Mustikkapasta

Kotona kipeänä lapsi voi vaikka askarrella.  Meidän perheessä on meneillään tilanne, joka varmasti toistuu hyvin monessa suomalaisessa perheessä juuri nyt: lapsemme on ollut flunssaoireinen, ja päiväkodista kehotettiin viemään hänet koronatestiin. Nykysuositus muutenkin on, että näin toimitaan. Jokainen oireileva on testattava. Nyt odottelemme testin tulosta tervehtyneen lapsen kanssa ja pidämme hänet kotona. Lapsi sairastui lauantain aikana, ja sunnuntain pähkäiltyäni soitin maanantaiaamuna terveyskeskukseen. Sieltä annettiin aika keskiviikoksi koronatestiin. Nyt torstaina odottelemme tuloksia mahdollisesti huomisen, toivottavasti viimeistään viikonlopun aikana, jotta maanantaina paluu eskariin onnistuu. Toisin kuin monissa muissa perheissä, meillä ei ole ongelmaa pitää häntä kotona, sillä olen kotona osa-aikatöitä tekevä kotiäiti.  Tiedostan ettei läheskään aina tilanne ole näin onnellinen, vaan lapsen pitäminen kotona aiheuttaa ongelmia työpaikalla. Kieltämättä til...

Avautumaisillaan oleva auringonkukka Haltialan tilalla. Haltialan tila Helsingissä maanantai-iltana: Auringonkukkia kaikkialla, vihreitä vankkoja varsia, alaspäin laskeutuvia nukkaisia lehtiä, piikkipensaita jotka kutittavat sääriä. Nuppuja, tiukasti kiinni puristuneita vihreitä nuppuja varsien päissä, aurinko valaisee ja lämmittää koko voimallaan mutta nuput näyttävät kuin sanovan: en avaudu, en vaikka kuinka houkutat, en ole vielä valmis enkä halua. Mutta jotkut ovat jo avautumassa, vastustelu ei auta, keltaista pilkottaa jo ja syvemmältä pelloilta kävelee ihmisiä avautuneita kukkia käsissään. Kyllä, jotkut ovat siis jo auenneet, aika on juuri nyt käsillä. Auringon valo on kaikkialla, silmiä häikäisee minne tahansa katsoo ja kun katkon löytämääni vähän auenneen auringonkukan vartta en aivan tarkkaan näe mistä leikkaan, ja voin vain toivoa ettei tielle osu sormiani. Ja kuten usein kun näen jotakin oikein kaunista ja lumoavaa, haluaisin osata kirjoittaa siitä. Kun pääsen kotiin...

Lauantaina pyöräilin taas keskustaan. Siitä on tänä kesänä tullut jo tapa, yksi korona-ajan uusista ja omituisista tavoista, mutta tämä on ehdottomasti sieltä parhaimmasta päästä. Sen sijaan että änkeäisin junaan tai bussiin hengittelemään aeorosoleja sisääni ja hikoilemaan maskin kanssa, saan viilettää pyörällä, asfatti vilistää allani ja kesätuuli koskettaa ihoa, kuivattaa hikeä jota muodostuu ohimoille ja ylähuuleen, otsalle ja aurinkolasien alle. Yleensä olemme tehneet pyörämatkat koko perheellä, mutta nyt kaikki on tyssännyt siihen, mihin se näinä aikoina tehokkaasti tyssää: yhden perheenjäsenen flunssaoireiluun. Siihen pysähtyy kaikki, suunnitelmat toisensa jälkeen peruuntuvat ja kalenterista tyhjenee yhtäkkiä jokainen meno. Miten se menneinä aikoina menikään? Lapsella tai aikuisella oli pientä nuhaa, kurkun karheutta tai alkavaa tai ohi menossa olevaa flunssaa, mitä tehtiin? Vedettiin Buranaa ja tehtiin asioita niin kuin ennenkin. Vain vatsatauti tai yli 38 asteen kuume sai ...

Edessä ensimmäinen eskaripäivä. Hiljaisuus kaikuu seinistä ja lattiasta, olohuone oudoksuu liikkumattomia leluja lattiallaan. Miten outoa onkaan tämä tyhjä, hiljainen koti! Sitä täytyy kuunnella tarkkaan, asettaa ajatuksia omille paikoilleen. Mitä tämä hiljaisuus tarkoittaa?  Sitä että keskimmäisemme on aloittanut eskarin, koulut ovat neljäsluokkalaiselle alkaneet ja kotia täyttää tällä hetkellä vain kolmevuotias kuopus, joka on hiljaisena keskittynyt palapelin tekoon. Sitä että elämä on mennyt eteenpäin, vuodet kuluvat ja lapset kasvavat. Aikaa ei saa hetkeksikään katki eikä edes hitaalle vaihteelle, se menee eteenpäin vauhdilla josta vain vaivoin ehdimme painaa mieleemme joitakin häilyviä, muistissa muotoaan muuttavia hetkiä. Ja niistä muistoista sitten kudomme elämämme tarinaa, yritämme saada siihen jotakin tolkkua, alkuja, keskikohtia ja loppuja. Enhän pysty tehdä töitäkään tässä hiljaisuudessa , etätöitä tekevä mieheni puuskahtaa työhuoneestaan. En osaa enää keskittyä...

Tämän enempää en kultaa kanna. Ainoat kultakorvakorut jotka omistan. Viime aikoina olen ajatellut paljon antamista. Kevään ylioppilasjuhlien siirtyminen ja kasaantuminen nyt loppukesään lisättynä parilla muulla juhlalla on aiheuttanut sen, että lahjoja on täytynyt miettiä ja ostaa oikein urakalla. Nyt korona-aikana se ei olekaan niin yksinkertaista, kun välttelen ostoskeskuksissa käyntiä viimeiseen asti ja silloin kun käyn, haluan hoitaa asiani nopeasti. Vaan lahjan valitseminen ei aina olekaan niin helppoa ja nopeaa hommaa! Viisas olisi tietenkin ajatellut etukäteen ja tilannut netistä, mutta koska en ikinä oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, joudun menemään kaupoille ja usein vielä aivan viime tipassa, ja sitten vasta se lahjan etsintä vaikeaa onkin. Mitään järkevää ja kivaa ei löydy, kun kiireellä yrittää etsiä. Sellaisina hetkinä toivon, että olisin oikein rikas ja voisin ostaa aivan mitä haluaisin lahjaksi. Vaikeaa on nimittäin juuri löytää kivaa, järkevää, ...

Oma mökkiranta, paratiisi maan päällä?  Lapsi on kaverilla yökylässä. Yleensä se menee ilman ongelmia, koskaan ei ole tarvinnut kesken yön kotiin hakea. Hyvä jos hyvänyönviestin muistaa äidille lähettää. Vastaa omaani ehkä vasta aamulla. Mutta nyt alkaa tulla viestejä. Mitä teette juuri nyt, oletko muistanut tallentaa lempisarjani (Italian kanavilta tuleva jota ei suomalaisista nettitelevisioista näe)? Niistä viesteistä tiedän, että hänellä on ajatukset kotona. Ehkä jopa koti-ikävä. Joskus se varmasti jokaiselle lapselle tulee. Ensimmäisten yökyläilyjen aikaan esikoinen kerran tuotiin puolenyön aikaa kotiin naapurista kaverin luota, koska uni ei ollut tullut. Keskimmäinen ei vielä edes halua ajatella, että nukkuisi ilman vanhempia muualla kuin kotona, koska sitten tulisi niin ikävä teitä . Koti-ikävä, mitä se on? Kauheaa kaipuuta saada olla kotona, juuri nyt enemmän kuin milloinkaan. Siellä ne muut varmasti tekevät kaikkea mukavaa, ja kuinka ihanaa olisi juuri nyt saada...

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019) Rakkaus. Jos siitä kirjoitettujen romaanien yhteismäärä laitettaisiin riviin, saataisin varmasti jonnekin kuuhun asti ylettyvä kirjajono. Voiko rakkausromaaneja enää kirjoittaa toistamatta kaikkea, mitä on jo sanottu, kerrottu ja kuvailtu? Kyllä vain voi, sen osoittaa Anna-Kaari Hakkaraisen romaani Dioraama (Tammi 2019). Ja vielä enemmän: todellakin voi ja millä tavalla voikaan! Kyseessä on kirja, joka minulla oli kirjastosta varauksessa siitä lähtien kun kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa viime syksynä kirjailijan haastattelua. Mielenkiinto kirjaan heräsi, kun keskustelussa nousi arvio, joka kirjasta on esitetty: sitä lukiessa tekisi koko ajan mieli kirjoittaa tekstistä lauseita ylös. Se on mielestäni aina hyvän kirjan merkki. Kirjasta oli monta varausta, niin monta että lopulta oma vuoroni tuli vasta tänä kesänä, tarkemmin sanoen kesäkuussa. Kirjan hakureissusta olen kirjoittanut blogissa ihan oman postauksenkin nimeltään Pyö...