Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo


Makaan sängylläni lopen uupuneena, kuume sahaa ylös ja alas, kurkkua kivistää, yskittää. Pahinta on kuitenkin sydämen kipu. Miten tästä selviän, mietin. Miten he selviävät, miten me selviämme. Tästä kaikesta mitä on tapahtunut, mitä yhä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Äidin ja isän tuskaa en uskalla kuvitellakaan, kun omanikin on näin suuri. 

Sitten keksin. Miten olin sen unohtanutkaan. Tietenkin kirjoitan. En ole koskaan liian uupunut kirjoittaakseni, vaan kirjoittaminen päinvastoin täyttää voimiani. Joten avaan koneen, laitan tyynyjä selän taakse ja Arrival of the birds in soimaan kuten aina kun sielu tarvitsee lohtua ja voimaa ja toivoa, vedän kaksi untuvapeittoa polvien yli. Ja annan sanojen tulla. 

Viime tiistaina elämä pysähtyi niille sijoilleen ja on siitä asti ollut poikkeustilassa. Lähipiiristämme katosi lapsi. Hän löytyi kaksi päivää myöhemmin hukkuneena joesta metsän keskeltä. 

Tumma yö laskeutui kaiken ylle. Putosimme. Kaikki muu menetti merkityksensä.

Ahdistaa, että nyt joudun olemaan tässä pedissä, että en jaksa enkä voi auttaa vaikka haluaisin. Kolme päivää ja kaksi yötä autoin, olin paikalla, tuin, kuuntelin, halasin, puhuin, rakastin, leikin lasten kanssa ja luin, syötin ja puin. 

Sitten tuli totaalistoppi. Kuume nousi, kurkkukipu voimistui pistelystä poltteluksi. Täydellinen väsymys valtasi kehon. Minun oli annettava periksi. 

Onneksi en ole ainut auttaja, läheskään. Ympärillä on lukuisia muita, perhettä ja ystäviä. Jo pojan etsintöihin osallistui kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä. Hyvyys ja rakkaus ympäröi perhettä kaikkialta, sitä on suunnattoman paljon. Niin paljon ettei perhe itsekään sitä varmasti täysin ymmärrä eivätkä tätä rakkautta kaikessa sen ihmeellisyydessään tunne. Mutta se kannattelee heitä kyllä.  

Puhelimen välitykselläkin voi onneksi auttaa. Teen osani, sen pienen tässä isossa kokonaisuudessa ja kymmenien ihmisten apuringissä. Vahvistan itseäni, lepään, parannun, luen omille lapsilleni ja leikin heidän kanssaan. 

Mistä tämä tragedia tähän oikein tipahti, en lakkaa kysymästä. Miksi se tuli? Miksi sen täytyi tulla? Joku tarkoitus on kaikella, sen olen aina tiennyt ja edelleen uskon niin, mutta nämä on niitä hetkiä jolloin tarkoitusta on vaikea nähdä muuta kuin sumun takaa, järjen ulottumattomissa. 

Poika oli tähän maailmaan lähetetty valo, niin uskon. Hän loisti sen hetken kuin hänen kuului loistaa, neljätoista vuotta mikä on ihmiselämän mittapuulla aivan liian lyhyt aika mutta siltikin juuri se hänelle tarkoitettu, hänen aikansa. 

Hän kävi täällä opettamassa meitä muita ja jättämässä viestinsä: rakastakaa toisianne. Avatkaa sydämenne myötätunnolle. Pitäkää toisistanne huolta, kysykää mitä kuuluu, pyytäkää apua jos joku huolettaa, antakaa apua vaikka toinen ei pyytäisikään. Älkää ikinä, älkää koskaan kuvitelko, että kenenkään pitäisi selvityä yksin. Vaan että meidät on tarkoitettu elämään yhteydessä toistemme kanssa, elämän verkkona.

Eikä silloin mikään voi murtua lopullisesti, ei mikään taakka käydä liian suureksi. Niin kauan kuin meillä on toisemme, perheemme, ystävämme, naapurimme, tuttavamme. Nekin joiden kanssa jokin hiertää, hekin ovat osa elämän verkkoa ja juuri heitä kohtaan myötätuntommekin pitäisi olla suurinta. 

Rakkauteen vastataan aina rakkaudella, ennemmin tai myöhemmin. Vaikka ehkä silloin kun meitä itseämme ei enää ole, mutta ei meidän itse tarvitsekaan olla sitä näkemässä. Tärkeintä on rakastaa ja välittää tänään. 

Olemme kaikki menossa rakkautta ja valoa kohti. Sitä valoa jota Noelkin loisti täällä maan päällä ja loistaa nyt jossakin siellä mihin meidän ymmärryksemme ei riitä. 

Tämän laulun omistan hänelle, rakkaalle kummipojalleni: 




Kommentit

  1. Kauniisti taas kirjoitut. Voin samaistua sinun tunteisiin, itsekkin monet surut läpikäyneenä tiedän että pienikin uusi valonhetki pikkuhiljaa parantaa ja antaa voimaa kaikille jäljellejääville läheisille. Voimia ihan kaikille teille Noelin läheisille. 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos kommentistasi Tuula. <3 Tunne välittyy sanoistasi tänne asti.

      Poista
  2. Kylläpä kauniisti sanoitit, ei voi kyyneleittä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pitzi kommentista, se lämmittää todella mieltä. <3

      Poista
  3. Oletpa syvällisesti käynyt läpi sydämesi tuskaa. Osaanottoa tuntien ja myötäeläen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lea! Sanat tulee multa suoraan sydämestä kun kirjoitan ja sanoiksi laittaminen helpottaa murheessa. Kirjoittamalla myös haluan valaa uskoa itseeni ja muille, että valo lopulta kuitenkin aina voittaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?