Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama. Tarina unelmaksi jäävästä rakkaudesta ja muistin asetelmista joita rakennamme

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019)
Rakkaus. Jos siitä kirjoitettujen romaanien yhteismäärä laitettaisiin riviin, saataisin varmasti jonnekin kuuhun asti ylettyvä kirjajono. Voiko rakkausromaaneja enää kirjoittaa toistamatta kaikkea, mitä on jo sanottu, kerrottu ja kuvailtu?

Kyllä vain voi, sen osoittaa Anna-Kaari Hakkaraisen romaani Dioraama (Tammi 2019). Ja vielä enemmän: todellakin voi ja millä tavalla voikaan! Kyseessä on kirja, joka minulla oli kirjastosta varauksessa siitä lähtien kun kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa viime syksynä kirjailijan haastattelua. Mielenkiinto kirjaan heräsi, kun keskustelussa nousi arvio, joka kirjasta on esitetty: sitä lukiessa tekisi koko ajan mieli kirjoittaa tekstistä lauseita ylös. Se on mielestäni aina hyvän kirjan merkki.

Kirjasta oli monta varausta, niin monta että lopulta oma vuoroni tuli vasta tänä kesänä, tarkemmin sanoen kesäkuussa. Kirjan hakureissusta olen kirjoittanut blogissa ihan oman postauksenkin nimeltään Pyörällä Oodiin ja muita asioita, joita korona on pakottanut minut tekemään toisin, koska se nyt vaan oli jollain tapaa niin erikoinen. Korona-ajan pelkojen vuoksi nimittäin hain kirjan Oodista polkupyörällä eli noin kahdeksan kilometrin matkan päästä kotoamme ja otin koko perheen mukaan lapsia myöten.

Siinä meni lopulta lähes koko päivä, kun pidimme jätskitaukoja ja lepotaukoja ja nautimme kesäpäivän kauneudesta, elimme keskellä tätä ihastuttavan valoisaa ja lämmintä kesää, joka pian on tulossa päätökseensä. Blogikirjoituksen lopuksi pohdin ja toivoin, että kirja tosiaan on kaikkien ennakko-odotusteni arvoinen, olihan sen hakureissukin koko päivän ponnistus, tosin mieluinen sellainen.

Kesä on ehtinyt lähes kokonaan kulua, mutta Dioraaman ehdin aloittaa lukemaan vasta muutama päivä sitten. On ollut niin paljon muuta luettavaa, tehtävää, kirjoitettavaa ja ajateltavaa, enemmän kuin olen lähes pystynyt käsittelemään, koko korona-ajan mullistus.

Olisinpa sittenkin aloittanut lukemisen jo aiemmin, ajattelen nyt. Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien ymmärsin, että se on ihan totta mitä kirjasta on sanottu: kieli on niin monitasoista ja älykästä, kaunista, haikean utuista, sielua ja jotakin syvällä ihmisessä koskettavaa, kuin runoutta lause toisensa jälkeen, että siitä tosiaan tekisi mieli olla koko ajan kirjoittamassa lauseita ylös.


Helppo kirja tämä ei ole, se ei anna lukijan hetkeksikään herpaantua. Toisaalta se ei ole kovin juonivetoinen kirja, joten vaikka joskus kadottaisitkin kohtasi tai olisit lukenut huolimattomasti jonkun luvun, riippumatta siitä mihin kohtaan palaat, uppoat saman tien syvälle. Ei haittaa vaikka lukisit saman luvun kaksi kertaa tai vaihtaisit lukemasi järjestystä. Oikeastaan on sama mistä kohdasta aloitat lukemaan, saat kirjasta enemmän irti kuin monesta muusta lukemastasi. Tämän kirjan voi palastella mielin määrin osiin, sekoittaa vaikka lukujen paikkaa, se olisi silti lähellä täydellistä lukukokemusta niin kuin se on alusta loppuun asti luettunakin.

Kirjassa on kertoja, Julia, jolla on ollut lyhyt mutta hätkähdyttävän intensiivinen rakkaustarina puoliksi italialaisen ja puoliksi suomalaisen Karlin kanssa, jolla on menneisyys. Muutaman päivän yhdessäolonsa aikana he keskustelevat ja analysoivat maailmaa, puhuvat taiteesta ja historiasta, matkustavat maailman ympäri, ovat yhtä sielullaan ja ruumiillaan:

Karl kertoi Julialle tauluista, kertoi mitä näki niissä. Valoista, väreistä, ihmisten suhteista, jumalaisesta joka oli kaiken takana ja tuli esiin vain taiteessa ja luonnossa. Ja heissä, kahdenvälisyydessä. Karl kertoi rytmeistä, symboleista ja yksinäisyydestä, jonka hän näki kaikkialla, löysin jokaisesta maalauksesta sen kuvia. --- Julia kuunteli ja painoi jokaisen sanan mieleensä. 

On kulunut 17 vuotta niistä päivistä (sama aika jonka välein kulkusirkkojen populaatio ylikasvaa ja ne aloittavat vaelluksensa), jotain tapahtui silloin joka on heidät erottanut, ja kirja alkaa keriytyä auki siitä pisteestä. Mitä 17 vuotta sitten tapahtui ja mitä sen jälkeen. Miten he sattumalta tapaavat Roomassa niin monen vuoden päästä ja miten Karlilla on muistissaan kaikki. Miten Julia ei ole voinut vieläkään unohtaa ja päästä yli Karlista, mitä virheitä tehtiin ja miten pienestä hetken ratkaisusta kaikki voi kiinni, ylpeydestä tai pelosta joka väärällä hetkellä otti vallan ja sitten oli enää myöhäistä kääntää asioiden saamaa suuntaa.



Kirja on kertomus muistista, muistoista ja toisen mahdollisuuden kaipuusta (mutta tuleeko sitä?) Se on kertomus suuresta rakkaudesta, petollisuudestakin, Juhanasta jonka kanssa Julialla oli turvallinen ja hyvä suhde mutta jonka latteuden kokemukset Karlin kanssa Julialle lopulta paljastavat. Se on kertomus menneisyydestä joka sotkeutuu nykyhetkeen, peloista jotka kangistavat tärkeimmällä hetkellä ja estävät rakkauden vettä virtaamasta ja tekevät siitä tahmeaa ja vaikeaa, mahdotonta.  Kertomus siitä, miten suurin ja vavahduttavin rakkaus voi päättyä ja päätyä muistoihin lukkiutuneiksi hetkiksi, muistin dioraamoiksi, joista ei pääse eroon vuosienkaan päästä.

Julialla ja Karlilla oli hetken intohimoinen suhde, muutama yö hotellissa joita Julia kautta kirjan muistelee. Ja kutoo siinä samalla suurenmoisen, runsaan ja monitasoisen kertomuksen, jossa sekoittuvat aikatasot, kertojaäänet, menneisyys ja nykyisyys, merkitykset, muistin kuvat ja tunteiden loputon myllerrys.

Rakastavaisilla oli yhteys, jonka syvyyttä he itsekin säikähtivät. Heidän suhteensa intensiivisyyden ja monitasoisuuden kuvaus on Hakkaraiselta mestarillista tunteen kuvausta, jotain josta tulee melkein kateelliseksi: haluan itsekin sellaisen tunneyhteyden johonkin ihmiseen. Voiko kaksi ihmistä todella tuntea sellaista toisiaan kohtaan, jotakin niin syvää, monitasoista ja samalla eläimellisen alkukantaista. Voiko sellaista ollakaan, ei tietenkään, tämähän on romaani ja kaikki on fiktiota, kirjailjan päässään rakentama astetelma asioista, tapahtumista ja tunteista. Ja asetelmassa kaikki on aina täydellisesti kohdallaan, jos asettelija niin haluaa eikä mikään ei ole pois paikaltaan.

Dioraama tarkoittaakin juuri asetelmaa. Jos olet käynyt luonnotieteellisessä museossa (jollaisesta romaani muuten saa alkunsa, kun Karl tulee museovieraaksi Turun biologiseen museoon ostamaan Julialta pääsylippua), olet nähnyt runsaasti dioraamoja. Ne ovat niitä täytettyjen eläinten ja lavasteiden asetelmia, joissa kettu jahtaa jänistä ja seepra juoksee leijonaa karkuun. Hakkaraisen koko kirja pursuilee dioraamoja, oikeita ja mielen kehittämiä. Tapahtumien selittäminen asetelmien kautta on kiehtova ja nerokas kirjallinen tyylikeino.


Ja muuten, kirjassa on ehkä yksi parhaimmista rakastelun kuvauksista joita olen lukenut, Karlin ja Julian viimeinen kerta, dioraama sekin. Vailla pateettisuuden, kliseisyyden tai lukijaa vaivauttavan harlekiinikirjallisuuden häivääkään, joihin rakastelukuvauksissa usein sorrutaan:

---Ihonukka. Hengitys sitä vasten, henkäys, taipuminen. Painautuminen, työntäminen, avaaminen, sulkeminen --- Selkä notkolla, kaarella, mutkalla; rintakehä, ranka ja sen jokainen nikama. Nopeasti, syvemmälle, kovempaa.---

Julia palaa 17 vuoden jälkeen muistelemaan noita öitä samaan hotelliin, rakentamaan dioraamojaan, kudelmiaan siitä mitä kerran oli. Voiko ihminen todella jäädä noin syvästi jumiin johonkin, joka kesti vain hetken, olkoonkin että se täytti sielun ja ruumiin ja oli niin kaunista että kipeää teki? Voivatko vuodet vain kulua ja silti muistaa kaiken kuin eilisen päivän? Voi, kyllä niin varmaan voi käydä, ei, kyllä niin voi käydä ja todennäköisesti käykin, kun sielunkumppanin kohtaa eikä häntä kuitenkaan saa pitää lähellään.

Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta. Siitä että sen tapahtumapaikkoihin kuuluu Rooma ja sen monet tutut paikat, siitä että Julia kertoo isästään ja hänen opettamastaan muistitekniikasta. Siitä että siinä on yhtenä teemana tekoäly (Julia tekee siitä työkseen tutkimusta) ja toisena museoympäristö (rakastan museoita). Että kirjassa käsitellään niin paljon muistia ja sen kuvia, tarinankerrontaa (elämä ja siitä rakentamamme muistot ovat tarina jonka haluamme itsellemme ajatella, olen ollut jo pitkään sitä mieltä).



Erityisesti tämä kohta elämän ja muistin tarinankerronnallisesta luonteesta on mielestäni ylös kirjoittamisen arvoinen, yksi niistä lukemattomista kohdista jonka olen kirjasta ylös kirjoittanut:

Sinun pitää malttaa mielesi, kun rakennat kudelmaasi. Tämän päivän tarina voi olla huomisen totuus. Mieti ensin mitä haluat kertoa, millaisen maailman maalata. Malta mielesi, sillä et voi ottaa sanojasi takaisin. Romaani on monimutkainen mosaiikki, muistimme kuvajainen, Daidaloksen labyrintti, jossa ei voi kulkea kahta kertaa samaa reittiä. 

Tämä kohta saa minut miettimään, kuten mietin kaikkien lukemieni romaanien kohdalla, missä määrin kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, omista kokemuksistaan. Tämän kirjan kohdalla sekä toivoo että pelkää, että kokemukset ovat kirjailijan omia. Ne ovat jotakin niin täydellistä ja riipaisevaa yhtä aikaa, jotakin joka olisi voinut olla sielunkumppanien elämänpituinen suhde mutta josta tulikin jotakin aivan muuta. Kävi kuten niin usein käy, elämä ja järki ja todellisuuden rajoitteet tekevät unelmasta mahdottoman. Ja siksi täydellisiä suhteita ei ole; vain unelmiksi jäävät suhteet voivat pitää täydellisyytensä.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama 
Tammi 2019
317 s.
Lainattu kirjastosta








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.