Tältä tuntuu onni

Nousen pyörän selkään ja polkaisen pihasta. Lauhkea ilmavirta alkaa hyväillä ihoa, sujahtaa hameen alle ja saa paidan hihat lepattamaan. Kurvaan kotitieltä lähimetsään, pujahdan puiden varjoihin jossa auringon paahde muuttuu miellyttäväksi lämmöksi. 

Samalla ilman täyttävät tuhannet tuoksut ja äänet: kielon on yhä kukassa ja sen tuntee, ja samaan aikaan loppukevät on muuttunut kesän täyteydeksi viheriäisen metsän tuoksuineen. Aurinkonpaiste siivilöityy oksiston läpi ja laikuttaa utuiset metsäkortteet, uhkeat saniaiset ja tienpientareelle ojentelevat varvut valollaan. 

Ohitse viuhahtaa mustarastaan, peipon ja pajulinnun laulu, ohitan myös sen tutun käpytikan pesäkolopuun, josta joka vuosi näihin aikoihin kuuluu ankara poikasten piipitys. Niin nytkin. Ääni saa vastustamattomasti hymyilemään.


Maisemia pyöräretkeltä.

Metsäkaistaleen jälkeen vuoroon tulee joenrannan vehreys. Tuomen kukat ovat jo kuihtuneet, mutta niiden tilalla kukkivat koiranputket sitäkin runsaampina. Tuoksu ei ole yhtä huumaava, mutta niityille ryöpsähtänyt kasvuston runsaus levittää omaa, täyteläistä tuoksuaan, sitä jonka vain kesällä voi tuntea. 

Satakieli laulaa yhä, hidastan vauhtia jotta kuulisin sitä kauemmin. Pian satakielet lakkaavat laulamasta, juhannuksen jälkeen niitä ei enää kuule. Lyhyt, kiihkeä, läkähdyttävän runsas on niiden laulun aika, kuten koko suomalainen kesä. Niin täynnä kaikkea, niin kiihkeän täynnä kasvua, niin lyhyt.

Olen matkalla ruokakauppaan ostamaan ruokaa perheelleni ja jäätelöä iltapäivällä saapuville vieraille, mutta en voi vastustaa kiusausta: koska mies edelleen tekee etätöitä kotona ja tiedän lasten olevan kiireisiä sählypeliensä ja muiden kesäleikkiensä kanssa, päätän koukata vähän pidempää kautta kauppaan. 

En käännykään siitä ensimmäisestä mutkasta oikealle, vaan jatkan suoraan eteenpäin joenvartta pitkin. Auringon lämpö lisääntyy lisääntymistään, kun kello etenee aamun tunneista kohti päivän kuumimpia tunteja. Hiki kohoaa iholle. Ilmassa tuoksuu ruoholle, kostealle lämmölle ja ajoittain myös syreeninkukalle, kun ohitan joenvarren talojen takapihoja. 


Yhtäkkiä minut valtaa outo, kaukainen tunne. En ole pitkään aikaan tuntenut, enkä tunnista sitä aluksi. Tunne humahtaa päälle varoittamatta, kasvaa sisältä ja leviää kaikkialle kehoon sekunnissa tai parissa, se lämmittää ja keventää ja suorastaan irrottaa maasta. Mikä se on, mikä tämä tunne on? 

Lähdin kotona keskeltä kaikkea kiirettä: lasten riitojen ratkomista, päälle painavia deadlineja ja kodin suursiivousta, mutta siitä huolimatta - tai ehkä sittenkin juuri siksi, tajuan - tunnen tämän tunteen. Sillä tunnen olevani elossa paremmin ja enemmän kuin pitkään aikaan. 

Koska mitä ihminen on luotu tekemään kuin hoitamaan jälkikasvuaan, hankkimaan sille elantoa ja ruokaa ja pitämään pesän puhtaana. Siinä on kaikki oleellinen tässä elämässä. 

Se että kotona minua odottaa sata asiaa, ruuanlaitto, työasiat ja saunan ja lattian pesu, ei tee minua onnettomaksi tai surulliseksi vaan päinvastoin pitää minut elossa, hengissä ja elämän tarkoituksessa kiinni. Silloin saattaa onnikin pilkahdella ja pirskahdella. Sillä onnen tunne tämä on, tämä kevyt, ihana tunne. 

Jatkan polkemista, hiekka rahisee renkaiden alla ja sekoittuu pelloilta kantautuvaan kiurun liverrykseen (tai leppälinnun tai minkä lie, olen lintujen tunnistajana aika huono), valun vähän jo hikeä auringon paahteessa mutta en välitä siitä sillä pitkän kylmän talven jälkeen on tätä odotettukin. 

Koiranputkiryppäät tienpientareilla sen kun runsastuvat, tien varren ojaan jossa vielä muutama viikko sitten sulamisvedet virtasivat, ei enää edes näy kaiken kasvillisuuden takaa. 

Poljen ja poljen ja hiukan toivon että tie olisi pidempi mitä se oikeasti on, ennen kuin kauppa tulee jo vastaan ja onnenhetkeni huumaavassa täyteläisessä kesämaisemassa on ohi. 

Puen maskin hikisille kasvoilleni ja käyn ostamassa kaupasta kesäkurpitsaa, varhaiskaalia, leipää, linssejä, kinuskikastiketta, jäätelöä, mustia tusseja, shampoota ja after sun -voidetta, mansikoita, banaaneja ja kirsikoita, kaikkea mitä tulin ostamaan ja vähän muutakin. 

Jäätelöä vieraille ja omalle perheelle.

Ajan kotiin suorinta tietä pyörän tanko ostosten painosta väpättäen, näen, kuulen ja haistan lyhyempänä versiona kaiken sen minkä menomatkallakin: metsän siimeksen varjoisuuden ja kielon tuoksut, joenvarren auringonpaahteisen hiekkatien satakielen lauluineen, kotimetsän käpytikan poikasten piipityksen ja mustarastaan pakahduttavan voimallisen ja nopeatempoisen laulun, jonka keskellä se tuskin henkeä pysähtyy vetämään. 

Kotona lapset nykivät ostoskasseja ja kärttävät jäätelöä vaikka tietävät aivan hyvin että sitä syödään vasta iltapäivällä vieraiden kanssa. En kuitenkaan jaksa ärtyä heidän kärttämisestään, olenhan niin vastikään onnentunteessa marinoitu. 

Ja kun lopulta olen saanut lattiat pestyä, työasiat siltä päivältä hoidettua ja ruuan perheelle tehtyä, istahdan puutarhakeinun varjoon (sillä auringossa on aivan liian kuuma) ja ajattelen vielä oikein ajan kanssa aamupäivän pyörälenkilllä kokemaani.

Alkukesän loistoa.

Onni. Siltä se tosiaan tuntuu. Se yhtäkkiä lehahtava, ohikiitävä mutta sitäkin voimallisempi tunne. Olin melkein jo unohtanut miltä se tuntuu. Oliko edellisestä kerrasta tosiaan jo niin kauan? Tätäkö se elämä on, yhä harvenevaa onnentunnetta? Jatkuvasti onnea ei tietenkään edes pidä olla, siinä ei pysyisi järjissään kukaan, mutta sen muistan että nuorempana sitä tunnetta oli useammin.

Sitä kun ympärillä kaikui linnunlaulu ja nenässä tuntuivat kaikki ihanat kesän tuoksut (tai mikä nyt milloinkin oli ympäristö ja vuodenaika), kaikki tuntui elämässä olevan tasapainossa ja juuri siinä hetkessä oli täydellistä, suloista olla. 

Oli onni, että tänään sen tunsin. Että en kokonaan unohtaisi, miltä tuntuu onni. 

Onnellinen.



Kommentit

  1. Kun tuli nämä Suomi on onnelisin maa -voitot listauksessa niin kaikki kiirehti kovasti kieltämään asian ja sit väännettiin puolesta ja vastaan jotta ollanko onnellisia ja jos ollaan niin ettäkö maailman ykkösiä? Kerrankin joku maailmanmestaruus mikä ei mennyt nikottelematta alas, ei tavattu torilla.

    Vaikka pitäisi. Unohtui taas se että mikä se onni on? Ei se ole mitään ihmeellistä ja harvoille valittua, kallista...rahalla sitä ei edes saa. Se on juuri tuonkaltaisia tapahtumia josta kirjoitit, pieniä kokemuksia, tuoksuj.., tyytyväisyyttä, nautinnollista pyöräilyä vaikkapa! ja joka on kaikilla uloskykyenevillä, lämmin kesä. Hyvinvointiyhteiskunta. Oikeus huutaa netissä paskaa sananvapauden varjolla. Meneppä vähän tästä itään ja internetittisi käyttö on jo epäilyttävää, sitä tarkkaillaan. Nälkää tarvitse etsiä lähimpää pakolaisleiriä kauempaajne jne.

    Olen onnellinen että olet onnellinen, ja kiitos kun jaoit sen meille. Hyvää ja onnellisia hetkiä bongaten -kesää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onnellisuus on mielentila joka ajoittain pilkahtelee ja purskahtelee, ei sitä koko ajan voi eikä pidäkään tuntea. Mitä onnea se muuten on, jos koko ajan sitä tuntee, vähän kuin löytäisi neliapilan joka askeleella niin eihän se miltään enää tuntuisi. =)

      Varallisuuskaan ei tuo onnea kuin johonkin tiettyyn (ja matalaan) pisteeseen asti, kun loppuu huoli jokapäiväisestä leivästä ja on katto pään päällä ja rahat perus laskujen maksuun niin siihen se rahalla saadun onnen määrä tutkimustenkin mukaan jää. Perustyytyväisyys on sitten toinen juttu, mielestäni se on tärkeää eli se ettei valita koko ajan vaan jostakin ja mieti mikä puuttuu. Perustyytyväisyyden vallitessa onneakin voi suuremmalla todennäköisyydellä tuntea useammin.

      Ja kiitos!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Tarina kahdesta perheestä italialaisella uima-altaalla