvin usein kateissa. Ymmärretään tahallaan väärin, ei halutakaan yrittää ymmärtää tai edes asettua toisen asemaan. 

Sellaista se somessa usein on muutenkin. Sinä et somesta paljon tiedä, kun sitä ei vielä kuusitoista vuotta sitten juuri ollut. Se oli eri maailma vielä silloin.

Huomaatko, miten moni asia on mennyt huonompaan suuntaan täällä? Enkä ole edes vielä päässyt luettelossa kuin aivan ensimmäisiin asioihin. Pidemmälle ei aio mennäkään, totean vain että maailma on tulossa koko ajan hullummaksi, meneillään on jotakin niin käsittämätöntä ettei sitä ihmisjärki pysty ymmärtämään. 

Kävelyllä Latvian rannoilla.

Olet tavallaan säästynyt paljolta, kun pääsit pois varhain. Ihmiselämän mitan ja läheisten näkökulmasta sinun tietenkin oli aivan liian aikaista lähteä, ja suren joka päivä sitä ettet ole ollut näkemässä lasteni syntymiä, vauvavuosia, taaperovuosia, lapsuusvuosia. Suren ettei heillä ole sinua ukkina elämässään.

Suren myös sitä että sinulta jäi elämä kesken, juuri kun se olisi eläkkeelle siirtymisen ja muun seesteytymisen myötä ehkä alkanut parempana kuin koskaan. 

Mitähän olisit mieltä tästä kaikesta, etenkin näistä aivan viime vuosien mullistuksista, pandemioista, k-passeista, sodasta, sään ääri-ilmiöistä, ulkopolitiikan uusista käänteistä, yhteiskunnan henkisestä tilasta, kaikesta?

Perheessämmekään ei ole kaikki aivan putkeen mennyt, monenmoista ikävää on tapahtunut senkin jälkeen mitä itse olit kokemassa. Paljon turhia kinoja, paljon sanoja jotka olisi pitänyt sanoa mutta jota ei ole sanottu, ja paljon sanottua joka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Ja yksi järjettömän suuri tragedia.  

Tummat pilvet Itämeren yllä Latviassa.

Meidän perheessämme aivan todella eletään todeksi sitä viisautta, että läheiset ihmiset ja läheisimmät ihmissuhteet ovat meille meidän suurimpia koetinkiviämme, suurimpia koettelemuksiamme ja suurimpia taakkojamme. Mutta myös suurimpia onnen lähteitämme. 

Perhesuhteet ovat kaikkea tätä vielä enemmän ja ennen kaikkea, sillä niitä emme voi valita, ne annetaan meille. Verisiteet ovat olemassa eikä niitä saa pois, vaikka kaiken muun katkaisisikin. Perhe on suurin opettajamme.

Uskon että tiedät tämän hyvin. Tiesit se jo eläessäsi, opit sen kantapään kautta viimeistään elämäsi ehtoopuolella. 

Olit viisas ihminen. Lämmin ja empaattinen, vähään tyytyvä ja vaatimaton, enemmän kuunteleva kuin itse puhuva, asioista perillä oleva mutta ei turhaan hötkyilevä. Juuri sellainen jollaisia tämä maailma nyt tarvitsisi. Siksikin sinua on ikävä. 

Aamukävelyllä Pohjois-Italian Vipitenossa.