Voiton riemua ja tappion tuskaa jalkapallokentällä ja sen laidalla: Helsinki Cup 2022

Euroopan suurimpiin kuuluva lasten ja nuorten jalkapalloturnaus, Helsinki Cup ja paikallisille tutummin Hesacup, pelattiin viime viikolla eri puolilla Helsinkiä. 

Turnauksessa olimme mekin. Perheessämme on kaksi joukkueessa futista harrastavaa lasta, joten viikko kului pitkälti peleihin valmistautumisessa, pelipaikoille siirtymisessä, peleissä ja niiden voitoista tai häviöistä toipuessa. 

Vanhemman näkökulmasta parasta ja palkitsevinta on lapsen peli-ilo. Pelejä jännitetään ja niihin ladataan niin paljon toiveita ja unelmia, että laidoista pursuaa yli. Ja kun kentälle päästään, ilo ja innostus täyttää lapsen varpaista päälakeen. Maalit ja voitot saavat aikaan kasvoille ilmeen, jollaista ei näe edes joululahjoja avatessa, ja tappion hetkellä maailma on hetken aikaa täysin lohduton, kun toiveet suurista voitoista karkaavat käsistä kuin ilma reikäisestä jalkapallosta. 

Näin ainakin meidän lasten kohdalla ja etenkin 12-vuotiaan, Helmareiden edustusasusta ja ammattilaisurasta haaveilevan esikoisen. 

Kahdeksanvuotias pikkuveli osaa vielä ottaa rennommin, eivätkä edes turnauksessa sattuneet suurinumeroiset häviöt aiheuttaneet kuin hetkellisen vakavuuden. Voitot taas olivat iso riemun aihe ja varsinkin neljä itse aikaiseksi saatua maalia. 

Jalkapalloon oleellisesti kuuluvat voiton ja tappion ääritunteet olivat läsnä pienempienkin sarjoissa, vaikka heillä kaikki voittivat eli saivat mitalin otteluiden lopputuloksista huolimatta. 

Esikoiselta jäi mitali saamatta, sillä sen saavuttamiseksi olisi heidän sarjoissaan täytynyt päästä mitalipeleihin. Alkulohkosta tuli voitto, mikä pullisti purjeet ääriään myöten täyteen toivoa pudotuspeleihin. 

Siinä sitten torstaina seisoimme, me vanhemmat ja pikkuveljet kentän laidalla kynsiä pureskellen ja tyttö joukkueen kanssa kentällä puolivälierän alkuvihellystä odottaen.

Tuomari vihelsi pelin käyntiin, ja peliä edeltävä jännitys sai uusia, voimakkaampia muotoja. Sykkeen nousu, hermostuneisuus, avuton tietoisuus siitä että nyt se on käynnissä eikä mitään voi tehdä, katsoa vain sivusta ja toivoa parasta vaikka kaikkein eniten tekisi mieli marssia itsekin peliin, paikata sydämentykytystä pahentavat harhasyötöt ja päästää kaikki piinasta toimittamalla pallon vastustajan maaliin.

Voiko näin paljon jännittääkään, onko tällä kestämättömän epämiellyttävällä tunteella mitään rajaa? Näin kovasti en jännittänyt edes pahimpina jääkiekkofanivuosinani teini-iässä, jolloin Suomen Leijonien edesottamukset arvokisoissa ratkaisivat onnellisuuteni ja onnettomuuteni asteen pitkälle tulevaisuuteen.

Yritin maadoittaa itseäni ajattelemalla, että nyt kyseessä on junioriturnauksen peli eikä ratkaiseva EM-lopputurnauksen ottelu, ja että jos lapseni jatkaa ja etenee jalkapallon parissa, niin nämä ottelut ovat vasta alkusoittoa jännitysnäytelmille. Vertailu ei tuonut oloon helpotusta.

Turhaa se oli siksikin, että pelissä panoksena oli tärkeämpi asia kuin mitkään maailman mitalit ja pokaalit: oman lapsen onnellisuus ja onnistumisen ilo. 

Onneksi emme joutuneet kohtaamaan jännitystä yksin, sillä kentän laidalla levittäytyi pitkä vanhempien rivistö kannustuslippuineen. Kaikki kuskatut pelimatkat, pestyt treenivaatepyykkikoneelliset, nelinumeroiset maksetut harrastusmaksut, aikaiset heräämiset aamupeleihin, muonitus- ja ravitsemusasioihin kulutetut tunnit, kaikki ne yhtä aikaa kulminoituivat ja pyyhkiytyivät pois tässä samaisessa hetkessä.

Oli vain peli ja sietämätön jännitys oman rakkaan lapsen puolesta ja hänen joukkueensa, josta vaivihkaa on tullut melkein kuin osa omaakin perhettä. 

Tätäkö se jalkapallovanhemman osa onkin, ajattelin epätoivoissani kun lapsen joukkueen ensimmäisellä puoliajalla hankkima 1-0 johto kutistui pelin viimeisellä minuutilla tasapeliksi. Niin lähellä, melkein kädenojennuksen päässä kimallellut välieräpaikka hukkui vastustajajoukkueen ilohuutoihin. Edessä oli julmaakin julmempi rangaistuspotkukisa. 

Kun vastustajan maalivahti torjui ratkaisevan potkun, tiesin jo mitä odottaa. Tappion kirvelevä tuska laskeutui joukkueen ylle, näin lapseni itkevän yhdessä muun joukkueen kanssa ja olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin voinut ottaa sen tuskan häneltä pois ja kantaa itse. 

Koin tappion tuskan nyt aivan uudesta näkökulmasta, erilaisesta kuin Leijonia tai Huuhkajia tai Helmareita kannustaessa: en ollut surullinen niinkään häviöstä itsessään vaan siitä, että oma lapseni joutui kokemaan häviön. 

Hänen puolestaan harmitti kauhean paljon! En totta puhuen meinannut edes uskoa, että niin perinpohjaisen katkeran kautta tappio lopulta tuli. Tasoitusmaali viimeisellä minuutilla ja tappio rankkarikisassa on kova paikka kenelle tahansa jalkapalloilijalle, ammattilaisellekin, puhumattakaan pienistä yksi- ja kaksitoistavuotiaista lapsista. 

Se tuntui tarpeettoman julmalta opetukselta urheilumaailman todellisuudesta. Eikö edes vähän lempeämmin olisi voinut aloittaa? 

Totinen joukkue valui lopulta vanhempien luo pukukopeista, itku ja hammastenkiristys jatkui vasten lohduttavia olkapäitä. Se oli niin lähellä äiti! 

Kotimatkalla yritin epätoivoissani kaivaa kaiken taitoni ja tietoni pettymyksistä selviämisestä. Etsiä oikeita sanoja, ei ärsyttäviä latteuksia vaan jotakin, josta lapsi saisi lohtua synkkyyteensä jonka äitinä tunsin niin kovin hyvin, ja lopulta eväitä pystyäkseen pääsemään yli surustaan, sitten kun aikaa joitakin tunteja tai päiviä kuluu. 

Heti ei tarvitse päästä ikävistä tunteista eroon. Muistelimme valmentajan viisaita sanoja siitä, että tappio saakin hetken harmittaa, sillä se kertoo että asialla on merkitystä. 

Puhuimme myös siitä, kuinka väistämättömästi tappiot kuuluvat jalkapalloon ja kaikkeen urheiluun. Niitä täytyy olla valmis kokemaan ja pääsemään niistä yli, muuten ei voi varsinkaan ammattilaisuudesta haaveilla. 

Kaikki pelaajat joutuvat kokemaan tappioita, kerroin lapselleni. Kaikki ovat niitä kokeneet, kirvelevimpiäkin. Aina niistä vain noustaan ja yritetään uudelleen, ja mikä tärkeintä, niistä opitaan. Seuraavalla kerralla ollaan taas vähän kokeneempia, puolustetaan viime minuutilla vielä vimmaisemmin ja lauotaan tarkemmin, keskittyneemmin.

Seuraavalla kerralla ehkä sitten voitetaan. Ja joskus, jonain päivänä, ehkä vain kerran koko uralla, tulee eteen jokin oikein suuri voitto. Joillekin ei sitäkään.

Se kaikki kuuluu jalkapalloon, niin voitot kuin häviöt. Lapseni kuunteli puheitani mutta en tiennyt auttoivatko ne. Ehkä enemmän auttoi halaus.

Mutta itsekseni jatkoin, enää ääneen kuitenkaan puhumatta:

Tappioiden ja pettymysten kohtaaminen, miten se onkaan väistämätöntä niin jalkapallossa kuin elämässä. Pettymykset rakentuvat elämäämme pikku hiljaa, niin että lopulta niitä on siellä täällä. Pettymys ihmiseen ja pettymys elämään, että se ei olekaan niin loputon ja toivoa täynnä kuin aluksi näyttää. 

Että kaikki haaveet ja tavoitteet eivät toteudukaan, vaan muuttuvat toisiksi pakon edessä. Hyvällä onnella jostakin löytyy työ ja toimi, josta toimeentulon saa, vielä paremmalla tuurilla ihminen joka rakastaa ja jota rakastaa. 

Kunpa tämä olisi tyttäreni elämän pettymyksistä suurimpia, ajattelin, eikä pahempia tulisikaan. Kunpa hänen ei tarvitsisi pettyä elämässään kovin paljon, eikä ainakaan niin että siitä jäisi sieluun naarmuja. Kunpa hän aina jaksaisi olla se intoa säteilevä joukkueensa kapteeni, joka kannustaa itseään ja muita hyviin suorituksiin, tsemppaa myös tappion hetkellä ja iloitsee omista ja joukkueen onnistumisista. 

Hesacupin avajaiskulkueessa Aleksanterinkadulla.

Helsinki Cup päättyi osaltamme siis murheellisissa tunnelmissa, mutta kokonaisuutena turnaus oli hyvä kokemus. Väsyttäväkin, ainakin vanhemman näkökulmasta, sillä pelejä oli ympäri kaupunkia ja molemmilla lapsilla niin, että parhaimmillaan (tai pahimmillaan) ensimmäiseen peliin oli ehdittävä aamuseitsemäksi, toinen odotti aamupäivällä, iltapäivän mittaan oli kaksi muuta peliä ja illan päätteeksi vielä turnauksen avauskulkue Helsingin keskustassa tai kisadisko Käpylässä.

Aamusta iltaan menoa, siis! 

Nyt kun tappiosta on kulunut kaksi päivää, tytär alkaa päästä pahimmasta yli. Enää ei harmita ihan niin paljon, ja katse on jo kääntynyt tuleviin, uusiin turnauksiin ja peleihin.

Ja Rooman-mummolanreissuun, joka odottaa aivan kulman takana. Viikkoihin Italiassa, jossa kesä on kuumimmillaan ja jäätelövalikoimat parhaimmillaan, meri, uima-allas, hyvä pizza ja ikävöivät isovanhemmat valmiina ottamaan vastaan lomalaiset. 

Matkalaukkuun ja autoon pakataan toki nappikset ja pallokin, totta kai. Eihän sitä koskaan tiedä, missä tulee tilaisuus vähän pallotella.