Idoli laivan hytissä ja muita jääkiekkomuistoja

Go Leijonat go! 

Tänään olen aika nostalginen (milloin muka en olisi...). Suomi pelaa jääkiekon MM-finaalissa ja se jos mikä saa aikaan muistojen ja nostalgian ryöpyn, suorastaan tulvinnan.

Tällaiset hetket olivat 25 vuotta sitten minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä. Lähes kirjaimellisesti. Suomi finaalissa. Ottelun lopputuloksesta riippuisi koko seuraavan vuoden onnellisuuteni ja iloisuuteni tai ainakin iso osa siitä. 

Olen tosissani. Niin se ihan totta silloin oli. Yleensä Suomi hävisi, kuten hyvin tiedetään. Vain vuonna 1995 tuli voitto, ja seuraavaa piti odottaa vuoteen 2011 asti, mutta silloin elämäni oli jo toinen eikä onnellisuus enää ollut jääkiekosta kiinni.

Olin aikoinani jääkiekkofani sanan kiihkeimmässä merkityksessä. Fanius heräsi vuoden 1992 olympiamenestyksen jälkeen (Markus Ketterer ja hopeaa tuoneet torjutut rangastuslaukaukset!) ja siitä se sitten kiihtyi vuosi vuodelta. 

Kulutin viikonloppuaamuni roikkumalla Helsingin jäähallin takaovilla odottelemassa HIFK:n ja Jokereiden pelaajia harjoituksistaan ja pyytämässä heiltä nimmareita. Muutama vihko ehtikin tulla täyteen. TPS oli kuitenkin suosikkini, tietenkin, pelasihan siinä idolini numero yksi eli Saku Koivu. Hänen nimikirjoituksensa sain hankittua Suomi-paitaani, sydämen kohdalle, totta kai. 

Muita ehdottomia suosikkeja olivat Ville Peltonen, Mika Nieminen,  Jari Kurri, Jarmo Myllys ja tietysti Cristian Ruuttu pitkine hiuksineen (pitkät hiukset alkoivat olla heikkouteni jo silloin). 


Päällystin huoneeni seinät idolieni julisteilla, osasin pelaajien pelinumerot ulkoa ja kirjoitin päiväkirjaani pitkiä litanioita SM-liigakierrosten lopputuloksista ja MM-kisojen kulusta. Suomen häviö pudotuspeleissä tai finaalissa sysäsi vuodenpituiseen alakuloon, ja vuoden 1995 voitto nosti mielialaa koko vuodeksi. 

Jääkiekkoilijat olivat minulle puolijumalia; seurasin heidän elämäänsä lehdistä ja haaveilin heistä teinitytön haaveissani, ihailin heitä koko sydämestäni ja toivoin kaikille idoleilleni onnellisinta mahdollista elämää. 

Kun sitten vähän kasvoin ja kypsyin, jääkiekko jäi taka-alalle ja tilalle tulivat todellisemmat asiat - ja ihastukset. Löysin itseni erilaisista paikoista joista en olisi koskaan voinut itseäni nuorempana kuvitella, esimerkiksi eräänä keväisenä päivänä yhdeksäntoista  vuoden iässä Ruotsin-laivalta täynnä juhlivia ja humalaisia ihmisiä. 

Heidän joukossaan joukkueellinen jääkiekkoilijoita. SM-liigan pudotuspeleistä oli pudonnut eräs pääkaupunkiseudun joukkue, ja se oli lähtenyt tappion jälkeen irrottelemaan laivalle. 

Baaritiskillä olivat silmäni pudota päästäni: edessäni seisoi jääkiekkoilija jonka jättimäinen kuva oli koristanut huoneeni seinää niin kauan kuin muistin, ja tämä nimenomainen kiekkoilija flirttaili kanssani minkä ehti. Hän oli reilusti yli kymmenen vuotta minua vanhempi, hänellä oli perhe ja kaikki, tiesin kaiken hänen elämästään, ja siinä hän seisoi ja kehui hiuksiani ja silmiäni ja halusi tarjota minulle mitä vain haluaisin. 

Sinähän olet naimisissa, olisin halunnut sanoa hänelle mutta en saanut sitä sanotuksi, sen sijaan liukenin paikalta sydän vähän vapisten ja toivoin ettemme enää törmäisi. 


Mutta oli turha toivoa, ettei törmäisi joukkueelliseen jääkiekkoilijoita ruotsinlaivan kokoisessa tilassa. Illan kuluessa törmäsimme useammankin kerran, jossakin vaiheessa muistan puolikkaan joukkueen tuijottaneen minua ja ystäviäni jotka olimme tietenkin laittautuneet parhaimpiimme risteilyä varten, enkä voinut mitenkään uskoa sitä todeksi: useampikin kuin yksi huoneeni seinäkoriste seisoi siinä edessäni eikä ollut mitään epäselvyyttä siitä, mitä he olisivat halunneet. Olet kuin ilmiselvä Penelope Cruz, he sanoivat ja paljon muutakin mitä en tarkkaan enää muista.

Se ei kuitenkaan imarrellut minua silloin sillä en saanut päästäni ajatusta siitä, että moni heistä oli naimisissa ja eräs heistä juuri menossa naimisiin (kuten hän auliisti kertoi mutta mainitsi myös, että sillä ei ollut väliä jos tuli tilaisuus viettää aikaa kauniin naisen kanssa) tai sitten sata vuotta minua vanhempia tai jotakin sellaista, yhtä kaikki idoleitani, jotain mitä kunnioitin ja ihailin kaikin voimin.

Ja sitten he osoittautuivatkin sellaisiksi humalaisiksi flirttailijoiksi, olivatpa naimisissa tai ei. Kaikki hohto karisi heistä siinä samassa mutta tajusin samalla jotakin hyvin oleellista elämästä, ihmisluonnon raadollisuudesta ja toisaalta myös kauneudesta ja nuoruuden voimasta. 

Suomi-fanius periytyy myös lapsiin -
italialaista puolta unohtamatta.

Luulin jo että siinä olisi ollut kaikkein kummallisin asia se risteilyn aikana, mutta aamulla heräsin hytistäni siihen, että oveen koputettiin. Joku avasi oven, ja siinä seisoi toinen suurimpiin idoleihini kuulunut jääkiekkoilija, joka tuli etsimään joukkuetovereitaan. 

Niin monta kertaa olin häntä katsellut televisiosta pelin tuoksinnassa tai haastatteluissa, haaveillut hänen nimikirjoituksestaan ja osoittanut hänelle kaikkea mahdollista ihailua jota teini-ikäinen fani vain voi osoittaa - ja siinä hän nyt oli ilmielävänä edessäni. 

Ne olivat hetkiä, jolloin viimeistään palauduin jääkiekkofaniudestani todellisuuteen ja tajusin, ettei jääkiekkoilijoissa ole mitään sellaisen fanittamisen arvoista jota olin heille vuosikaudet osoittanut. He ehkä osaavat pelata hyvin kiekkoa, mutta ei muuta. Heitä voi toki arvostaa tämän ominaisuuden tähden, mutta sen suurempaa sankaruutta he eivät tarvitse. He ovat ihmisiä kuten kaikki muutkin, krapuloineen kaikkineen.


Kun palasin risteillyltä kotiin, poistin viimeiset huoneeni seinälle roikkumaan jääneet jääkiekkojulisteet, ne vaatekaapin ovessa tai muussa huomaamattomassa paikassa lymyilevät. Olihan jo sen aikakin. Täyttäisin kohta kaksikymmentä ja minulla oli elämässäni jo paljon todellisempia ihastuksia kuin idolimaiset jääkiekkoilijat.

Jääkiekon seuraamista en ole kuitenkaan koskaan jättänyt. Kannustan Suomea vuosi toisensa jälkeen MM-kisoissa ja iloitsen voitoista, harmittelen tappioita. En kuitenkaan masennu onneksi enää koko vuodeksi, jos MM-finaalissa sattuu häviö tulemaan! 

Tänään toivon Suomen voittoa tavalla jossa on etäisiä, laimeita kaikuja menneiden vuosien jääkiekkofaniudesta. Jos Suomi voittaa, nostan ilman muuta maljan ja huominen tulee olemaan iloinen päivä. Ei muuta. Sen enempää jääkiekko ei enää kanna, ei suuntaan eikä toiseen.



Kommentit

  1. Hopeaa tuli, hyvä suoritus Suomen jääkiekkojoukkueelta. Katselin pitkästä aikaa muutamia pelejä, eriä sieltä sun täältä ja täytyy sanoa että Suomen peli oli ilahduttavan näköistä, joukkuepelaamista. Olen vuosien saatossa vaihtanut jääkiekon jalkapalloon, kohta siis alkaa juhlakausi kun en seuraa muuta kuin em- ja mm-kisoja, vuosittain mestareiden liigaa. Nyt pääsee liittämään katsomiseen kauhallisen kansallistunnetta, sopiva paikka hehkuttaa suomea, parempi kohdata es venäläiset jääkiekkomaila kädessä, konepistoolin kanssa pelaamiset tiedetään, paljon ruumiita.

    Idoleja ei kannattaisi edes pyrkiä tapaamaan. Olin aivan lyöty kun sain tietää Palua Vasalan olevan liitossa Rasmuksen Lauri Ylösen kanssa, nyyh, vei raakkaani!! Nyttemmin palannut sinkkumarkkinoilla ja jos alkaa seukkaan niin toivon että en saa tietää, tietämättömyys on tässä tapauksesa siunaus ja edellytys pumpulilinnojen vaaleanpunaiseksi maalaamiseen.

    Hyvä postaus, tykkäsin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on vuosien varrella tullut yhä enemmän jalkapallofani, tai siis olen oppinut tykkäämään siitäkin jääkiekon ohella. Nykyään tykkäänkin enemmän jalkapallosta, jääkiekossa ne tappelut on jotain mitä inhoan ja jalkapallo enemmän herrasmiesmäisempi laji jotenkin. EM-kisoja odotellaan täälläkin innolla! Päästään kerrankin kannustamaan Italian ohella Suomea, jes!

      Ja hyvä oivallus tuo jälkimmäinen, idolit tosiaan kannattaa pitää vaan idoleina...Todellisuus voi olla niin karu ettei sen jälkeen enää olekaan mikään idoli. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Tarina kahdesta perheestä italialaisella uima-altaalla