Talviuinnilla - parasympaattista hermostoa aktivoimassa


Merenranta lokakuussa.

Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan. Pihapiirin ruskassa hehkuvat puut jäävät taakse ja raikas mutta lauhkea syysillan ilma osuu kasvoille, kun kiidän kohti merenrantaa. Aurinko lämmittää, taivas on sinistäkin sinisempi ja laittaa yhä puissa kiinni olevat kirkkaankeltaiset haavanlehdet ja kaikissa oranssin sävyissä kylpevät vaahteranlehdet hehkumaan kontrastinaan.

Täydellinen ilma talviuinnille, siis. 

Oikeastaan on siinä ja siinä, voiko vielä puhua talviuinnista. Virallisen määritelmän mukaan talviuinti on alle 10-asteisessa vedessä tapahtuvaa uimista tai kastautumista. Suomen Latu määrittelee, että talviuintikausi kestää lokakuusta toukokuuhun. 

En tiedä tarkkaan Helsingin edustan merivesien lämpötilaa juuri nyt, mutta oletus on sen pyörivän kymmenen asteen tuntumassa, sikäli kun päivälämpötilat liikkuvat korkeintaan hieman yli kymmenessä ja yöllä mennään kylmimmillään lähelle nollaa. 

Kalenterin puolesta talviuintikausi on varmasti alkanut, sillä on lokakuun alku. 

Reippaan ja hyvänä alkulämmittelynä toimivan pyöräilyn jälkeen rantaviiva häämöttää metsän takaa, ja jo kaukaa näkee että nyt ollaan kauniin äärellä: ilta-aurinko valaisee lähes tyynen meren, auringonsilta kimaltaa voimallisesti ja kauas ja häikäisee silmiä. 



Riisun vaatteeni kalliolle ja kipitän hiekalle. Vieressä olisi laiturikin, mutta vielä näillä keleillä on mukavampi kahlata veteen. Tuntea hiekka varpaiden alla ja jalkoja ylöspäin joka askeleella kipuava veden kylmyys, joka ei vielä kuitenkaan kangista tai saa jalkoja särkemään. 

Pulahdan uimaan - tämä on hetki joka kohta kolmen talven uintikokemuksen myötä on helpottunut ratkaisevasti. Vaikka vesi monesti tuntuu järkyttävän kylmältä, enää kastautumista ei arkaile ja jää hidastelemaan. Veteen vain, muutama tihentynyt sisäänhengitys kun kylmä humauttaa elimistön hälytystilaan, mutta pian hengitys tasaantuu ja shokkitila hälvenee.

Kylmä nipistelee mutta samalla silittelee ihoa. Vielä eivät jalat jäädy, vaan voi uida kunnolla, nauttia joka vedosta, katsella auringonsiltaa ja nauttia lämmöstä, jonka aurinko veden pinnalle ja kasvoille luovuttaa. 

Ei ole mikään kiire pois. Lopulta kuitenkin nousen vedestä kun en ikuisiksikaan ajoiksi jäädä voi. Ei ole ollenkaan kylmä, ja onko tuo nyt ihmekään. Paitsi että veri kohisee suonissa lämmittämässä tavalla jolla se vain talviuinnin jälkeen tekee, ei ilmassa käy tuulenvirettäkään mutta auringon lämpöä yhä on. Tämähän on vielä aivan luksusta verrattuna pakkaspäiviin, viimaisiin säihin, avannon kylmää hohkaavaan reunaan ja nolla-asteiseen veteen. 

Tapani mukaan vilkaisen kelloa heti vedestä noustuani. Olen uinut yli kymmenen minuuttia! Se yllätti itsenikin, sillä tavallisesti näillä kylmyyksillä olen vedessä korkeintaan viisi, kuusi minuuttia. 

Joko vesi on lämmennyt, tai sitten tottumukseni kasvanut. Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa aloittanut talviuinnin jatkamalla suoraan kesäuimista, eli juuri niin kuin konkarit suosittelevat. Sillä tavoin kylmyyteen tottuu pikku hiljaa.

Käyn uimassa vähintään 2-3 kertaa viikossa, toisin sanoen aina kun vain voin. Ehkä "tulokset" ovat nyt tässä, ajattelen kuivatellessani ihoa syysauringon lämmössä. Tiedän että ne viimaiset hankalat talvipäivätkin vielä tulevat, jolloin kävelen laituria pitkin räntäsateen piiskatessa ihoa edessä olevaa kauhun hetkeä ajatellen ja vannon, että en enää ikinä tee tätä uudestaan. Ja sitten kuitenkin taas päivän, parin päästä teen. 


Aurinkoisella ja tyynellä säällä uiminen on parasta,
mutta ei sateellakaan hassumpaa, kuten tässä kuvassa.

Rannalla on paljon muitakin uimareita. Joku ui pidempään, joku käy vain kastautumassa. Useampi vain pyrähtää vedessä, on niitäkin jotka kiljuvat ja huudahtelevat veteen astuessaan. Hyi kun tämä on kylmää! Heillä on pipot ja hanskat varusteinaan, talviuintikengät jalassaan ja silti he saattavat vain sekunniksi kastautua veteen ennen kuin kirmaavat pukuhuoneen lämpöön.

Minun tekisi mieleni hymyillä heille ja kertoa, että vielä tämä ei ole mitään, oikeastaan edes noita varusteita ei vielä tarvitse sillä ilmankin vallan hyvin tarkenee ennen talvipakkasia, mutta en tietenkään tee niin. Olen itsekin ollut joskus aivan yhä arka. 

Jo viime talvena saattoi huomata, että talviuinti on kovasti muotia juuri nyt. Monet innostuivat harrastuksesta korona-ajan myötä, kun tuli tarve etsiä kontaktitonta tekemistä ja tapoja rauhoittua ja alentaa stressitasoja epävarman ajan keskellä. 

Kylmässä vedessä uiminen jos mikä auttaa jälkimmäisessä. Kylmäshokki on vahva parasympaattinen ärsyke ja erinomainen keino aktivoida parasympaattista hermostoa eli sitä autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston osaa, joka pitää huolen verenkiertoelimistön, ruuansulatuksen, rauhasten ja kuonanpoistoelinten hyvästä toiminnasta. 

Parasympaattisen ärsykkeen vaikutuksesta sydämen syke hidastuu, hengitystiheys pienenee ja ruoansulatuselimistön toiminta vilkastuu. Kun parasympaattinen hermosto on aktivoitunut, elimistö on rentoutuneessa tilassa. 

Vastaavasti taas sympaattinen hermosto eli toinen autonomisen hermosto osa on "stressihermosto", joka aktivoituu vaaran, uhkan, huolen ja tai pelon tunteiden vaikutuksesta tai ihan vain jatkuvien huomiota varastavien ärsykkeiden tulvan myötä, jota nykyaika on pullollaan.  Parasympaattista hermostoa aktivoimalla voi vaimentaa sympaattisen hermoston toimintaa - eli vähentää stressiä.



Liekö sattumaa vai ei, mutta tänä syksynä - jolloin käyn kylmäaltistamassa itseäni enemmän kuin koskaan ennen - olen ollut harvinaisen stressitön ja rento. Parin menneen vuoden talvenpelko ja pimeysahdistus on poissa, eivätkä monet ennen stressanneet asiat jaksa vaivata enää. Olenhan aina tiennyt, että talvi on ihmiselle luonnollista rauhoittumisen aikaa, pimeys ystävä jonka syliin voi käpertyä. En muista enkä ymmärrä enää, mitä aiemmin pimeässä talvessa pelkäsinkään tai mikä siinä muka oli niin vaikea kestää. 

Ai niin, ne ulkoatulevat yhteiskunnan paineet, muiden mielipiteet, odotukset ja olettamukset siitä, mitä elämässä "pitäisi" tehdä ja mitä saavuttaa, millä tavalla elää, mitä saada ihmiselämän aikana hankittua ja tehtyä ja minkä verran mammonaa kerätä. 

Nyt ymmärrän, että se kaikki on pelkkää harhaa, hukassa harhailevan ja oleamassaolonsa tarkoituksen kadottaneen ihmiskunnan horinoita, täysin toisarvoista ja turhaa. Ainakin minulle on. Monelle ei tietenkään ole mutta ei tarvitsekaan olla. Mikään ei olisi enemmän väärin ja turhempaa kuin mennä sanelemaan muille ihmisille, kuinka heidän tulisi elää ja ajatella. Sellaiseen ei kenelläkään ole oikeutta. 

Jokainen kulkee omaa polkuaan ja omaa tahtiaan, näkee ne asiat jotka pystyy ja haluaa nähdä ja kaikki se on yhtä arvokasta. Kokonaisuutta ei voi kukaan nähdä mutta minulla on heikko aavistus siitä, että ehkä kuitenkin pohjimmiltamme olemme kaikki matkalla samaan suuntaan. 



Kuten samaan suuntaan matkaavat ne sadat valkoposkihanhet, jotka paluumatkallani uimarannalta kotiin näen taivaanrannassa. Pitkäksi jonoksi levittäytynyt parvijono lentää kaakattaen kohti horisonttia iltaruskon värjäämällä taivaalla. Linnut lentävät korkealla, paljon korkeammalle kuin viime viikkoina jolloin ne aamuin illoin ovat lentäneet kotitalomme yli mereltä lähipelloille päiväksi ruokailemaan ja illalla takaisin merelle yöpymään.

Tiedän että näinä päivinä niiden muutto on lähellä, ne odottavat sopivia ilmavirtoja joiden matkaan lähteä ja kun sellainen tulee, ne lähtevät.

Nytkö se on tullut, se suuri lähtö, nytkö lähdette tuulien matkaan? Katselen hanhia kunnes laskeva auringonpallo nielaisee ne näkyvistä ja enää niiden kaukainen kailotus kuuluu auringon takaa. Kunnes sekin lakkaa kuulumasta pyöräillessäni lähemmäs isoa tietä, sillä autojen hurina peittää sen alleen.

Haluaisin kuulla lintujen ääntä vielä, ahdistun liikenteen melusta joka ei kuulu tähän maailmaan eikä ihmiskorvien ole tarkoitettu sellaista kuulevan. Ajattelen aikoja jolloin valtavat hanhi- ja lintuparvet peittivät taivaat ja ainoa korviahuumaava ääni oli niiden ääntely ja mereltä kantautuvien yhtä valtaisien hyljepopulaatioiden huudot. 

Aikoja jolloin horisontti ei rikkotunut rumiin varasto- ja toimistorakennuksiin kuten täällä kotikontujeni pelloilla, aikoja jolloin metsät jatkuivat loputtomina peittoina Euroopan joka kolkasta toiseen ja aika laskettiin auringon liikkeissä ja kuunkierroissa, ei sekunneissa, minuuteissa ja neljännesvuosituloksissa.


 

Sitten tajuan etten saa antaa kylmäaltistuksen aikaansaaman parasympaattisen hermoston aktivaation sammua ennen aikojaan mokoman liikennemelun vuoksi. Ajan kiireesti kauemmas kehätiestä ja hymyilen kuullessani etäistä hanhenkaakatusta sittenkin vielä.

Hämärän ensi lieve tekee tuloaan kun kaarran kotipihaan, ilma tuoksuu asteen verran kirpakammalle kuin lähtiessä. Parkkeeran pyörän varastoon, kahlaan vaahteranlehtimattoisen pihan läpi ja avaan kotioven, ai hei äiti oliko kivaa uimassa, kysyvät lapset. Voi, kyllä oli! 

Taas on uintilenkki heitetty, yksi monista ja toivottavasti koko talven jatkuvista. Jos on vähänkään aihetta olettaa, että kylmässä uiminen on osallisena parasympaattisen hermostoni aktivaatiosta ja siten tästä tyyneyden ja seesteisyyden tilasta jonka valtaan olen päätynyt, en halua lopettaa talviuimista ikinä! 

Lue myös toinen talviuintiaiheinen postaukseni

Vuosi talviuintia takana - onko terveysvaikutuksia näkynyt?



 



Kommentit

  1. Järveen, mereen? Talvella? Järjenköyhä, aivan pimeää... :D ei vaan, itse olen tullut vanhemmiten vähän vilunaraksi, täytyisi jotain tuollaista tehdä niin pääsisi pikkuvaivoista. Toisaalta peittoa korville riittää toistaiseksi. Kaakatuksesta tuli mieleen Kaarlo Viikate, suomalainen muusikko jonka sananmuunnos on siis Viirlo Kaakate, täydellinen aku ankka-nimi, hih;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, sun pitää ehdottomasti kokeilla! Kyllä siihen tottuu kun tarpeeksi monta kertaa itseänsä kiduttaa, sanotaan että noin kymmenen kerran jälkeen alkaa helpottaa se hengityksen salpautumisrefleksi joka veteen mennessä tulee. Ja helpottaa muutenkin. Mulla auttaa ainakin selkäkipuun myös. Monet sanovat että just kaikenlaisiin kropan kremppoihin auttaa. Kai siinä on se mekanismi kun se parasympaattinen hermosto aktivoituessaan lieventää kehon tulehdustilaa ja sitä kautta kipuja.

      Viirlo Kaakate, aika hyvä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde