Viimeinen pyörälenkki (vähään aikaan) ja maailma jossa pahin on tapahtunut

 


Lapset ovat taas flunssassa, opettaja pommittaa Wilma-viesteillä koska luokkakaverit olivat nähneet koulusta pois olleen ekaluokkalaisemme koulun jälkeen iltapäiväkerhon pihalla, mikä on yhteistulos korona-ajan tiukentuneista poissaolosuosituksista eli siitä että pienestäkin aamukurkkukivusta ollaan varmuuden vuoksi kotona ja siitä, että iltapäiväkerhon piha on oman takapihamme jatke, koti pitäisi siivota pikkuesineistä lattioilla pian saapuvan koiravauvamme tieltä, töitä pukkaa ja päivän valoisa aika on lyhyt. 

Tämä syksy on ollut yhtä flunssaa. Tuskin edellisestä oli selvitty, kun seuraava jo tuli. Kaikki tuttavapiirissäni ovat olleet tai ovat parhaillaan sairaina, pitkittyneissä flunssissa, uudelleen iskevissä flunssissa, tavallista rajummissa flunssissa. Koronan ja rajoitusten syytä, sanoo joku. Rok*tteet ja ADE-reaktio tämän aiheuttavat, tuumii toinen. Huono tuuri, väittää kolmas, RS-viruksen suhteen on sattunut huono vuosi ja liikkeellä sattuu olemaan muitakin rajuja hengitystieinfektioita.

Vähemmästäkin kaipaa vähän raitista ilmaa, ajattelin tänään kun olin saanut aamupäivän työt tehtyä ja lukenut flunssan jäljiltä yhä helposti kähenevällä äänelläni kirjan toisensa perään nuhaiselle kuopukselle. 

Nyt voit lukea hetken Tatua ja Patua itseksesi, sanoin lapselle ja sitä hän tosiaan hämmästyttävästi jo osaa tehdä, vasta pari kuukautta sitten lukemaan oppinut nelivuotias. Äiti käy tekemässä pienen pyörälenkin. Varmuuden vuoksi laitoin vielä piirretyt pyörimään ja ihmettelin kun siitä ei tullut edes huono äiti -fiilis. Olenko vihdoin oppinut, että välillä itsekäs ja omaa hyvinvointia ajatteleva äiti on parempi äiti? 

Tietenkin lapsen seuraksi jäi etätöitä tekevä isä. Nämä ovat näitä etätyön etuja, me molemmat saatamme käydä vuorollamme pienellä happihyppelyllä kesken päivän. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat valittaa etätyöstä! (Tai tietenkin ymmärrän kun vähän pinnistän ja eläydyn toisen asemaan, mutta yritän kerrankin olla vähän vähemmän kiltti ja ymmärtävä joten sanon etten ymmärrä, haha.)

Niin otin Joponi varastosta ja polkaisin pihasta liikkeelle, kuten niin usein nykyään teen. Pyöräilystä on tullut pääliikkumismuotoni, ja kun ottaa huomioon että poljen Jopolla, saa kuvan siitä millaisessa tilassa peruskunnon ylläpitoni tällä hetkellä on. 


Pihatiellä tajusin, että kadut ovat sittenkin jäässä aivan niin kuin Facebookin kaupunginosaryhmässä joku oli varoitellut. En vain uskonut sitä, koska plusasteita oli neljä. Nyt oli uskottava, ja tavanomainen rauhallinen Jopo-vauhti muuttui niin hitaaksi, että tehokkaimmat sauvakävelijät menivät vaivatta ohi. 

Aurinko jaksoi vielä pilkahdella, vaikka koko päivän jatkunut kirkas paiste oli näin iltapäivän puolella muuttunutkin osittaiseksi pilvisyydeksi. Ihan pian valo alkaisi jo vähetä, aurinko aloittaisi laskeutumisen kohti taivaanrantaa siitä vaatimattomasta korkeudesta johon se oli kovalla vaivalla myöhäisen aamun aikana saanut kivuttua. 

Mihin päin polkisin? Mitään erityistä määränpäätä ei ollut eikä suunnitelmaa, mutta kuin itsestään huomasin eteneväni kohti merenrantaa vievää reittiä. En ollut käynyt rannalla sitten sen lokakuun alun aurinkoisen sunnuntain, jolloin kävin viimeisen kerran talviuimassa ennen kuin maailma hetkellisesti romahti ja muuttui fyysisestä ja psyykkisestä kuopasta nousemiseksi lähipiirin kuolemantapauksen ja sitä seuranneen ja siitä varmasti voimansa ottaneen pitkän virustaudin takia.

Toisaalta en olisi halunnut nytkään rannalle mennä, sillä kaipaan talviuimista niin paljon että en voi sitä edes kunnolla ajatella. Mutta vaistoni sanoo, etten ole vieläkään niin kunnossa että kannattaisi mennä kylmään veteen. Tunnen sen keuhkoissani ja kehossani. Ja sitä kuuntelen. 



Ajauduin Munkkiniemeen, vanhojen arvokkaiden talojen ja kahviloiden kaupunginosaan, josta olen aina  tykännyt. En sen hienostomaineen takia, vaan talojen kauneuden ja kahviloiden takia, jotka tuovat etäisen tuulahduksen italialaisesta kahvilakulttuurista, jota Suomessa aina niin kaipaan. 

Hetken ajan mielessä kävi pysähtyä jonkun kahvilan kohdalla ja käydä cappuccinolla, mutta sitten muistin että ajat ovat nyt toiset enkä ole vieläkään onnistunut palaamaan "normaaliin" siinä mielessä, että kävelisin kahviloiden ovesta sisään tuosta vain. Jos olisin Italiassa, kahvilan pöytiin ei ihan tuosta vaan mennäkään vaan täytyy olla koronapassi, tiskillä seisaallaan kahvin kyllä saa nauttia ilmankin 

Suomessa koronapassia kahviloissa ei vielä tarvita, mutta en ihmettelisi jos sekin päivä vielä nähdään. Oikeastaan en ihmettele enää mitään mitä koronaan liittyen eteen putkahtaa. Maailma on tullut hulluksi, ja yhä hullummaksi menee. 

Aurinko kultasi Munkkiniemen katuja joita etenin varovaisesti pyörällä, ne olivat katvepaikoissa jäisiä eikä minulla ollut talvirenkaita alla (en edes omista sellaisia) eikä äitini kauhuksi edes kypärää. 

Kun hiekoitus taas turvallisesti rahisi aloin polkea uudelleen. Jätin kahvilat taakseni, saavuin rantatielle. Alhaalla kellottava valopallo värjäsi veden ja horisontin, kirkkaan keltaisen ja tumman sävyt vaihtelivat enkä voinut ajatella muuta kuin sitä kauneutta, jonka valo maailmaan toi. Marraskuun aurinko on lohdullinen, vaikka se paistaa matalalta on se sittenkin kirkas ja muistuttaa siitä, että valo kaiken aikaa on jossakin eikä kirkkaus häviä vaikka maapallo välillä onkin vähän vinommassa asennossa.

Meinasin käydä talviuintipaikalla asti mutta lopulta käännyin kuitenkin kotia kohti ennen kun tie kaartui uimarannalle. Epäilin että laiturin ja veden näkeminen läheltä olisi tehnyt minut vain surulliseksi, ja sitä en nyt tahtonut. En tahdo enää surua, en pientäkään, en juuri tähän hetkeen.



Surua on tänä syksynä ollut aivan riittämiin ja sitä yhä on, eikä asiaa helpota se että maailman kaaos pahenee hetki hetkeltä. Ei riitä että oma elämä on jatkuvan muutoksen kourissa, välillä kipeidenkin, kuten elämä aina on, mutta myös maailma on levoton. Epävakauden aallot lyövät koko ajan korkeammalle. 

Pandemia tietysti, mutta paljon muutakin. Ukrainan ja Venäjän rajalla tapahtuu, Valko-Venäjän ja Puolan rajalla tapahtuu, puolustusvoimien edustajat puhuvat sotatoimista ja varautumisista pahimpaan tyylillä joka tuo mieleen 30-luvun Euroopan. 

Lajikato ja luontokato kiihtyy, linnut kuolevat ja maailma pullistelee yhä ihmisistä, jotka sanovat että onhan se ilmasto aina muuttunut ja kohta tulee uusi jääkausi. 

Ja suurimpana suruna ihmisten kahtiajako, jonka koronarok*tteet ovat saaneet aikaan. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että ystävät, tuttavat, perheenjäsenet, naapurit, kollegat ja toisilleen tuntemattomat mutta aikaisemmin neutraalisti  ja kunnioittavasti toisiinsa suhtautuvat ihmiset alkavat nousta toisiaan vastaan. Ei mikään.

Ihminen ja ihmiskunta kestää kyllä sodat, pandemiat ja muut vaikeudet, ympäristön tuhoamisesta johtuvat katastrofitkin, hädän hetkellä löytyy uskomattomia voimia ja tahtoa ponnistella kohti valoisampia aikoja.

Mutta vain jos yhteys toisiin säilyy ja kansakunnan ja ihmisten yhtenäisyys säilyy. Se kuuluisa yhteen hiileen puhaltaminen. Nyt ei olla enää pitkään aikaan puhallettu, vaan ihmisten välille on revennyt railoja ja haavoja joiden korjaaminen ja korjaantuminen on pelottavan epätodennäköistä. 



On niin paljon vihaa toista kohtaan, niin paljon vakuuttuneisuutta siitä että oma kanta on jumalansanan kaltainen totuus eikä minkäänlaista halua tai kykyä ymmärtää toisen kantaa tai edes nähdä sitä. 

Tämä on pahinta mitä ihmiskunnalle voi tapahtua. Ja se on nyt tapahtunut. Se on kaikkein suurin kollektiivinen suru ja murhe mitä voi tapahtua. Eivätkä useimmat ihmiset edes tajua sitä. He vain jatkavat vihaamistaan ja toisten kutsumista aivottomiksi idiooteiksi jotka ansaitsevatkin kuolla ja jotka toivottavasti mahdollisimman pian saavat joko hitaasti ja tuskallisesti tappavan koronan tai kuolettavat rok*tehaittavaikutukset, riippuen siitä kummalta puolelta viha tulee. 

Tätä vihaa ajattelin kun jälleen kerran laskeuduin pyöräni selästä isossa alamäessä. Tien pinta kiilsi jäästä eikä muuta vaihtoehtoa ollut.  Tasamaalla uskalsin taas hypätä pyörän selkään vaikka tie rahisi yhä jäisestä sohjosta, ajoin niin hitaasti kun pystyin. Jos nyt liukastuisin pyörällä ja joutuisin kallonhalkeaman takia sairaalaan, olisiko minulla oikeus hoitoon vaikka en käyttänyt kypärää? Sillä logiikalla jolla monet haluavat (vihaa tihkuen) evätä rokottamattomilta sairaalahoitoa, ei pitäisi olla.

Ymmärrän sen, että pandemiaa pitää yrittää jollain keinolla hallita ja hillitä ja rok*ote on tässä oiva apu, mutta en ymmärrä ihmisten jaottelua, en pakottamista, en kiristämistä ja syyllistämistä asioista joihin he eivät syypäitä sen enempää kuin muutkaan, en jakolinjojen lietsontaa, en sitä että joistakin isoista ja oleellista asioista vaietaan kuten siitä, että suomalaisen terveydenhuollon kuormittunut tilanne johtuu tällä hetkellä merkittävältä osin resurssien puutteesta ja työn raskauteen alimitoitetuista palkoista sekä tavallista pahemmasta hengitystieinfektiotalvesta. Koronapotilaat ovat vain yksi, mutta toki osaltaan kuormittava tekijä tässä sopassa.  

En ymmärrä merkitsemistä, ihmisten asettamista eriarvoiseen asemaan ja hiljaista hyväksymistä sille, että jollekin kansanosalle saa puhua miten sattuu ja toivoa toisinajattelijoiden joutuvan "saunan taakse", en hyväksy askel askeleelta yhä uusien rajoitteiden hyväksymistä ja jopa toivomista: "en halua niitä saastaisia lähelleni/kotiini/julkisiin tiloihin joissa asioin" (lainaukset somen keskustelupalstojen mustasta maailmasta, jossa tätä nykyään käyn sieluani rääkkäämässä, jotta tiedän ihmisen nousevan pahuuden enkä sokeana sulje silmiäni).

Ne ovat pelottavia kaikuja menneisyydestä, jolloin niin ikään askel askeleelta, vaivihkaa mutta vääjäämättä kuljettiin kohti maanpäällistä helvettiä ja pohjattominta pahuutta, ja myöhemmin hölmistyneinä kysyttiin: miksi suuri enemmistö hyväksyi sen kaiken? 



Minulla on niin vahva tunne, että maailma on isojen muutosten kourissa, niin isojen että parhaimmillaankin viisaimmilla meistä on siitä vain ohut ja puutteellinen käsitys. Niiden keskellä yhä jatketaan elämää kuin mitään ei olisi, pyritään epätoivoisesti takaisin vanhaan normaaliin, kahviloihin, konsertteihin ja mihin tahansa kissanristiäisiin nyt kun niitä taas järjestetään, vaikka isot pyörät pyörivät jo aivan toisilla taajuuksilla. 

Muutokset ovat käynnissä ja niitä on tulossa lisää. Olen tehnyt töitä jo vuodesta 2019 varautuakseni henkisesti siihen, että maailma tulee muuttumaan. Valmistautuminen jatkuu.

Kun saavuin pyörälenkiltä kotiin, kotikatu oli yhä tiiviimmin jäässä; lämpötila alkoi pudota pakkasen puolelle. Siellä se sääennusteiden mukaan tulee pysymään ja kauan, luntakin luvataan. Parkkeerasin Jopon varastoon ja tajusin, että tämä saattaa olla viimeinen pyörälenkki pitkään aikaan, ehkä jopa kevääseen asti.

Ajatus talven saapumisesta on kuin joku hivelisi kutittavalle iholle rauhoittavaa balsamia, sellaista joka lämmittää sisimpään asti. 

Samanlaista balsamia on joulu, joka yhtäkkiä on jo melkein käsillä, enkä ole kertaakaan edes vielä ahdistunut pimeydestä; tuskin huomaan sitä ja vaikka huomaankin, se ei pelota minua enää. 

Ennen joulua, aivan pian, haemme kotiimme uuden jäsenen, koiranpennun. Laskemme lasten kanssa päiviä ja mietimme, miten ikävä meillä on jo nyt omaa koiraamme emmekä malttaisi odottaa että se tulee kotiin, vaikka olemme sen vasta kerran nähneet.

Jos ajattelen omaa elämääni, siinä on ihmeellisesti kaikki kohdallaan, lujemmin ja suloisemmin kuin pitkään aikaan. On outoa ja paradoksaalista, että elämäni rankimman syksyn jälkeen ovat saapuneet tällaiset ajat; on kuin vasta suuren kärsimyksen kautta olisin ymmärtänyt jotakin äärimmäisen tärkeää ja oleellista ja sitä kautta tiestä olisi tullut lämmön ja valon täyttämä, eri tavalla ja täydemmin kuin ennen. 

On kuin he jotka lähtivät ja ovat nyt menneet, olisivat jättäneet tähän maailmaan viimeisenä tekonaan niin vahvan valon, että sen valossa meidän jäljelle jääneiden on selkeämpi kulkea. 



Kommentit

  1. Täälläkin on tehty henkistä valmistautumista pitemmän aikaa. Ja eletty välillä aika suurtakin epäuskoa siitä, että oikeastiko nämä asiat tapahtuvat ympäri maailmaa. Joulu on kyllä kaivattu valonpilkahdus. Onpa kiva, että saatte ihanan pikkuisen karvakaverin :) Ihanaa joulun odotusta ja valoista mieltä sinne teidän perheelle :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi