Suoraan kotihoidosta eskariin: näin sujui ensimmäinen eskaripäivä

Edessä ensimmäinen eskaripäivä.
Hiljaisuus kaikuu seinistä ja lattiasta, olohuone oudoksuu liikkumattomia leluja lattiallaan. Miten outoa onkaan tämä tyhjä, hiljainen koti! Sitä täytyy kuunnella tarkkaan, asettaa ajatuksia omille paikoilleen. Mitä tämä hiljaisuus tarkoittaa? 

Sitä että keskimmäisemme on aloittanut eskarin, koulut ovat neljäsluokkalaiselle alkaneet ja kotia täyttää tällä hetkellä vain kolmevuotias kuopus, joka on hiljaisena keskittynyt palapelin tekoon. Sitä että elämä on mennyt eteenpäin, vuodet kuluvat ja lapset kasvavat. Aikaa ei saa hetkeksikään katki eikä edes hitaalle vaihteelle, se menee eteenpäin vauhdilla josta vain vaivoin ehdimme painaa mieleemme joitakin häilyviä, muistissa muotoaan muuttavia hetkiä. Ja niistä muistoista sitten kudomme elämämme tarinaa, yritämme saada siihen jotakin tolkkua, alkuja, keskikohtia ja loppuja.

Enhän pysty tehdä töitäkään tässä hiljaisuudessa, etätöitä tekevä mieheni puuskahtaa työhuoneestaan. En osaa enää keskittyä, ellen kuule sitä meteliä ja huutoa sieltä oven takaa. 

Älä huoli, kyllä se kaikki kohta taas palaa, lohdutan miestäni. Ja jos siltä tuntuu, niin illalla voimme nauhoittaa riitelyä, kinastelua, leikin riemua ja yleistä älämölyä nauhurille ja sitten voit soittaa sitä taustahälynä kaikki hiljaiset aamupäivät kun lapset ovat koulussa.

Emmehän me sitten kuitenkaan nauhoittaneet. Mies löysin flownsa uudelleen ja minäkin lopulta totuin nopeasti hiljaisuuteen. Sitä tosin sopivasti pehmensi kuopus, joka tasaisin väliajoin roikkui lahkeessa ja pyysi seuraksensa leikkiin ja piirtelyyn. Missä muut ovat, hän kyseli, milloin he tulevat takaisin. Kun sisarukset olivat poissa, piti äidin tietysti osallistua enemmän. Tajusin, mitä tarkoittaa se että sisaruksilla on seuraa toisistaan, miten totta se on. Niin mukavaa kuin palapelien teko kolmevuotiaan kanssa onkin (ja kymmenettä kertaa peräkkäin), niin kumminkin Luojan kiitos meille on siunaantunut useampi lapsi.

Koko ensimmäisen eskaripäivän se mielessä kummitteli, kuten vanhemmilla aina lapsen ensimmäisinä koulupäivinä ja muitakin lapsuuden merkkipaaluja ohitettaessa kummittelee: miten hän pärjää, sopeutuuko hän, saako hän kavereita, jääkö hänelle tästä kaikesta hyviä muistoja?

Ja niiden kääntöpuolella, samat kysymykset toisesta, julman itsekriittisestä ja omia vanhemman taitojaan epäilevästä näkökulmasta: olenko onnistunut vai epäonnistunut kasvattajana, olenko tarjonnut hänelle tarpeeksi eväitä maailman kohtaamiseen, onko hänen perusturvallisuutensa tarpeeksi vankka, olenko onnistunut välittämään ja osoittamaan hänelle huolenpitoa ja rakkauttani. Ja sitten ne suurimmat pelot: olenko tuhonnut hänessä jotain, olenko huutanut ja hermoillut liikaa, tyrmännyt hänen tahtoaan tai estänyt kasvamasta jotakin tärkeää?

Lapsi oli aamulla jäänyt eskariin reippaana ja iloisena, ja tuntui aivan mahtavalta aloitukselta. Niin monta vuotta hän oli sanonut ettei halua koskaan kotoa minnekään, hän oli ollut sen ajatuksen kanssa niin päättäväinen että olin sata kertaa jo nähnyt sieluni silmin, kuinka ensimmäisenä eskaripäivänä hän heittäytyisi päiväkodin lattialle huutamaan, tarraisi hameeseeni, lukitsisi itsensä kettingillä jalkaani, kasvattaisi juuret kodin eteiseen.

Vaikka olihan ääni kevään ja kesän aikana alkanut muuttua kellossa. Ehdoton ei oli muuttunut hiljaiseksi hyväksymiseksi ja sitten herääväksi innostukseksi. Täysin ajallaan, juuri oikeaan aikaan. 




Eskariopettajalle lapsi jutteli alusta pitäen niin paljon että arvelen heillä vielä olevan joskus vaikeuksia saada hänet hiljaiseksi. Tervetuloa kimalaisiin, opettaja toivotti, se on ryhmämme nimi. Lapseni kasvoille nousi tuumiva ilme. Mitähän kimalaisia mahdamme olla, hän pohti. Hei nyt keksin, tarhakimalaisia tietenkin eikä mitään kartanokimalaisia, kun tarhassa kerran ollaan! Opettaja nyökytteli hymyillen, niin niin, aivan niin, mutta arvelin että häneltä jäi asian pointti tajuamatta: tarhakimalainen on tarhoista luontoon karannut kimalaislaji, yksi Suomen 37 kimalaislajista esimerkiksi hevos-, kartano-, mantu- ja kontukimalaisten kanssa.

Niiden joita lapsi on koko kesän opetellut luontolehden mukana tulleesta julisteesta ja kirjastosta lainatuista ötökkäkirjoista sekä pihamme pesien asukkaista (mantukimalaisia). Kun näemme kukassa kimalaisen, hän suurella todennäköisyydellä osaa kertoa, mikä laji on kyseessä. Ja nyt hänestä itsestäänkin tuli kimalainen. Mikä sattuma että pääsin juuri kimalaisiin, hän itsekin iloitsi. Se oli kuulemma eskarinaloituksen parhaimpia asioita.

Vaihdoimme opettajan kanssa muutaman sanan, kerroin hiukan pojastani ja kun kysyttiin ruokarajoituksista, vastasin että kaikkea voi ja saa syödä ja voi kun söisikin! Terveydellisiä rajoitteita ei ole mutta muuten onkin hyvin rajoittunut syömisiltään (toisin sanoen ronkeli). Ei haittaa, opettaja lohdutti, pakko ei ole syödä lautasta tyhjäksi mutta maistaa täytyy. Tuskin saatte häntä edes maistamaan, ajattelin mielessäni mutta sitä en sanonut ääneen. Halasin poikaa, annoin viimeisen suukon ja hyvästit kotihoidetulle lapselleni joka tästä lähtien olisi pieni eskarilainen ja lähdin kotimatkalle kaikesta siitä tunteiden pidättelystä uupuneena.

Mutta matkalla kotiin itku ei tullutkaan, vaikka olin ollut varma että tulisi. Se oli lymyillyt kurkussa koko aamun kun laitoin aamupalaa, toin puhtaat ja ehjät vaatteet lattialle valmiiksi pojan pukea, harjasin hänen kurittomat hiuksensa kauniille kiharoille ja suin hänet muutenkin kaikin puolin ihmisten ilmoille kelpaavaksi. Nyt olet valmis, lapseni, mene, etsi, löydä, opi. Hyvästit kiireettömät kotiaamut, hyvästi kotivuodet, yksi elämänvaihe, elämäni paras ja kaunein ja toivottavasti myös lapselle niin hyvä kuin vajaavainen ihmisäiti voi jälkikasvulleen tarjota.

Kun palasin kotiin päiväkodista, kävin postissa hakemassa kirjalähetyksen, joka sinne oli tullut. Kotona selailin hajamielisesti kustantajalta saamaani elämäntapaopasta josta minun pitäisi kai jossain vaiheessa tehdä arvostelu, sen aiheena oli kuinka menestyä elämässä ja saavuttaa unelmansa, ja jokin siinä aiheessa yhtä aikaa sekä inhotti että innoitti minua. Eiväthän nuo kaksi voi mitenkään liittyä yhteen! Unelmat ovat elämän paras ja sielusta asti kumpuava osa mutta menestys jotakin joka tuhoaa unelmat ja ihmisen sisältäpäin ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Unelmamme hukkuvat menestykseen ja sitten huomaamme, että se mitä luulimme menestykseksi onkin vain musta aukko joka imi unelmamme ja muutti ne ainaiseksi tyytymättömyydeksi, ahneudeksi ja haluksi saada aina vain lisää.


En jaksanut aloittaa kirjan lukemista ihan vielä, ja sitten seurasivat ne alussa mainitut hiljaiset hetket kotona, outouden tunne ja nopea tottuminen. Kun neljän tunnin eskaripäivän jälkeen hain lapsen kotiin, vastassa oli iloinen ja yhä vain innostunut lapsi. Oli kivaa, hän ilmoitti. Kaikki oli kivaa. Vain kerran tuli ikävä mutta se meni ohi kun opettaja lohdutti. Söin lautasen tyhjäksi riisiä ja kanaa ja hyvää oli, porkkanaakin maistoin. Sain tietää kaikkien eskarikavereiden nimet mutta yhtäkään en enää muista, ja yksi asuu tässä ihan lähellä. 

Kotimatkalla hän kävi läpi säännöt joita eskarissa oli annettu ja joita pitää aina noudattaa: kaikki otetaan mukaan leikkiin, ketään ei kiusata, kuunnellaan mitä opettaja puhuu, odotetaan omaa vuoroa, tervehditään kun tullaan ja lähdetään (oh, siinähän ne kaikki elämän perusasiat tulivatkin). Muistitko noudattaa niitä tänään? Totta kai, aion noudattaa niitä aina, oli vastaus (olin pannutkin merkille että hän poikkeuksellisen painokkaasti oli sanonut hei hei kaikille lähtöhetkellä).

Kuuntelin häntä lähes muistamatta hengittää. Voiko konkreettisempia kasvun portailla harppomisia olla olemassakaan?

Illalla kun istuimme sohvalla, poika kaivautui kainalooni ja tunnusti jotakin: oikeasti oli ikävä koko eskaripäivän ajan mutta ei se haitannut. Oli samalla kuitenkin kivaa ja menen huomenna mielelläni uudestaan. Tiedän että minun täytyy mennä, olen nyt eskarilainen. Tiedän etten voi enää vain olla kotona.



Rutistin hänet syliini ja taas tuli itku kurkkuun lymyilemään. Hän on oivaltanut kaiken aivan oikein, juuri sen oleellisimman: joitakin asioita tässä elämässä vain joutuu tekemään, eikä sinulta paljon kysytä, ja moni asia voi yhtä aikaa sekä olla kivaa että aiheuttaa ikävää. 

Kuten lapsen kasvu. Miten vaikeaa, haikeaa ja ihanaa onkaan lapsen kasvaminen, miten kipeää se tekee ja miten paljon se antaa! Lapset,  suloisin ja paras asia tässä elämässä, la cosa piu dolce della vita, the sweetest thing in this life, miten totta se onkaan mitä (vielä) lapsettomille ystävilleni olen joskus sanonut.

Vanhemmuus on tehtävä, joka repii hermojasi, venyttää kärsivällisyyttäsi rajoille joita et tiennyt ennen olevan olemassakaan, se saa sinusta esiin parhaimmat mutta myös huonoimmat puolesi, kaivaa esiin ja paljastaa kaiken sen moskan ja taakan jota olet omasta lapsuudestasi kantanut ja yrittänyt pitää piilossa. Se laajentaa tunneskaalasi mittoihin joita et ole osannut kuvitellakaan, ja erityisesti sieltä rakkaudellisten tunteiden päästä. Se tekee elämästäsi ja sen valosta kaikissa mahdollisissa väreissä hehkuvan, siinä missä aiemmin valo on ollut pelkästään valoa.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma