Rakkaus on diktatuuri

Rakkautta on...jättinalle jonka yrittää
huvipuiston pallonheitossa voittaa rakkaalleen!
Liekö Suomessa parhaillaan vietettävä keskikesän juhla tuonut romantiikkaa ilmaan tänne Roomaankin asti, tai sitten ole muuten vain tunteellisella tuulella. Ehkä siksi, että näimme mieheni kanssa eilen toisemme kymmenen päivän erossaolon jälkeen. Ehkä siksi, että olen joutunut pohtimaan rakkauden olemusta ja rajoja, tosin tässä tapauksessa vanhemman rakkauden, koska keskimmäiseni on viime päivinä näyttänyt vähemmän miellyttäviä puoliaan, toisin sanoen kiukutellut sumeilematta ilmeisesti kuumasta tai uusien kokemusten liiallisesta määrästä johtuen.

Joka tapauksessa en ole saanut päästäni lauseita kirjasta, jonka luin juuri ennen tänne Roomaan lähtöä eli Jonas Hassen Khemirin Isän säännöt (Johnny Kniga 2019). Ehkä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja muuten, ainutlaatuisella tavalla kerrottu tarina seitsemästä päivästä erään perheen elämässä. Isästä joka on isoisä ja joka saapuu aikuisen poikansa ja tyttärensä luokse lomalle, pojasta joka on isä ja joka elää täyteläisintä pikkulapsiperheen elämää, tyttärestä joka on äiti ja joka ei tiedä onko valmis toisen kerran äidiksi vai ei, kolmannesta tyttärestä jota ei enää ole mutta kuitenkin on.

Näin kirjoitetaan mielestäni ehkä parhaassa tai ainakin pysähdyttävimmässä kohdassa koko kirjaa:






"Rakkaus on vapaan tahdon vastakohta. --- Rakkaus on diktatuuri, ja diktatuurit ovat ihmiselle hyväksi, koska hän itse oli ehdottomasti onnellisimmillaan, kun hänellä oli vähiten vapautta, kun hän tiesi vain sen että hukka perisi, jos hän ei saisi olla naisen lähellä. Naisen. Hänen vaimonsa. ". s 28

Näin ajattelee tarinan isoisä, maahanmuuttaja joka tuli Ruotsiin ruotsalaisen naisen perässä ja muutti eron jälkeen takaisin lähtömaahansa mutta käy kerran vuodessa hoitamassa juoksevat asiat Ruotsissa, punkkaa poikansa toimistolla (tämän harmiksi) ja yrittää siinä sivussa tavata lapsenlapsiaan ja lempilastaan eli tytärtään. Poikaansakin, vaikka tämä ei isän mielestä teekään mitään oikein eikä saa mitään merkittävää aikaan, yksi suuri pettymys pojaksi siis.

Kirja on siis kertomus ennen kaikkea vaikeasta isäsuhteesta, erityisesti isän ja pojan välisestä. Isä on etäinen, tunnekylmä, vähättelevä, halveksiva, ja nykyaikainen eli tunteensa näyttävä ja perhe-elämään täysipainoisesti osallistuva poika tuntuu hakkaavaan päätään seinään yrittäessään saada aikaan lähentymistä isänsä kanssa tai edes välejä vähän parempaan kuntoon.

Isoisän persoona on kirjassa varsin luotaantyöntävä, mutta yllättävää kyllä juuri hänen ajatuksensa rakkaudesta on jäänyt pyörimään päähäni kaikki nämä päivät: Rakkaus on diktatuuri ja ihmiselle hyväksi, koska ihminen on onnellisimmillaan kun hänellä on vähiten vapautta, kun on tunne että hukka perii jos ei saa olla rakkaansa lähellä. Näinhän se tiivistettynä kirjassa menee.

Tämän tunteen tunnistan itsessänikin, ja erityisesti suhteen alkuaikoina se on voimakas. En ollut enkä ole missään muualla niin onnellinen kuin mieheni lähellä, ja nyt tunne on tietysti laajentunut koskemaan meitä perheenä ja rakkaus kohdistuu myös lapsiin. Elän täysin diktatuurin alaisena: rakkaus mieheen ja lapsiin vie minua mennen tullen, ajoittainen vallitsevan politiikan arvostelu tukahtuu diktatuurin voimaan ja sen rinnalla jää toiseksi kaikki maailman vapaus ja hienoimmatkin bileet.

Onneksi tämä kuitenkin on miellyttävä diktatuuri. Elän sen vallassa oikein mielelläni, sillä - niin, sekin on niin totta, että ihminen loppujen lopuksi on ehkä onnellisimmillaan silloin, kun hänellä on vähiten vapautta. Ihminenhän ei tunnetusti osaa valita, kun hänelle asettaa liikaa vaihtoehtoja ja vaikka hän lopulta valitsisikin, ei tyytyväisyys kauan kestä: olisiko sittenkin pitänyt valita toisin...? ja ennen kuin huomataankaan, ollaan taas siellä vaihtoehtojen karkkikaupassa ja entistä suurempien valinnanvaikeuksien edessä.

Rakkautta on...mennä Suomesta saapuvaa isiä vastaan juna-asemalle ja jännittää
niin hirveästi, että milloin se juna oikein tulee!





Erityisesti omien lasten kohdalla diktatuuri on täysin suvereeni. Annat lapsillesi kaikkesi kun he ovat pieniä ja tarvitsevia, yöunesikin ja viimeisenkin vapautesi rippeen hoivatessasi ja tyydyttäessäsi heidän tarpeitaan 24/7 ja otat vastaan heidän suunnaltaan ihan mitä vain, kiukkuja ja potkujakin, joista niistäkin ryhdyt syyttämään vain itseäsi: en ole osannut kasvattaa hyvin ja oikein.

Puolisolle et ikinä antaisi vapauttasi, puhumattakaan siitä mitä lapsillesi annat, ellet saisi häneltä vastalahjaksi vaikka mitä: hellyyttä, ymmärtäväisyyttä, pitkämielisyyttä, hyvää kohtelua, henkistä tukea, jotkut vaativat vielä hajuvesiäkin ja muita konkreettisia lahjoja tai ainakin oven aukaisuja ja muita herrasmiehen (tai naisen) elkeitä.

Kirjan päähenkilö eli isän poika joutuu lujille lastensa ja vaimonsa diktatuurin alla. Hän on moderni mies ja parhaillaan vanhempainvapaalla, mutta kaikki se vastuu ja monotonisuus on lyödä hänen ylitseen, ja melkein lyökin. Hän ei malta odottaa, että pääsee taas työhönsä takaisin! Ja sitten sen onkin taas rakkaus lapsia kohtaan, joka hyökyy hänen ylitseen. Erityisesti kun lapset nukkuvat ja hän katselee heidän untaan.

Minun makuuni lapsiperheen elämä esitetään välillä liiankin ankeassa ja stereotyyppisessä valossa, mutta piristäväksi asian tekee, että näkökulma on isän, ei äidin. Suosittelen kaikille pikkulasten vanhemmille, erityisesti isille!


"Isä käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa vaihtaa yksivuotiaalle vaippaa. Poika on aivan vastikään kasvanut niin isoksi että ymmärtää pystyvänsä vastarintaan. Hän muuttuu mustan vyön judomestariksi, kun hänet lasketaan selälleen, kiemurtelee irti kaikista otteista. Kun isä on saanut vaipan pois, laskenut käden pojan mahalle ja katsoo sekunniksi toisaalle etsiessään kosteuspyyhkeitä, poika on äkkiä poissa, istuu pallomeressä, on lähtenyt metrolla yksin kotiin tai sitetn on vain surrannut ympäriinsä mahallaan kuin helikopteri, ajautunut seinää vasten ja laskuvarjojääkärikin elkein yrittänyt heittäytyä alas hoitopöydältä." s. 77

"Pidä paussi, äiti sanoo. Ei, kaikki hyvin, isä sanoo. Kyllä, rakas, ihan totta. Käy kirjastossa. Lainaa kirjoja. Kirjoita sitä viitostasi. Meditoi. Tee, mitä haluat, mutta yritä rentoutua. Ei, minä jään ihan totta mielummin tänne, isä sanoo. Perheeni luo. Ei helvetti, äiti kuiskaa. Tiedän ihan tismalleen, mitä tapahtuu, jos jäät. Sinä tulet kihisemään kiukusta, koska kaikki muut saivat tehdä, mitä toivoivat, paitsi sinä, ja näytät hapanta naamaa koko päivän, koska et ole riittävän kypsä pitämään huolta omista helvetin tarpeistasi. Lähde. Nyt. Minä pidän huolen lapsista." s. 139 

Huomaatko, miten omintakeinen ja lähes hengästyttävän intensiivinen kirjoitustyyli tekstissä on? Pidän siitä valtavasti. Kunpa jonain päivänä osaisin itse kirjoittaa edes aavistuksen verran yhtä intensiivisesti ja elämänmakuisesti. Saisin käsikirjoitukseni läpi kustantajalle alta aikayksikön.

Rakkautta on...saada huvipuiston markkinakojusta mieheltä lahjaksi uudet korvakorut!


Niin, elän siis rakkauden diktatuurissa kuten Isän sääntöjen onnettomasti avioeroon päätynyt isoisä eli. Toivottavasti oma diktatuurini ei pääty yhtä onnettomasti, mutta toisaalta on sanottava että onneksi oma persoonani ja avioliittoni ei ole muutoin millään tavalla verrannollinen Khemirin kirjan isoisän kanssa. Enkä varmasti ole sellainen sika kuin hän, puhumattakaan että mieheni olisi!

Mihin esimerkiksi on kadonnut kirjan isoisältä se rakkaus, jota hän on kokenut lapsiaan kohtaan näiden ollessaan pieniä? Mihin se katoaa? Pienille lapsille vanhemmat antavat kyllä kaikkensa, vaihtavat näiden vaippoja ja ruokkivat heitä päivin öin, pitävät sylissä ja valvovat heidän untaan ja ensiaskeliaan, mutta kun he kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi, tulee heistä pahimmillaan vanhempiensa vihamiehiä. Tai ainakin käy niin, että usein pienetkin palvelukset,  suurista uhrauksista puhumattakaan, muuttuvat vanhemmista mahdottomiksi tai ainakin hankaliksi ja pitkin hampain tehtäviksi. Taasko pitäisi tulla lapsenlapsia hoitamaan, taloudellisesti avustaa, kukkia kastella tai kissoja ruokkia, kuinka vaivalloista ja vaikeaa!

Tämä on minulle täydellinen arvoitus, jonka edessä olen aina yhtä ymmälläni, ja pystyn ymmärtämään siitä vain aavistuksen ajattelemalla asiaa eläinlajin käyttäytymisestä käsin: kun jälkeläinen on saatu kasvatettua itsekseen selviäväksi yksilöksi, loppuu huolenpito ja hellyys. Sitäkö se siis on, sitä että tässä(kin) asiassa olemme eläinlaji muiden joukossa?

Rakkauden diktatuuri, loppuuko se koskaan? Isän Säännöissä isoisältä se loppui, mutta itse toivoisin eläväni sen alaisuudessa vielä sittenkin kun lapset ovat jo aikuisia ja me miehen kanssa vanhoja käppänöitä. Haluaisin tuntea yhä olevani onnellisimmillani heidän lähellään, mieheni ja lasteni, olkoonkin että vanhuuden "vapauteni" on rajattu, olkoonkin että lapsilla on jo siinä vaiheessa oma elämänsä ja saan käydä niissä vain vierailemassa. Haluaisin silti aina olla heidän lähellään ja tukenaan, valmiina auttamaan heitä kun he sitä tarvitsevat, sillä ovathan he antaneet minulle niin paljon, antavat juuri nyt parhaillaan, olemalla lapsiani ja tekemällä minusta äidin.

Rakkautta on...kun onkii huvipuistossa lelun ja antaa sen sitten pikkuveljelle! 

 PAROLA DEL GIORNO: dittatura (f) = diktatuuri La dittatura dell`amore significa dare volontariamente via tutta la libertà e sentirsi felici solo quando si può stare vicino alla persona amata. =

Rakkauden diktatuuri merkitsee sitä, että antaa vapaaehtoisesti pois kaiken vapauden ja tuntee onnellisuutta vain kun saa olla rakkaansa lähellä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Unohtumaton rakkaustarina keskitysleiriltä - jotta emme unohtaisi

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde