"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.

Herään aamulla siihen, että verhojen raosta kajastaa auringonpaistetta lupaileva aamun valo - ja että reisiini sattuu. Ei paljon, vaan se on sellainen lihasten rääkkäämisen jälkeinen lihasarkuus enemminkin. Mistä moinen? Ai niin! Olin eilen juoksulenkillä. Puoli tuntia. Hitaasti hölkäten. 

Auts. Miten alas sitä kunto voikaan vajota. Tällaista tunnetta ei ennen ollut edes sunnuntain parin tunnin pitkän jälkeen. Miten kaukaisilta tuntuvatkaan ne ajat, kun juoksin 20-30 kilometriä viikossa ja treenikaudella enemmänkin, juoksin puolimaratonin alle kahden tunnin ja saatoin hölkätä tuntikausia ilman että väsyin. 

Eilinen lenkki oli kolmas yritys aloittaa juokseminen maaliskuisen koronaoireilun jälkeen. Sairastuin maaliskuun alussa koronan klassisiin oireisiin ja perheellämme oli tartuntaketjualtistus testillä todettuun potilaaseen. Testiin emme päässeet Suomen silloisten älyttömän tiukkojen testikriteerien vuoksi. Varsinainen tauti kesti noin kuukauden, toipilasaika toisen mokoman. Huimausta ja epätavallista väsymystä kesti vielä ainakin kolmannen kuukauden verran. (Lue koronaoireilustani esimerkiksi teksteistä Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani tai Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme)

Kesäkuussa kokeilin juoksemista ensimmäisen kerran. Aikaisemmin ei olisi ollut puhettakaan, sillä keuhkojen heikkous oli vielä niin suurta. Toipumisvaiheessa huhti-toukokuussa suuri saavutus oli jo köpötellä koiravanhuksemme kanssa vartin lenkki lähimetsässä. Ensimmäinen juoksuyritys oli aika surkea; keuhkoja alkoi poltella muutamien minuuttien hölkän jälkeen ja tajusin olevan ehkä jopa vaarallista jatkaa. 

Heinäkuun lopulla kokeilin uudelleen. Tällä kertaa juokseminen onnistui jotenkuten ja tein muutaman lyhyen hölkkälenkin, mutta niiden loppuvaiheissa keuhkoja edelleen poltteli ja noin parinkymmenen minuutin juoksun jälkeen iski myös painava uupumus ja pyörrytyksen tunne. Ei edelleenkään terveellistä jatkaa, päättelin. Satuin myös noihin aikoihin lukemaan artikkelin koronasta toipumisessa, jossa joku asiantuntija varoitteli aloittamasta raskasta liikuntaa liian aikaisin. Tästä taudista keho tarvitsee usein harvinaisen paljon aikaa toipua. 

Lenkkipolkuja.


Eilen päätin siis kokeilla taas, miten juoksu sujuisi. Olen kesän aikana ulkoillut paljon, olemme perheen kanssa kiertäneet luontopolkuja ja pyöräilleet, kävelen koiran kanssa ilman ongelmia jo tunnin lenkkejä, olen aloittanut kevyen lihaskuntoharjoittelun ja olo muutenkin on tuntunut vahvistuneen. 

Jo pitkään tie on poltellut juoksuun, syksyn raikkaat ilmat kutkuttavat nenää kun kävelen ulkona ja monta kertaa on tuntunut, että nyt on päästävä lenkille. Se on henkireikäni, mikään muu liikunta ei piristä ja tuo endorfiineja samalla lailla kuin juoksu.

Ilma oli mitä kaunein, syksy esitteli parhaimpaansa mitä sillä on tarjota. Kirmasin matkaan. Oli ihanaa juosta. Kymmenen minuuttia kului helposti, puiden väriloistoa ihastellen. Kirpeä happirikas ilma, häivähdys lämpöä vielä auringon säteissä. Niin tyyntä, että lähijoen pinta heijasti kaiken peilintarkkana kuvana, niin että kaikki se valo ja värit kaksinkertaistuivat ja tuntuivat olevan kaikkialla. Sorsa huuteli vedessä, korkealla taivaalla kaakattivat hanhet mennessään, nyt ne ovat lähdössä kun noin korkealla menevät. 

Innoissani juoksin joen vartta niin pitkälle, että kun tuttu polte tuntui keuhkoissa, oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin. Ääh, se tuli sittenkin. Oli pakko hidastaa entisestään, madella suorastaan ja päästää reippaat koiranulkoiluttajatkin ohi. Kotimetsän reunaan päästessä alkoi pyörryttää. Olinkohan unohtanut syödä välipalaa? Ei, kyllä se oli nautittu ajallaan. 




Pääsin kotiin lopen uupuneena mutta silti oudosti onnellisena. Eihän tämä nyt mitenkään erinomaisesti mennyt, juoksin vain puolisen tuntia ja olo sen jälkeen kuin huonosti sujuneen maratonin maalissa, mutta juoksin kuitenkin. Se on tärkeintä. Ilman juoksemista elämästäni otettaisiin liian suuri pala pois, ja sitä en juuri nyt kaipaa. 

En aio antaa periksi. Muutaman päivän kuluttua aion lähteä taas lenkille. Ei minusta varmaankaan enää kahden tunnin alittajaa puolimaratonilla tule, mutta ei tarvitse tullakaan. Kunhan terveenä pysyn, ja hengissä. Kunhan vielä näkisin tämän maailman ainoan auringon ja kaiken sen valon. Kunhan saisin pitää keuhkoni ja jalkani. Enkä saisi koronaa uudelleen, nyt kun se ensimmäisten tieteellisten tutkimustenkin valossa on mahdollista. Jotkut jo vähättelevät koko tautia tai ajattelevat viruksen jotenkin lieventyneen matkan varrella, mutta siihen petolliseen ja vaaralliseen ajatteluun en aio lähteä mukaan. Tiedän liian hyvin, että korona ei ole mikään pikku flunssa eikä edes infuenssa - se on pahempaa. 

Mikään muu flunssa tai influessa ei ole vienyt esimerkiksi minua näin huonoon kuntoon ja näin pitkäksi aikaa. Tiedän että maailmassa on hyvin paljon muitakin, joille on käynyt koronan myötä samalla tavalla. Pitkäaikaisvaikutuksista emme voi vielä tietää läheskään kaikkea, sillä aikaa pandemia alusta on kulunut vasta niin vähän. Olemme vasta matkan alussa, muutoksen alussa, eikä muutos ole koskaan helppoa. Maskittomuus ja vähättely ovat vastareaktioita muutokseen, yritys pitää kaikki ennallaan silloinkin kuin ei pitäisi ja uuden edessä pelottaa. 

Mutta uskon että muutos on tulossa tai oikeammin on jo täällä. Se saapuu yhtä väistämättömästi kuin polte juoksupoluille palaa aina uudelleen kun syksyn raikkaus tuntuu nenässä ja edessä näkyy värikkäiden lehtien pilkuttama, tossua toisen eteen houkuttamaan laittava polku. 

Näillä poluilla juoksu oli kaikesta huolimatta nautinto.




Juoksukunnossa? Ehkä taas joskus...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia