Loppua ja ydintuhoa kohti?

Viikonloppu on ollut häikäisevän aurinkoinen. Epätodellisen kaunis, täynnä valoa ja lämpöäkin jo; lämpö tuntuu iholla ja saa lapsille ensimmäiset pisamat poskille esiin ja minullekin vielä joitakin, vaikka olen jo vanha ja suojaan ihoni joka aamu suojakertoimella varustetulla ihovoiteella.

Mitä tällaisen viikonlopun aikana haluaisi muuta ajatella kuin huikeaa valoisaa kevättä, joka on taas alkamaisillaan. Mutta kuitenkin on pakotettu ajattelemaan jotakin aivan muuta, mustaa ja painavaa, synkkää ja lohdutonta. 

Sitä miten maailma on luisunut vuosisadan taaksepäin (ainakin) mitä tulee ihmisyyteen, järjellisyyteen, sivistyneisyyteen, humaaniuuteen. 

Suomen ja koko maailman turvallisuuspoliitikan paikoiltaan siirtyneitä mannerlaattoja. 

Lapsia, omia ja muiden, jotka ovat syntyneet tähän onnettomaan maailmaan ja joiden tulevaisuus näyttää, jos pahin käy, niin musertavalta että pahaa tekee.

Sitä miten kaikki mitä ihmiskunta on tähän mennessä saanut aikaan, on nyt vaarassa. Joitakin saavutuksia ei tulisi ikävä, mutta monia kuitenkin kyllä, ja näiden kahden suhdetta ja vaakakupin asentoa ajattelen kaiken muun äsken luetellun lomassa. 

Historia opettaa meille parhaillaan kovalla kädellä ja rankimman kautta, miten ihminen ei opi historiasta mitään. 

Murros jota elämme on niin suuri ettei sitä kukaan ihmisaivoilla siunattu kykene kokonaisuudessaan hahmottamaan. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat läsnä tässä ja nyt, koko olemassaolomme aika ja ajattomuus, kaikki sen tasot joista vain pienen osan ymmärrämme.

Tämäkö se on, tässäkö se sittenkin on, oman elämäni aikana koettavaksi tullut asia? Se josta merkkejä on ollut ilmassa jo pitkään?

Ensin tuli virus, se sekoitti maailmaa ja laittoi laineet lyömään levottomina. Mutta se olikin vain esimakua. Nyt tuli oikea uhka, se johon meitä on valmisteltu ja jonka rinnalla viruksen aiheuttamat laineet ovat pientä liplatusta. 

Jo ainakin kolme, neljä vuotta minulla on ollut olo, että jotakin on tapahtumassa, jotakin uhkaavaa. Olen ollut varuillani ainakin vuoden ennen pandemiaa, ja kun se tuli ajattelin että tämä oli se josta uhkaava tunne halusi varoittaa.

Ehkä se varoittikin, helvetin esikartanosta, ihmisen pahuudesta ja kyvystä yhä uudelleen luokitella lähimmäisiä meihin ja heihin, puhtaisiin ja saastaisiin. Mutta pandemian edetessä tunne siitä että jotakin uhkaavaa oli edelleen tuloillaan, ei hellittänyt. Piikit ja passit toki olivat ja ovat edelleen jotakin hirvittävää, jotakin josta yhä vaistot varoittavat, mutta se suurin ja kaiken muun kokonaisuuteensa liittävä uhka on tämä: sota ja hulluus joka on päässyt maailmassa valloilleen. 

Sitäkö olet varoitellut, käpytikka, koko talven varoitushuudoillasi, jotka ovat seuranneet minua kaikkialle missä vain olenkin lähiluonnossa kävellyt? Tai kaikki ne korpit ja kuikat, joita olen mökkimatkoilla ja Lapin-reissuilla nähnyt? 

Tämäkö se on ollut se painava aavistus, joka on lymynnyt sisälläni?

Viikonlopun aurinko on antanut voimaa. Olemme ulkoilleet pitkin viikonloppua koko perheen voimin hiihtäen, koiraa lenkittäen ja pihalla leikkien, ja välillä olen puikahtanut kävelylle tai hiihtämään yksin akkujani lataamaan. Posket punoittavat nyt joka perheenjäsenellä ja kehossa tuntuu se että on saanut kevätaurinkoa ja ulkoilmaa yllin kyllin. 

Lenkkipolut ja hiihtoladut ovat olleet täynnä kohtaamisia. Ihmiset ovat heränneet, kevätaurinko ja maailman tilanne on herättänyt heidät, ja he huomaavat taas vastaantulijat ja lähimmäisensä. Kun lauantaina hiihdimme koko perheellä Helsingin keskuspuistossa (paitsi minä joka olin mukana ilman suksia koiraa taluttaen), etenemisemme tyssäsi vähän väliä siihen, että jäimme juttelemaan vastaantulijoiden kanssa.

Aivan tuntemattomien! Koiranulkoiluttajien, kolmilapsisen perheemme lasten hiihtoinnostusta ihastelevien, aurinkoiseen päivään kävelylle lähteneiden kanssa. 

Kaikkien kanssa keskustelun sävy oli sama: ihana ilma, suloinen koira, reippaat lapset, mahtava ulkoilusää, jotakin hyvää ja kaunista tähän synkkään maailmantilanteeseen. 

Ja sydämeni vuotaa jotakin outoa myötätunnon ja hellyyden ja yhteisymmärryksen sekoitusta jokaista heitä kohtaan, se tunne pulppuaa sisältäni enkä voi sitä estää.

Kun ajattelen sitä vanhaa herraa joka ulkoiluttaa kahta mäyräkoiraansa, villakoiransa kanssa kävelylle lähtenyttä naista, hiihtävää pariskuntaa Maunulan majalla. Kaikkein heidän elämänsä on pysähtynyt tämän tilanteen äärelle, maailmantilanne on lävähtänyt heidän eteensä ja muuttanut nykyisyyden peloksi ja tulevaisuuden epävarmuudeksi. 

Oi tätä empatiaa ja herkkyyttä joka uhkaa ottaa kaikkien näiden yksittäisten ihmisten ja samalla koko maailman murheet kannettavakseen! Sillä se mitä lähipiirissäni ja lähiympäristössäni koen, on vain pieni hippu verrattuna siihen, mitä Ukrainassa tai Venäjällä tai missä tahansa jossa on sota ja terrori vallalla koetaan.

Nykyinen maailmantilanne koskettaa ihan jokaista, Afrikkaa, Lähi-Itää, Aasiaa ja Amerikkoja myöten. Jos sota ja ydinaseet pääsevät kunnolla valloilleen, maapallolta ei löydy kolkkaa jossa ihminen tai mikään elollinen voisi olla turvassa.

 Jos ydinaseita ja -pommeja aletaan käyttää, tuloksena on paitsi välittömät tuhot ja kuolemat paineen ja kuumuuden tuloksena, myös kauaskantoisemmat seuraukset eli otsonikerroksen laajamittainen tuhoutuminen ydinsaasteen seurauksena.

Silloin ultraviolettisäteilytasot eivät enää ole niitä pahimmillaan kahdeksan tai kymmenen lukemissa olevia, joista meitä kesällä eteläisessä Euroopassa varoitellaan, vaan puhutaan sadoissa liikkuvista lukemista. 

Silloin vahvimmatkaan aurinkovoiteet eivät voi suojata ihoa auringon ultraviolettisäteilyn tuhoisuudelta, vaan iho palaa jo muutamassa minuutissa. 

Puhutaan tuhosta, joka on mittaluokaltaan sellaista, että vain alkeellisimmat elämänmuodot, bakteerit ja sen sellaiset, voivat siitä selviytyä. Vaikka olisit miten vahvassa bunkkerissa tahansa, ulos sieltä on joskus tultava, ja maan pinnalla odottaa karrelle hetkessä polttava aurinko. 

Liioittelen, ajattelen vain pahinta, panikoin turhaan, saattaa lukija ajatella tässä vaiheessa. Niin todella toivon! Kunpa se olisi totta, haluaisin sydämeni pohjasta syyllistyä liioitteluun ja turhaan panikointiin juuri nyt.

Ehkä syyllistynkin. Se olisi paras lopputulos kaikista. Löytyisi kompromissi, tie rauhaan, turvallinen ja maailman kaikki viattomat lapset säästävä vaihtoehto. Niin haluan viimeiseen asti uskoa. Lasteni takia ja kaikkien maailman lasten.

Itseni ja aikuisten puolesta en niinkään sellaista toivo. Jos ajattelen tiukan objektiivisesti oman elämäni ja omat lapseni ja läheiseni ja rakkaani unohtaen, en muuta niin toivoisikaan kuin lopullista, totaalista kaiken tuhoa. 

Sillä tunnen ja tiedän, että pohjimmiltaan paras vaihtoehto olisi kaiken palaminen atomeiksi. Maailmamme on liian sairas, liian täynnä pahuutta jotta sillä olisi edellytyksiä jatkaa eteenpäin. Edessä on suuri muutos, murros, jotakin jota emme pysty edes ymmärtämään. 

Jotakin jonka pohjimmainen mutta aluksi vaikeasti ymmärrettävä tarkoitus on saada kaikki alkamaan alusta, "puhtaalta pöydältä" kuten tässä maailmassa usein sanotaan. 

Sitä ennen kaikki pyyhkiytyy pois, maailma ja elämä sellaisena kuin olemme sen tunteneet. Paljon kärsimystä ja kuolemaa, tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta ja hulluudesta. Vasta sen jälkeen uusi maailma.

Niinkö se tulee menemään? Sitäkö tämä kaikki on?