"Kaikki on hyvin kun hiihtämään pääsee" Kohtaaminen ladunvarressa muutti pilvisen päivän juhlaksi



Aina kannattaa lähteä hiihtämään. Joinakin päivinä tämä pätee vielä tavallistakin enemmän. Kuten eräänä päivänä viime viikolla, kun hetken houkuttelun jälkeen sain esikoisen innostumaan (taas kerran) hiihtolenkille lähdöstä.

Meillä avautuvat lähimetsän takana pienen kävelymatkan päässä koneella vedetyt ladut, jotka ulottuvat Keskuspuistoon saakka. Niille olemme tänä upeana lumitalvena suunnanneet lasten kanssa harva se päivä.

Tuona päivänä taivas oli aamupäivällä aurinkoinen, mutta puolen päivän aikaan pilvet sulkivat taivaan ja siitä tuli harmaa. Emme ihan päässeet aurinkohangille hiihtämään kuten monena päivänä olemme päässeet, mutta kevään valoa ja voimaa se ei silti himmentänyt.

Latu oli juuri koneella vedetty ja napakka, ja parista plusasteesta huolimatta se kiilteli liukkaannäköisenä päivänvalossa ja lupaili hyviä liukuja. 

Aamusta asti tai oikeastaan jo kahden viikon ajan mieltä enemmän tai vähemmän jatkuvasti vaivannut painavuus alkoi väistyä jo siinä vaiheessa, kun ladut tulivat näkyviin. Arjen stressi, maailman murheet, kaikki mikä vielä äsken oli sinkoillut levottomana mielessä edestakaisin, alkoi asettua. Kun ladulle asti pääsisi, ne asettuisivat vielä lisää, niistä tulisi hiihtoladun muotoinen, selkeä ja eteenpäin vievä suora. 



Mutta vielä ei oltu siinä pisteessä. Vielä stressasi ja murehditutti kaikki. Äiti mun sauvat on liian pitkät, haluan lyhyemmät. Läksyjä on tekemättä, hiihdetään nopeasti että ehdin tekemään kaikki, lapsi marmatti, ja lukeakin haluaisin ehtiä (ainakin Harry Potter -sarja kolmatta kertaa, Anne Frankin päiväkirja ja  Timo Parvelan Sammon vartijat -trilogia on hänellä kesken, keneenköhän on himolukija tullut...)

Itselläni päässä pyörivät maailman lähestyvä ruokapulakatastrofi lannoitetuotanto-ongelmineen, taivaisiin kohoava bensan ja energian ja ruuan hinta, sodassa kuolevat viattomat, lähestyvät työ-deadlinet sekä nuorempien lasteni sotaisiksi muuttuneet leikit ja muutenkin kohonnut kiukuttelu- (eli asioihin reagoimis)taso.

Olikohan tämä hiihtolenkki sittenkään niin hyvä idea tänään, ehdin jo ajatella. Aurinkokin oli mennyt pilveen ja taivaan harmaus yhtäkkiä apean kalvakkaa. 


Siinä tyttären kanssa sanaillessamme katse tavoitti ladun viereltä tutut kasvot. Vanha perhetuttu, lapsuudenystäväni vanhempi, käveli vastaan. Asumme samoilla kulmilla ja noin kerran vuodessa, hyvänä vuonna kaksi kertaa, törmäämme yhteisillä ulkoilureiteillämme. 

Vuodet ovat vierineet, me lapset olemme kasvaneet aikuisiksi ja alkaneet mekin jo vähän vanheta,  saaneet omia lapsia, minun isäni on tästä maailmasta jo poissa, mutta silloin harvoin kun perhetutun kanssa tapaamme, tapaamisessa on aina läsnä muistot kaikista niistä kesäilloista, jolloin me lapset leikimme ja isät juttelivat, nurtsisählykokoontumisista lähipuiston kentällä, jostakin kaukaisesta ja menneestä jolloin kaikki oli turvallista ja hyvin, ainakin se lapsen näkökulmasta oli. 

Vaihdoimme ladun varressa kuulumisia, onko kaikki hyvin, kyllä on, niin erinomaisesti kuin tällaiseen maailmanaikaan voi vain olla.

Onneksi on hyvät hiihtokelit! Siitä pääsimmekin nopeasti yhteiseen toteamukseen, että silloin kun pääsee hiihtämään, on kaikki hyvin. Siinä kiteytyy toden totta paljon oleellista. On riittävästi kylmää ja lunta, latukone käy tekemässä ladut tehokkuudella ja ripeydellä joka toisinaan tuntuu ylittävän jopa katujen aurauksen tehokkuuden ripeyden. On riittävästi voimia ja terveyttä. Ja jos ei valoisaan aikaan ei ehdi, pimeälläkin voi mennä. Katulamput valaisevat mutta on turvallista vaikka hiihtäisi pelkässä lumen valossa. 

Kun voi hiihtää, silloin kaikki todellakin on hyvin. 



Tytär sai perhetutulta myös nimipäiväonnittelut, ja sillä hetkellä tajusin että olin unohtanut asian kokonaan. Sekin vielä! Millainen äiti unohtaa lapsensa nimipäivän?

Onneksi tuli ladulla vastaan muistuttaja. Kohtaamisen ansiosta hetki ja päivä sai uuden käänteen. Ylenmääräinen maailmantilasta huolehtiminen ja huolestuminen asettui, hiihtolenkistä tuli entistäkin piristävämpi. 

Ja pääsimme muistutuksen ansiosta vielä juhlimaan nimipäiviä ja herkuttelemaan donitseilla, jotka hiihtolenkin jälkeen haettiin pikapikaa lähikaupasta. Niin oli sotauutisten himmentämästä arki-illasta tullut erityinen, tavallisten päivien massasta esiin nouseva ja muistiin jäävä juhlailta. 

"Pilvisen päivän teit aurinkoiseksi. Muistan huomennakin!" 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi