Missä pimeydessä elät?


Kaksi marraskuun päivää mökillä keskellä itäsuomalaista metsää on nopeasti opettanut, että on pimeyttä ja pimeyttä. Ennen kuin ajattelet että eih, taas hän kirjoittaa pimeydestä, tähdennän etten aio valittaa, en pimeästä ikkunan takana, en pohjoisista leveysasteistamme tai mistään muustakaan. Enhän tarkalleen ottaen ole niin tehnyt aikaisemmissakaan pimeyspostauksissa (kuten tekstissä Pimeyden ja kaaoksen keskellä koronakaranteenissa. Aurinkoni, missä olet?Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun tai Väriterapia, talviuinti ja 7 muuta keinoa selättää syksyn pimeys). 

Jos pimeystekstejäni nimittäin lukee tarkoin, niissä on punaisena lankana ihmisen ja luonnon "suhde"*.  Se että ihminen kyllä sopeutuu siihen mihin hänellä on vuosituhansien aikana kehittynyt kykyjä sopeutua. Vuodenaikojen vaihtelu on yksi luonnollisimmista asioista joita ihmiselämässä on ja sen mukana valon määrän ja lämpötilan vaihtelu. 

(*Kertoo ajastamme paljon että joudumme ja haluamme erikseen määritellä "suhteen" ihmisen ja luonnon välille, käsitteellistää sen ja nähdä kahtena eri osapuolena sellaista mikä pohjimmiltaan on yhtä. Ihminen = erottamaton osa luontoa.)

En valita siitä että aurinko laskee aikaisin ja nousee myöhään, vaan siitä ettei nykymaailmassa useinkaan ole mahdollisuutta elää lyhyiden päivien rytmin mukaan ja olla rauhassa alakuloinen ja vähän saamaton. Ei voi hidastaa tahtia, ei laskea tuottavuutta, ei lakata olemasta tehokas ja hyödyllinen kansalainen yhteiskunnassa. 

Tai voihan niin tehdä, mutta sitä ei katsota hyvällä.  Sitä pidetään laiskuutena tai epänormaalina mielenterveyden häiriönä, masennuksena joka olisi hoidettava pois kirkasvalolampuilla tai lääkkeillä. On hyvin vaikeaa toimia vastoin yhteiskunnassa vallitsevia arvokäsityksiä ja oletuksia. Ryhmäpaine on suurta, eivätkä uuden ajan välttämättömät, hidastamista korostavat ja jatkuvan kasvun kyseenalaistavat muutokset ihmisten ajattelussa ole vielä lyöneet itseään läpi, vaan ovat vasta nousemassa tietoisuuden reunamille ja vielä harvojen joukossa. 

Uskon vakaasti, että 50-100 vuoden kuluttua, jos silloin ihmiskunta vielä on tällä planeetalla huseeraamassa, ihmettelemme tämän päivän menoa ja sitä, kuinka saatoimme olla niin vauhtisokeita ja jatkuvan kasvun lumoissa, vaikka se on täydellisessä ristiriidassa hyvinvointimme ja maapallon resurssien riittävyyden kanssa. Kuinka saatoimme niin sokeasti tuhota maailmaamme, varastaa tulevilta sukupolvilta, olla niin käsittämättömän ajattelemattomia?



Kuten alussa jo mainitsin, olen mökillä näinä päivinä oppinut, että on pimeyttä ja pimeyttä. On sitä pimeyttä joka vallitsee kotitalon ikkunoiden takana jokapäiväisen stressaavan arjen keskellä, jalkakäytävillä kiirehtiessämme ja kauppareissulla nääntyessämme. Sitä joka leviää auton tai bussin ikkunoiden takana matkalla hoitamaan välttämättömiä asioita ja jonka katuvalot värjäävät oranssiksi ja kelmeäksi asfalttipimeydeksi. Sitä johon täytyy nousta koska herätyskello soi ja repii ylös sängystä, vaikka mieli ja keho ei mitään muuta niin haluaisi kuin lepoa. Se johon tarvitsee laittaa kynttilän palamaan siksi, ettei enää näkisi pimeyttä vaan valonlähteen pimeydessä. (Lue aiheesta teksti: Sytytin takapihan pimeyteen kynttilän - ja toivoin heti että olisin tehnyt sen jo aiemmin!)

Sitten on metsän pimeyttä, järven pimeyttä, niityn pimeyttä ja rannan pimeyttä. Sitä joka levittäytyy mökin ikkunan takana ja jonka tietää jatkuvan ohi koko järvenselän vastarannalle asti ja siitä toisiin äärettömiin metsiin saakka. 

Eikä siihen pimeyteen välttämättä tarvitse edes valoa muuta kuin sen verran että eteensä näkee kun siellä on pakko liikkua. Vaikka sinne katsoo, ei ala ahdistaa, ei masentaa. Se on lempeää, lohduttavaa ja ystävällistä talven ja kaamoksen pimeyttä, joka sanoo: lepää ihminen lepää, kerää voimia ja uppoa rauhassa ajatuksiisi, nyt on sen aika. Keväällä tulevat taas toisenlaiset ajat mutta sitä ennen tarvitset kaikki voimasi kylmästä ja niukkuudesta selviämiseen.

Ja kun sinne sytyttää kynttilän, ei se ole pimeyden ajatuksista poistava valonlähde vaan pimeyttä jossa tuikkii valo, toistensa vastakohdat, molemmat yhtä tärkeitä. Ilman pimeyttä ei olisi valoa eikä ilman valoa pimeyttä, ja molemmille on oma aikansa. 

Kummassa pimeydessä sinä elät? Missä haluaisit elää? Mitä vaatisi, että voisit vaihtaa pimeyden toiseksi, jos niin haluaisit? Olisiko se niin vaikeaa kuin luulet?


Tämän kirjoitettuani kello on kääntynyt kohti päivän viimeisiä valoisia tunteja ja lähden tyttäreni kanssa lämmittämään rantasaunaa. Teimme sen ensimmäisenä iltana pimessä ja toisena iltana silloin kun päivänvaloa vielä oli jäljellä ja totesimme, että talviuintia rannasta veteen kahlaten on huomattavasti helpompi harrastaa valoisassa kuin pimeässä. Pimeäuinnista on muistona kipeä kiveen kolahtanut varvas. Kun edessä on hyinen järvi ja kahlaat keho kylmästressin kourissa yhä syvemmälle, on se niitä hetkiä elämässä jolloin ehdottomasti tarvitaan valoa. 

Toden totta, kuten pimeydelle, valollekin on aikansa ja paikkansa. 

Lue vielä yksi pimeysaiheinen tekstini tältä syksyltä:

Kärsin kaamosmasennuksesta, apua! Mutta onko sittenkään aihetta huoleen?

Lopuksi pimeyden keskelle laulu täynnä kesän valoa, lauluni auringolle jonka lämpö ja valo odottaa taas seuraavana kesänä meitä kaikkia.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä